keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Kirjoittamisesta: Dialogin tärkeimmät säännöt

Perusteita, mitä merkitystä eri lainausmerkeillä on ja miksi hän sanoi eikä opettanut asiaa

Dialogi on yksi kirjojen tärkeimmistä ominaisuuksista. Sillä tavalla me välitämme tietoa toisillemme, keskustelemme. Kirjan voi kirjoittaa ilman yhtään dialogia, mutta usein koemme ne erityisen raskaiksi ja vaivalloisiksi, kun taas dialogirikkaat kirjat ovat kevyitä ja vauhdikkaita. Puheella on erityinen tapa viedä tarinaa eteenpäin. Se kertoo suoraan mitä hahmo tekee ja mitä hän ajattelee.

Dialogin kirjoittaminen onkin taito, jonka jokainen on kirjoittaja on osattava ja tällä kertaa aiomme kerrata säännöistä oleellisimmat.


Ensin: Miten dialogi järjestetään
Luovan kirjoittamisen kurssillani huomasin, miten muutamalla vasta aloittaneella kirjoittaneella oli vaikeuksia kirjoittaa dialogia, siis konkreettisesti asetella dialogi tekstin sekaan, joten ajattelin olevan hyödyllistä jakaa tästäkin tietoa.

Helpoin ja suoraviivaisin ohje on etsiä lähin romaani, etsiä kohta jossa on dialogia, lukea se ja matkia sitä. Niin se tehdään.

Mutta jos kirjaa ei nyt löydy, niin tarkennetaan:

1. Dialogi aloittaa suurimmassa osassa tapauksia aina oman kappaleensa.

Toisinaan teksti voidaan asetella niin, että jos Markku tekee jotain, hän voi puhua samassa kappaleessa:

Markku pyyhki hikeä otsaltaan. "Kuuma päivä", hän sanoi.

Ei ole kuitenkaan missään nimessä väärin siirtää tämäkin omaan kappaleeseen. Toisinaan se on toivottua, sillä se selkeyttää entisestään:

Markku pyyhki hikeä otsaltaan.
"Kuuma päivä", hän sanoi.

Jos Markku jatkaa toimimista jollain tavalla repliikin jälkeen, voidaan se jatkaa suoraan perään. Lyhyt repliikki voi aloittaa näin hyvinkin pitkän kappaleen.

2. Eri henkilöiden repliikit aina omaan kappaleeseensa.

Aina kun meillä on vähintään kaksi henkilöä puhumassa, asettele dialogi siten, että he puhuvat aina omissa kappaleissaan. Jos dialogi kirjoitetaan samaan kappaleeseen, voi lukija mennä sekaisin siitä, kuka puhuu ja koska. Omille riveilleen jaettu dialogi on myös visuaalisesti ilmavampaa, mikä tekee siitä helpommin luettavaa.

Tämä myös mahdollistaa sen, että sinun tarvitsee sanoa vain yhden kerran, kuka puhuu. Jos tiedämme valmiiksi ketkä kohtauksessa on, riittää, että mainitsen yhden henkilön sanovan jotain ja sitten kerron jo mitä toinen vastaa. Sinun ei tarvitse muistuttaa kahden henkilön välisessä keskustelussa kuka puhuu ja millä tavalla kuin sen kerran, kun alustat puhejärjestyksen.

Jos kuitenkin sekoitat tätä järjestystä, välissä on esimerkiksi kappale jossa ei puhuta tai joku jatkaa puhumistaan, kannattaa tutkia olisiko hyvä vielä varmentaa kuka puhujista avaa suunsa. Nämä ovat kaikki tapauskohtaisia, mutta ne on hyvä käydä läpi. Jos suinkaan selviät toteamalla puhujan toista kertaan, niin valitse se vaihtoehto.

Nämä ovat oikeastaan ne tärkeimmät ohjeet, joita dialogin kanssa tarvitaan. Pidä dialogi siistinä ja selkänä erottamalla se muusta tekstistä. Siitä on turha tehdä vaikeampaa.



Lainausmerkit, repliikkiviiva vai ei mitään?
Moni päätyy kysymään tätä kirjoittamisensa alkuvaiheissa: Miten merkitä dialogi? Tapoja on muutamia, joista kaksi perinteisintä ovat lainausmerkit ja dialogiviiva:
"Omistan tämän paikan", Markku sanoi.
- Omistan tämän paikan, Markku sanoi.
Suoraan sanottuna tällä ei ole mitään väliä miten sen teet. Kyse on lähes puhtaasti makukysymyksestä. Toisissa genreissä on suositumpia valintoja, mutta ei sillä loppujen lopuksi ole mitään merkitystä. Omasta kokemuksestani kaikilla on tyyli, johon on vain tottunut ja jonka luontevasti ottaa käyttöönsä, johtuuko se sitten lukemistaan kirjoista vai mistä. Harvoin tätä edes muistetaan kyseenalaistaa.

Pieniä eroja niissä kyllä on.

Itse olen lainausmerkin käyttäjä ja osittain myös kannustaisin käyttämään niitä. Merkittävin syy tälle on se, kun puheeseen lisätään liikettä tai muuta ylimääräistä. Dialogin ympärille voi oikeastaan lisätä ihan mitä tahansa, lukijalle on silti aina selvää mikä on puhetta ja mikä ei, koska sen alku ja loppu on erikseen merkattu.
"Omistan tämän paikan", Markku sanoi istuessaan alas. "Se on ollut suvussani jo viisikymmentä vuotta."
Lainausviivalla yllä olevan esimerkin esittäminen ei ole aina niin suoraviivaista vaan tähän on useampikin eri tapa. (Kuten sanoin, en käytä tätä tyyliä ja jos on niitä, jotka tietävät paremmin, niin kertokaa):
- Omistan tämän paikan, Markku sanoi istuessaan alas. Se on ollut suvussani jo viisikymmentä vuotta.
Tai vaihtoehtoisesti selkeytetään tekstiä lisäämällä ylimääräinen repliikkiviiva. 
- Omistan tämän paikan, Markku sanoi istuessaan alas. - Se on ollut suvussani jo viisikymmentä vuotta.
Vielä kolmaskin tapa voisi olla se, että jälkimmäinen repliikki lisätään omaan kappaleeseen.

Omasta mielestäni lainausmerkit kuitenkin osoittavat selkeämmin, mikä on puhetta ja mikä ei. Kaikki, joka on lainausmerkkien sisällä, on puhetta. Toisinaan repliikkiviivan kanssa tämä väli saattaa hämärtyä.

Toisaalta taas, jos teksti on hyvin dialogipainotteinen, voi repliikkiviiva tehdä siitä sujuvampaa. Näytelmätyylisessä tekstissä sivu täynnä pelkkiä viivoja ja dialogia voi miellyttää silmää paljon enemmän kuin jatkuvat lainaukset.

Loppujen lopuksi minä käytän lainausmerkkejä ihan vain siksi, että se on itselleni kaikkein luontevinta. (On siinä myös jotain visuaalisesti miellyttävämpää.) Koskaan en ole kirjoittanut viivalla, enkä usko kirjoittavani. En näe sille syytä. Toiset kirjoittavat eivät varmaan koskaan edes koeta käyttää lainausmerkkejä. Ja miksi kokeilla jos oma tyyli tuntuu toimivalta? Ei heidän tarvitse.

Kolmas ja vähiten käytettyä tapa on jättää dialgoi millään tavalla merkitsemättä. Se vain sujautetaan muun tekstin sekaan ilman erillisiä välimerkkejä. Tämä tyyli on eniten käytetty hieman taiteellisemmassa Kirjallisuudessa. Ymmärrän hyvin, miksei moni käytä sitä (senkin lisäksi, ettei sitä usein muutenkaan näe ja ole siten sen vaikutuksen alaisena): Toisinaan voi olla epäselvää, koska puhutaan ja kuka puhuu. Tällöin onkin mielestäni tärkeä ilmoittaa, kuka puhuja on:
Omistan tämän paikan, Markku sanoi istuessaan alas. Se on ollut suvussani jo viisikymmentä vuotta.
Tämä saattaa vaikuttaa hankalalta tyyliltä kirjoittaa ja lukea, mutta ei se sitä ole. Lukija nappaa hyvin nopeasti sen, mikä on puhetta ja mikä ei. Tämän tyylin hyödyt ovat ehdottomasti siinä, että eliminoidaan välimerkit joilla puhetta alleviivataan. Yllättävissä tapahtumissa, tai esimerkiksi kauhuteksteissä, se voi toimia pelottavan hyvin. Jos kohtaus sisältää yllättävän repliikin, kun hahmo on vaikka yksin eikä puhetta pitäisi olla, niin lukija yleensä bonggaa tämän välittömästi sivun alareunasta. Se on refleksi, jota on vaikea kieltää itseltä. Kun repliikkiä ei merkitse, tulee se myös yllätyksenä. Tämä tyyli on toimiva ja hauska, mutten tiedä miten paljon enemmän "kaupalliset genret" pitävät ja haluavat sitä. Silti, se on vaihtoehto, joka kannattaa pitää mielessä.

Merkitsemistapaa voi vaihdella vaikka joka tekstin kanssa, mutta loppujen lopuksi ei sen pohtimiseen kannata tuhlata aikaa.

Tämä on päätös, joka kannattaa tehdä sen pohjalta, mikä tuntuu hyvältä. Näillä on eroja toisiinsa nähden lopulta hyvin vähän ja jokaisella tyylillä voi kirjoittaa minkä tahansa kirjan. Toki vaikutus vaihtelee pikkuisen, mutta se on vain yksi pieni päätös.

Kenties tärkein dialogisääntö on tämä, hän sanoi
Sitten asiaan, joka saattaa olla uutta jopa kokeneemmille kirjailijoille:

Kun hahmosi puhuu, hän ei vihjaa, ähkäise, murahda, aprikoi, veistele, vitsaile, kaunistele tai tee mitään muutakaan. Hän sanoo sen.

Tämä on ohje, jota on aluksi vaikea ymmärtää, mutta joka jossain kohti kyllä loksahtaa. Jotkut kirjailijat, kuten Stephen King, sanovat, ettei mitään muuta saa koskaan käyttää, mutta niin äärimmäinen ei tarvitse olla.

Pääpointti on se, että kirjoittaessasi dialogia, tulee se päättyä siihen, että hahmo sanoi jotakin. Eli:


Omistan tämän paikan, Markku sanoi.

Seuraavat tavat taas ovat kiellettyjä:


Omistan tämän paikan, Markku murahti

Omistan tämän paikan, Markku vitsaili.
Sama koskee myös näitä värikkäitä tapoja:

Omistan tämän paikan, Markku hymähti tyytyväisesti

 Omistan tämän paikan, Markku kirosi vihaisesti.

Miksi?

Sen takia, että kaikki muu kuin sanoi vievät huomion pois itse dialogista.

Jos yhtään kiinnität huomiota siihen, miten luet dialogi, huomaat sen olevan varsin nopeaa muuhun tekstiin verrattuna. Ja kun keskityt tähän vielä enemmän, saatat huomata sen, että meillä on tapana tiedostamatta skipata jokaisen sanoi -kohdan. Silmäsi näkevät jo, että tässä kohti lukee Markku, joten kyse on hänestä. Hän puhuu. Se on ainoa mitä sinun on lukijana tiedettävä.

Siinä kohti kun lisäät sinne värikkäitä tapoja kertoa miten hahmo puhuu, siirtyy huomiosi itse sanomisesta siihen, miten se sanotaan. Yrityksellä kuvata puhetta paremmin kuin pelkällä värittömällä sanoi -sanalla, teet juuri päinvastaisen.

Ja argumentti sen puolesta on täysin aiheellinen: sanoi on väritön sana. Se ei kerro mitään muuta kuin sen, että joku avaa suunsa ja muodostaa sanoja. On kuitenkin muistettava, että se on sen ainoa tehtävä. Se ei halua olla huomion keskipisteenä. Omalla tavallaan sekin on pakollinen paha. Jos Stephen King voisi kirjoittaa, Omistan tämän paikan, Markku ja kertoa sillä, että Markku puhuu, hän varmasti tekisi sen. Joku sana on kuitenkin asetettava siihen perään ja sanoi on yksinkertaisesti paras sana siihen.

Tämän ymmärtää parhaiten silloin kun lukee tekstiä jossa on yritetty olla mahdollisimman värikkäitä ja kuvailevia:

Omistan tämän paikan, Markku murahtaa.
Niinkö, Kalle vitsailee.
Omistan, se on ollut suvullani jo viisikymmentä vuotta, Markku vakuutta.
Tiedä nyt viidestäkymmenestä vuodesta, Kalle vähättelee.
Isäni osti sen kun olin kuusi, Markku muistelee.
Anteeksi, Laura keskeyttää hermostuneesti.
Lukiessasi tätä, joudut todella keskittymään mitä siinä tapahtuu. Sen sijaan, että näkisit hahmot puhumassa ja muodostaisit itse näiden puheiden perusteella käsityksesi miten puhe sanotaan, tukehduttaa kirjoittaja lukijansa siihen.

Se kaikki on turhaa.

Ironista tässä on se, että kirjoittajat usein ajattelevat tässä kohti, etteivät he kuvaa tarpeeksi tai tarpeeksi hyvin tapahtumia. Näin minä itse ainakin ajattelin. Dialogi ei anna ilmi mitä oikeasti tapahtuu.

Hyvä dialogi ei kuitenkaan tarvitse mitään muuta kuin itse repliikit. Hyvä dialogi välittää äänensävyn ja tunnelman itsekseen. Hyvä dialogi ei tarvitse minkäänlaista ylimääräistä merkintää. Dialogin tulee onnistua vielä silloinkin kun otamme kaiken muun pois ja jätämme vain sen itsessään.

Sitä me tavoittelemme:

Omistan tämän paikan, Markku sanoo.
Niinkö, Kalle kysyy.
Omistan, se on ollut suvullani jo viisikymmentä vuotta..
Tiedä nyt viidestäkymmenestä vuodesta.
Isäni osti sen kun olin kuusi.
Anteeksi, Laura sanoo.
Dialogin tulisi keskittyä vain puheeseen ja mitä enemmän voimme karsia sen ympäriltä pois, sitä puhtaamman lopputuloksen saamme.

Mutta: Tässä esimerkissä Kallen ensimmäinen repliikki jää kuitenkin hieman tunteettomaksi. Niinkö -repliikki yksinään ei välitä vielä sitä, että hän on huvittunut eikä oikein usko Markun puheita. Tässä kohti ratkaisuksi on helppo lisätä se vitsaili tai sanoi huvittuneesti.

Tässä kohti on hyvä käydä ensinäkin läpi se, mistä ongelma johtuu: Siitä, ettemme tiedä tapahtumia ennen tätä. Jos tuntisimme Kallen ja tietäisimme hänen suhteen Markkuun, voisi tuo yksittäinen sana osoittaa, mitä hän ajattelee Markusta. Mitä paremmin henkilöt ja tilanne tunnetaan jo entuudestaan, sitä paremmin lukija tietää miten ja mistä oikeasti puhutaan.

Yksi keino ratkaista tämä on jättää dialogi sikseen ja keskittyä toimintaan, näyttää lukijalle mitä hän ajattelee.

Niinkö, Kalle kysyy. Hän katsoo huonetta hymy huulillaan.
Nyt meillä on selkeä mielikuva siitä, mitä siellä oikein tapahtuu. Se, että hymy mainitaan kerran, riittää pitkäksi aikaa. Seuraava repliikin kohdalla (Tiedä nyt viidestäkymmenestä vuodesta) ei tarvitse mainita enää mitään. Kyllä lukija tajuaa mitä hän tarkoittaa. Lukijat ovat fiksuja. Kun liitämme tämänlaisen kuvaavan tapahtuman puheeseen, me saamme myös enemmän irti tapahtumapaikasta ja hahmoista. Yhdellä lauseella kerromme enemmän kuin yhden asian.

Pyri välttelemään sitä, että kerrot millaisesti jokin tapahtuu (sanoo huvittuneesti, vihaisesti), vaan näytä se meille oikein tekoina ja tapahtumina. Mieluiten näytä se itse puheesta, anna puheen välittää meille sen taustalla oleva tunne, ja jos se ei onnistu, näytä se liikkeenä, hymynä, nyrkin heilautuksena!



Tämänlaiseen dialogiin meidän olisikin pyrittävä. Mahdollisimman puhtaaseen kokemukseen, joka jättää lukijalle vain sen tärkeimmän.

Noh. Mutta.

Kuten mikään muukaan, eivät nämä säännöt ole kiveen hakattuja. Muutkin sanat, ne kielletyt, käyvät aina toisinaan. Toisinaan se vain on nopein ja kuvaavin tapa hoitaa yksinkertainen asia, jolloin sitä on turha lähteä väistelemään.

Hyvänä nyrkkisääntönä tähän sopii se, mitä King itse on sanonut aiheesta: Tämänlaiset kuvaukset ovat kuin voikukkia. Yksittäisinä ne voivat olla jopa kauniita, omalaatuisia. Jos niitä ei kuitenkaan kyni pois, on niitä seuraavana päivänä viisi, viisikymmentä ja pian huomaatkin, että ne ovat rikkaruohoja, eivät kauniita kukkia.

Muistetaan kuitenkin, että King on yksi kovaäänisimmistä tämän asian suhteen. Hänen mielestä mikään muu kuin sanoi ei kelpaa. Muut versiot tästä samasta sanasta, kuiskasi, huusi, kysyi, ovat sallittuja, mutta siihen se jääkin.

Jos asiaa ei ole aiemmin ajatellut, tämä tuntuu typerältä ja järjettömältä ja oikeastaan aika hölmöltäkin. Sellaiselta se minulle kuulosti kuin kuulin sen ensimmäisen kerran ja kun kirjoitin juuri tuolla "kielletyllä" tavalla. Joten luonnollisestikaan en kuunnellut enkä uskonut ohjetta pitkään aikaan.

Viimeistään siinä vaiheessa kun luin romaania, jossa kirjailija oli käyttänyt neljään repliikkiin neljää eri kuvaavaa tapaa sanoa sanoi, huomasin miten kömpelöä se on.

Taustalla on ehkäpä juuri se, että me emme kirjoittajina aina usko välittävämme tarpeeksi hyvin sen, mitä haluamme sanoa tai sitten ajattelemme juurikin sitä, miten näkymätön ja tunteeton sana sanoi on. Se voi alkuun saada ajattelemaan huonoa, mielikuvituksetonta kirjoittajaa, vaikka todellisuudessa juuri parhaat kirjoittavat käyttävät sitä. He todistavat rikkaalla ja värikkäällä dialogilla, ettei mitään muuta tarvita.

***

Mitä te olette tästä kaikesta mieltä? Onko dialogin kirjoittaminen ollut joskus hankalaa? Mitä tapoja käytätte kirjoittaessanne dialogia ja onko sillä teidän mielestänne jotain merkitystä? Mitä ajattelette tästä sanoi asiasta? Oletteko koskaan miettineet sitä ja onko siinä mielestänne järkeä?

25 kommenttia:

  1. Tuosta sanoi -sanastakin voi olla niin monta mieltä. Minun mielestä kuvailu menee tylsäksi toistoksi kun jankutetaan sanoi, sanoi, sanoi, sanoi. Mutta jo huusi, kuiskasi, kysyi, tekee jo paljon mielenkiintoisemmaksi. Minun mielipide on, että noita normaaleja olisi suurimmaksi osaksi hyvä käyttää, mutta tekstiä ns. virkistämään voisi muutamiin kohtiin lisätä (yksinkertaisia) sanoja jotka korvaavat tuon sanoi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta kai voi olla! Vähän sen takia pyysinkin ihmisiltä kommentteja siitä, mitä ovat mieltä. Ja koska toisillakin tavoilla kirjoitetaan, voidaan päätellä, ettei tämä oli ainoa tapa ;)

      Niin, ei sitä sanoi -sanaa voikaan jankuttaa loputtomasti, mutta eipä mitään tarvitakaan moneen kertaan. Usein lukijalle riittää kerran kun mainitsee kuka puhuu, ja jos on useampi henkilö puhumassa... no, silloin melkein menisin yhä sanoi-tyylillä. Ehdottomasti olen samaa mieltä, että jos huudetaan, kuiskataan ja kysytään, niin se kannattaa sanoa. Se tosiaan virkistää aina ajoittain mistä on kyse, mutta on se minun mielestä hölmöä jos toinen huutaa, mutta se ilmaistaan sanomisena.

      Aina sinne tänne ripoteltuna ne toimivatkin, mutta ehkä tärkein tässä on saada ihmiset ajattelemaan tätä. Silloin kun itse kirjoitin nuorempana, taisin kirjoittaa perinteisesti käyttämällä eri verbiä jokaisen repliikin perään. Se ei kuitenkaan ole se haluttu tulos.

      Poista
  2. Mielenkiintoisia huomioita, joita en itse edes tajunnut! ...aloin heti käymään tekstiäni läpi ja varsinkin pitkiä dialogi kohtauksia. Jotenkin dialogin kirjoittaminen on itselle vaikeaa, mutta kun se on vähän pakollista pidemmissä teksteissä. Tuntuu että dialogista tulee hirveän monotonista ja siksi koitan elävöittää sitä erilaisilla murahduksilla ja naurahduksilla. Totta kuitenkin että se voi viedä huomion pois siitä mitä sanotaan

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtava kuulla, että olet löytänyt huomioita omista teksteistäsi!

      Dialogi tosiaan on aikalailla "pakollista". Se tekee tekstistä huomattavasti kevyempää ja nopeammin liikkuvaa paksujen kuvailukohtausten välissä ja ehkä siinä on myös jotain siitä, että me ihmisinä nyt vain käsittelemme paljon asioita puhuen?

      Itse kuulun kanssa niihin, jotka häpesivät omaa dialogiaan hyvin pitkään. Joissain teksteissä vältin kokonaan sen kirjoittamista. Olen kuullut saman aika moneen kertaan, mikä on saanut minut ajattelemaan, ettei se ehkä ole niin epätavallista.

      Hölmöä sanoa se iänikuinen ohje, että kirjoittamalla se paranee, mutta näinhän se on. Dialogia ei kannata kokonaan vältellä, ei sitä voi eikä kannatakaan. Se on niin oleellinen osa kirjallisuutta ja hyvällä dialogilla saa tehtyä niin paljon aikaan. Kannattaa aina yrittää ajatella, mitä hahmot todella sanoisivat. Ole ohjaaja, joka on paikan päällä seuraamassa hahmoja. Sanat ohjeistavat yllättävän paljon henkilön kokemista tunteista ja ajatuksista.

      Ja kuten sanoin tuolla aiemmin, ei kannata jokaista murahdusta ja naurahdusta poistaa. Siinä kohti jos ne mainitaan kokoajan tai henkilö ei muuta teekään kuin murahtele, niin ihmetteleehän siinä mikä karhu siellä oikein on.

      Poista
  3. Vähän riippuu tilanteesta.... Aina ei tahdo kiinnitettävän huomiota siihen mitä sanotaan. ;) Koko aikaa ei kannata toki murahdella, mutta se tuo eloa tekstiin.

    Huudahdukset ja kysymykset pitää kyllä ehdottomasti huutaa tai kysyä. Harry Pottereissa häiritsee äärimmäisen paljon kaikki "Olisiko tässä esimerkkikysymys?" Hermione sanoi. Niitä nimittäin on siellä, paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta kai tilanne vaikuttaa, monessakin suhteessa. Aina kannattaa katsoa sitä, mitä teksti sanoo ja vaatii. Mitä paremmin tietää säännöt, sitä helpommin ne voi halutessaan hylätä.

      Hehe, tuo kysymys sanomisena on kyllä hämmentävää. Siinä mennään minunkin mielestä liian pitkälle.

      Poista
  4. Sanoi-sääntö on mun mielestä tosi erikoinen. Mä en jäsentele näkemääni todellisuutta niin, että ihmiset vain sanovat asioita. Joskus he töksäyttävät, naurahtavat tai huutavat. Miksi minun päähenkilöni kokisivat kaiken vain sanomisena? Edes oman puheensa. Ymmärrän tuon pointin, että annetaan sanoille valta, mutta ei se niin vaan mene. 70% viestinnästä on muuta kuin sanoja kuten me kaikki olemme toistuvasti kuulleet. Se jää pitkälti pois jos päähenkilö ei kiinnitä huomiota äänenpainoihin. Siitä olen samaa mieltä, että jatkuva ilmaisun tyylinen kuvaaminen on turhaa ja todella ikävää luettavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta kai ihmiset todellisuudessa töksäyttelevät ja naurahtavat ja huutavat, kuten olet sanonut. Tätä en kielläkään, mutta meidän on kuitenkin huomioitava, että kirjallisuus ei ole todellisuutta. Vaikka näin ehkä alkuun luulisikin, kirjallisuus ei pyri esittämään todellisuutta täysin tarkkaan. Jos lähtisit oikeasti kirjoittamaan täysin tarkkaan mitä ihmiset sanovat, olisi luettava silmiä särkevää: Montako kertaa me esimerkiksi toistamme itseämme turhaan, mumisemme, ynähdämme, sanomme "niin" tai "niinku" tai jotain sen tapaista joka kerta kun puhumme? Kirjallisuudessa me siistimme puhetta rankalla kädellä ja sellaista sen tulisikin olla.

      Taisin sanoakin tekstissä, että tämä tuntuu osalle oudolta, varsinkin kirjoittajan aluille, kuten oli minulle tuntunut, eikä sitä aina tule orjallisesti noudattaa. Liika on kuitenkin liikaa, kuten saatat joskus huomata, jos päädyt lukemaan tekstiä jossa jokainen dialgoi on töksäyttämistä, naurahtamista tai huutamista.

      Hyvä kirjailija osaa tuoda pelkällä dialogilla esille puhutun äänenpainon, tuolloin se ylimääräinen toteamus on vain turha. Sen äänenpainoin voi tuoda toisilla tavoin esille. Se, että ilmaisee dialogin sanoi-verbillä ei tarkoita, etteikö päähenkilö kiinnittäisi siihen huomiota vaan se on seurausta siitä, että kyse on kirjallisuudesta - joka ei ole suora kopio todellisuudesta.

      Poista
    2. Tuo tyyli sopii kyllä näytelmiin, mutta ei muuhun kirjallisuuteen. Sanoille tulee liian suuri tehtävä selittää tunteita. Otetaan esimerkki:

      "Siivoa tämä sotku heti!" pomo sanoi.
      "Selvä", mies vastasi ja käveli pois.

      Mikä on henkilöiden keskenäinen suhde? Miten mies suhtautui saamaansa viestiin? Ryhtyikö hän taimokkaasti toimeen, oliko hän lannistunut määräilystä vai kenties jopa vihainen ja totteli hammasta purren?

      Tämä sanoi-suuntaus on tällainen hauska ääripään ilmiö. Siinä on hyvä pointti, mutten allekirjoita sitä itsessään. "Hän sanoi lennokkaasti" on turha. Lennokkuus näkyy sanoissa. Kaikki ei välttämättä näy eikä sen kuulu. Miksi kaikki pitäisi ilmaista vuorosanoilla, koska on itselleen luvannut niin tekevänsä? Miksi rajoittaa itseään niin?

      Tämä kantani ei johdu "uuden kirjoittajan shokista". Tai etten ymmärtäisi tätä asiaa. En vain allekirjoita sitä pointtia kuten ei moni menestyvä kirjailijakaan.

      Poista
    3. Ja täsmennän vielä tuota esimerkkiä, ettei kumpikaan hahmoista ole niin keskeinen, että suhde tulisi myöhemmin esiin. Tällaista tämä kännykällä kommentointi on. Sori!

      Poista
    4. Siinä tapauksessa meille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä olevamme eri mieltä. Olet tosiaan ymmärtänyt pointin, mikä on hieno asia. Sehän se on, kun ymmärtää nämä asiat, niin sitten niitä ("sääntöjä" lainausmerkeissä) osaa ja voi rikkoa.

      Itse olen silti sitä mieltä, että ylläoleva esimerkkisi on täysin toimiva. Jos heidän välinen suhde ei tule koskaan selville, niin onko sillä loppujen lopuksi niin paljon väliä miten yksi repliikki sanotaan? Jos on, eikä repliikit ole omasta mielestä tarpeeksi kuvaavia, niin sen voi kertoa myös muulla tavalla. Kaikkiin noihin kysymyksisi voi vastata kertomalla sen liikkeellä ja kuvauksella:

      "Siivoa tämä sotku heti!" pomo sanoi papereidensa takaa, heilutti kättään epämääräisesti.
      "Selvä", mies vastasi. Hän odotti, mutta pomo oli jo päättänyt keskustelun. Mies nyökkäsi vielä ja käveli pois.

      Tämä on toinen tapa kertoa sen ja yhä hahmot vain sanovat, mutta eikö kuva ole jo aika selkeä?

      "Siivoa tämä sotku heti!" pomo mutisi.
      "Selvä", mies kumarsi.

      Jälkimmäinen tapa on huomattavasti lyhyempi ja kertoo myös tilanteen, mutta ei mielestäni samalla tavalla.

      Muistutan vielä, etten tosiaan itsekään kuulu niihin, jotka kieltävät kaiken muun kuin "sanoi" verbin käytön. Sillä vain pärjää todella pitkälle. "Ongelmallista" näiden värikkäiden verbien käyttö on silloin kun se menee liian pitkälle. Sitten se tosiaankin, ainakin minun mielestäni, alkaa häiritä itse dialogia, sitä Mitä sanotaan. Kyllä minä lukijana selvitän sitten Miten se sanotaan :)

      Poista
    5. Tuo sinun esimerkkisi toimii jo todella hyvin. Jos kuitenkin kuvataan toimintaa, niin sanoi riittää oikein hyvin. Välillä taas voi jättää toiminnan kuvauksen pois ja kirjoittaa eri verbin sanoin tilalle. Mutta ollaan näköjään aika samoilla linjoilla. Sanoi on pääasiassa se paras tapa.

      Poista
    6. Jep. Kyse on samaa aikaa hyvin pienestä ja suuresta asiasta. Paljon riippuu siitä, miten muuten kirjoitetaan.

      Poista
  5. Fiksummat väittävät, että repliikissä itsessään on jotain vikaa, jos johtolauseeseen tarvitaan sanomistapaa selittävää adverbiä. Se sanotun sävyn pitäisi käydä ilmi jo sanoista, ei johtolauseesta. Se ei ole helppoa, mutta kirjoittajan kannattaa silti uhrata hyvä tovi sen ajattelulle.

    VastaaPoista
  6. Kuinkas on elämä kiireistä, V-M? Eipäs ole uusia tekstejä pulpahdellut esiin vaikka kuinka yritän tätä sivua päivittää... :-D

    VastaaPoista
  7. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  8. Viimeinkin löysin ohjeita dialogin kirjoittamisesta. Olen tuskastellut muotoseikkojen kanssa enkä tähän hätään löytänyt kuin kirjoja, joissa käytetään lainausmerkkejä. Halusin erilaisia näkemyksiä.

    Ja tuo "sanoi": Jes! Minusta kaikki ylettömän kuvailevat sanoin korvikkeet ovat yleensä tyhmiä ja särähtävät korvaan. Vasta mietin, että onko minun pakko koittaa keksiä jotakin värikkäämpiä ilmauksia, mutta ilmeisesti ei tarvi :)
    Käytän kyllä toisinaan sanoa "kysyi", "huutaa" ja "vastaa". Nuo kaksi ensimmäistä aiheuttaa lisää päänvaivaa, nimittäin välimerkit.

    Eli:
    – Mitä sinä sanoit?, Iiris kysyi.

    vai

    – Mitä sinä sanoit? Iiris kysi.

    vai

    – Mitä sinä sanoit, Iiris kysyi.

    Olisi kiva, jos joku osaisi kertoa, en millään löytänyt mistään kirjasta esimerkkiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kysymysmerkki ilman pilkkua. Ei ikinä pilkkua repliikin jälkeen, jos repliikkiin sisältyy välimerkki.

      Poista
    2. Päättövälimerkki, näin tarkentaakseni vielä. Käytännössä huuto- tai kysymysmerkki. Jos repliikki päättyy aposiopesikseen (vaikkapa kolmoispiste), tapaus lienee tulkinnanvarainen.

      Poista
    3. Alkaako seuraava sana sitten isolla alkukirjaimella?

      Esim.
      - Lähde täältä! Hän huusi.

      vai

      - Lähde täältä! hän huusi.

      Kiitos avustasi!

      Poista
    4. Ja onko tällainen kiellettyä:

      Lähtiessään Jesse huikkasi vielä olkansa yli: - Nähdään taas, Mio.

      Vai miten se tulisi tehdä paremmin. Tuleeko puolipiste? Muotoillaanko lause jotenkin paremmin? "Sanoi" sen sijaan että "huikkasi".

      Kiitos vielä!

      Poista
  9. Hei!


    Minun nimeni on Aino ja olen freelancer Promo logic:lla, nettimedia toimistolla. Olisimme kiinnostuneita lisäämään 2-3 lausetta ja linkin teidän sivullenne sovittuun hintaan vuodeksi.

    Olkaa hyvä ja ilmoittakaa jos tämä kuullostaa kiinnostavalta ja annan lisätietoja. Jos omistatte myös muita sivuja, olkaa hyvä ja liittäkää niiden URL osoitteet jotta voin käydä myös ne läpi mahdollista sopimusta varten.

    Kiitos ja pikaisiin kuulemiin!

    Ystävällisin terveisin

    Aino Nurminen
    nurmien.aino@gmail.com

    VastaaPoista
  10. Sinut on haastettu :) : http://rumalapsi.blogspot.se/2015/11/liebster-award-x-2.html

    VastaaPoista
  11. Hei! Olen iloisesti yllättynyt lyötäsessäni tällaisen, sillä olen aina dialogien kanssa joutunut miettimään pääni puhki, ja kuitenkin se on aina ollut jotenkin.… njääh.
    Olen vasta kutosella, ja kun joskus pari vuotta sitten käytiin vuoropuhelun kirjoittamista äikän tunneilla, olin TIETYSTI kipeänä.
    Tästä tulee jatkossa olemaan paljon apua. KIITOS!

    Terv. Helmeilevä susi Risingiltä

    VastaaPoista
  12. Todella mielenkiintoinen, opettavainen pätkä tekstiä. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi koko asiaa ja pääsenkin nyt heti korjaamaan aloittelemaani nuorten kirjaa. Olen aivan samaa mieltä kanssasi nyt kun asian näin hienosti selitit. Kiitos!

    VastaaPoista