perjantai 11. lokakuuta 2019

Poissa

Kaikki tästä on... outoa.

Miten nopeasti aikaa kuluu, miten paljon asiat muuttuvat niin lyhyessä ajassa - ja miten jotkut eivät muutu lainkaan.

Olin unohtanut blogin olemassa olon oikeastaan kokonaan. Se on tullut muutamia kertoja mieleeni näiden vuosien ajan, jossain keskustelussa puhuttu blogeista ja muistin, "Niin, minullakin oli joskus blogi." En vain koskaan käynnyt katsomassa sitä, oliko sitä enää olemassa.

Olen miettinyt moneen kertaan, että haluaisin aloittaa uuden blogin. Ideoita on ollut monia, osa kirjoittamisesta kuten tämäkin, osa vain omasta elämästä, taiteellisempi tapa esittää omia ajatuksia, ehkä fiktiota.

Koskaan en päässyt erityisen pitkälle näissä ajatuksissa. Isoin oli ehkä se, että muistin siinä kohti lopettaneeni tämänkin kun huomasin, että minulla ei enää ollut aikaa sille. Se vei liikaa aikaa ja resursseja muilta hommilta, jolloin oli helpompi vain päättää se. Enhän "saanut" siitä mitään. Toinen oli se, etten tiennyt millä alustalla aloittaa uusi blogi. Blogger tuntui vanhalta, mutten tiennyt muitakaan - en jaksaisi käyttää aikaa blogin himoiseen, kirjoitus olisi tärkeintä.

Nämä jäivät aina ajatustasolle ja silloin tämäkin blogi unohtui.

Nyt kuitenkin kun mietin taas enemmän blogin aloittamista, tällä kertaa omasta elämästäni, ajatuksistani omalla "runollisemmalla" tyylilläni, niin ajatus ei heti kadonnutkaan. Luulen, että haluan tehdä sen. Hetki sitten kävin läpi aiheita joista voisin ja haluaisin kirjoittaa ja sain noin puolessa tunnissa vajaa neljäkymmentä otsikkoa.

Vielä en tiedä millä alustalla sen teen tai miten, mutta jotain haluan tehdä - ja sitä kautta päädyin lopulta tänne.

Olin hämmentynyt, tämä oli vielä pystyssä. En tiedä miksi oletin muuta, minne se olisi mennyt ja silti... joku siinä hämmensi minua. Blogi oli yhä olemassa, samat tekstit ja... luoja. Kirjoittamiseni, tyylini, kieleni, ajatusten läpikäyminen, kaikki on kehittynyt niin paljon. Muistan jo blogia kirjoittaessa kuinka halusin poistaa vanhemmat tekstit, koska kehityin niin lyhyessä ajassa niin paljon. Nyt tästä on vuosia ja uskon - toivon - että ero on vielä isompi.

Piilotin blogin jo. Ensimmäinen tunne oli häpeä, ei tätä voisi pitää enää. Ei varsinkin kun tein sitä omalla nimelläni.

Mutta sitten erehdyin painamaan Tilastoja kohtaa ja... jotenkin ihmeellisesti, tätä blogia on luettu viimeisen kuukauden ajan 2 500 kertaa. Näistä 2 200 kertaa on Suomesta ja jotenkin itse epäilen, että Suomen kautta tulisi hirveästi botteja. (Koko blogin olemassa olon aikana nimittäin USA:sta käsin on "luettu" blogia 136 000 kertaa, mikä on hieno saavutus suomeksi kirjoitetulle blogille. Suomesta on 145 000 osumaa.)

Ja vaikka valtava osa minusta haluaisi poistaa kaiken täältä, piilottaa koko roska ja antaa sen unohtua, niin se ajatus, että jos edes muutama noista parista tuhannesta osumasta on ollut oikeita ja osunut tänne koska he halusivat lukea jotain... niin en vain sitten halua sulkea tätä. Poistin blogin piilotuksen ja annan sen olla.

Ei, mikään tästä ei kuvaa ja vastaa kirjoitustaitojani ja osa ei varmaan edes ajatuksiani enää.

(Ihmeellistä, eikö? Ihmiset, heidän taitonsa ja ajatuksensa muuttuvat viidessä vuodessa. Kuka olisi uskonut.)

Mutta jos joku saa tästä jotain irti, niin... no, pelkkä ajatus saa hymyilemään. Jos minulla olisi loputtomasti aikaa, kirjoittaisin tämän kaiken uusiksi. Täällä ei sinänsä ole paljoa "uutta" asiaa. Kirjoittamisesta on niin paljon vinkkejä ja ohjeita, mutta valtaosa on englanniksi. Suurin antini olikin silloin, ainakin osittain mielestäni, sen kaiken kääntäminen. Tarjota suomalaisille kirjoittajille ja siitä kiinnostuneille jotain mitä lukea ja mistä ammentaa ajatuksia.

Nyt jos tekisin tämän uusiksi, tekisin sen varmaan englanniksi, kuten kaikki muut ovat jo tehneet. Kirjoitan yhä fiktiota, mutta englanniksi nyt. Laskin pari vuotta sitten kirjoittaneeni elämäni aikana yli miljoona sanaa fiktiota, novelleja, romaaneja, runoja, pelkkiä ideoita, juoni synopsiksia, mitä vain. Valtaosa keskeneräisiä, vain muutama hassu teos oli valmis ja noista miljoonasta sanasta ehkä viimeiset 200 000 ovat sellaisia ja sellaisessa muodossa, että voisin näyttää ja tarjota niitä eteenpäin. Tämä on hidas ja usein palkitsematon työmaa, mutta yritän pitää itseni siinä yhä. Toivon yhä, etten vain julkaisisi jotain joku päivä, vaan että voisin elättää sillä itseni.

Unelma on suhteellisen kaukana ja iso osa minusta katuu, etten ole vielä saanut enempää aikaa. Että minulla ei ole kuin muutama lyhyt romaani, joita on vaikea tarjota eteenpäin nykyisille markkinoille. Jostain näkökulmasta olen "vasta" 26-vuotias, mutta tiedän, että jos olisin pitänyt tahdin yllä, olisin saanut niin paljon enemmän aikaa.

Mutta se on jotain, mille en enää voi mitään. En voi palata taaksepäin ja saada enemmän kirjoitetuksi mennessä, joten yritän nyt.

Loppuvuodeksi yritän saada yhden pitkään työnalla olleen romaanin viimeisteltyä. Se on hieman taiteellisempi kauhuteos, joka ammentaa paljon inspiraatiota muun muassa Cormac McCarthyn The Road (Tie) teoksesta. Suosittelen lukemaan, suomeksi tai englanniksi, molemmissa runollinen kieli on... se on vain jotain todella kaunista. Olen tehnyt yliopistossa kandityöni siitä ja tulen seuraavan vuoden aikana kirjoittamaan graduni myös siitä. (Niin, kai sekin tapahtui välissä, yliopisto.)

Mutta nyt, omalla tavallaan muutenkin turha ja merkityksetön päivitys, on jo liian pitkä (jos jotain olen oppinut, niin sen, etten osaa kirjoittaa mitään lyhyesti).

Halusin vain kertoa, että pienellä varauksella kannattaa lukea näitä, ne oli kirjoittanut suhteellisen nuori ja kokematon kirjoittaja, joka on oppinut paljon sen jälkeen. Silti, jos tämä jota kuta on viihdyttänyt silloin tai nyt, niin olen iloinen. Se ei ollut ihan turhaa.

Jatkakaa kirjoittamista ja lukemista. Löytäkää omat uudet lempiteoksenne ja kirjoittakaa minun seuraava suosikkini.

Niin minä ainakin suunnittelen tekeväni.

- vmn

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti