Suomalaista kauhua ei ole ollut paljon esillä ja suomalaisia naiskauhukirjailijoita vielä vähemmän. Jokainen lisä onkin tervetullut uutuus. Mia Vänskän kolmas kirja, Valkoinen aura, pyrkii vielä tuomaan kauhun kotimaiseen ympäristöön.
Iinan elämä on täynnä muutoksia: hän on juuri siirtymässä sairaanhoitajakouluun, minkä myötä koittaa muutto omilleen. Poikaystävä jää kotiin ja epävarmuus koettelee. Talossa, johon Iina on muuttamassa, on lisäksi jotain erikoista. Talon seitsemäs kerros vetää häntä tahtomattaan puoleensa ja saa Iinan kokemaan tunteita, joita hän ei osaa itsekään kuvailla. Selvää on, että jotain synkkää odottaa talossa.
Kyse on selvästi nuortenkirjasta, vaikka kirjaa ei mainostetakaan sillä nimikkeellä. Kaikki oleelliset hahmot ovat hieman yli kahdeksantoistavuotiaita: on itsenäistymistä, huolta koulusta, orastavia romansseja ja muita nuorten ongelmia. Tämän kaiken vierellä kulkee toisenlainen juoni, joka pyörii Iinan yliluonnollisten tuntemusten ympärillä.
Kirjan kauhu syntyy paljolti tuntemattomasta, jostain joka vetää puoleensa mutta joka ei konkretisoidu. Kauhu on yleistä tunnelmointia eikä lukija tiedä, mistä ottaa kiinni. Kirjan viimeisellä puoliskolla tarina kääntyy täysin uusille urille, nuortenkirjamaisuus unohtuu ja tarina ajetaan suoraa vauhtia kohti tuhoa. Alku ei viittaa ollenkaan siihen, miten armoton ja verinen kirja lopulta on. Tämä äkkinen muutos on samaan aikaan hyvä ja epäselvä, sillä kaikki tuntuu tapahtuvan liian nopeasti.
Iina on hahmona toimiva, vaikka hän kieltäytyykin uskomasta yliluonnollisiin tapahtumiin. Lukija aavistaa jo kauan etukäteen sen, mitä hahmo ei ota uskoakseen. Toisaalta tarina loppuu nopeasti kaiken kauhun ja myllerryksen keskellä niin, ettei lukija ehdi reagoida tapahtumiin. Tällä kertaa hitaampi vauhti ei olisi ollut yhtään pahitteeksi.
Valitettavasti Valkoisessa aurassa on muitakin kömmähdyksiä. Teksti on ajoittain liiankin yksinkertaista, mutta suuremmaksi ongelmaksi muodostuu se, että teksti on hyvin katkeilevaa. Vänskä seuraa kirjaimellisesti ohjetta "aloita myöhässä, lopeta ajoissa" - niin, että teksti katkeaa jatkuvasti silloin kun kohtaus alkaa. Kerronta siirtyy paikasta toiseen, eikä tapahtumista saa selvää kuvaa. Lopun vauhdissa myös unohdetaan monet aiemmat juonenpätkät ja keskitytään vain käsilläolevaan ongelmaan.
Valkoinen aura on keskinkertainen kauhuromaani, jolla on selvät omat ongelmansa. Silti se on viihdyttävä tarina, jonka lukee muutamassa illassa läpi. Kirjaa voisikin suositella nuortenkauhusta kiinnostuneille. Heille Valkoinen aura saattaa tarjota jotain uutta kauhugenrestä, kirja kun ei sisällä paranormaalia romantiikka ja sijoittuu raikkaasti kotoisaan Suomeen.
Arvostelu on alunperin kirjoitettu Risingshadown sivulle, jonka kautta myös kirja on saatu: Risingshadow, Suomen suurin scifi- ja fantasiakirjallisuuteen keskittynyt sivusto.
Maaliskuussa 2014 Mia Vänskä vieraili Prosak-proosaklubilla, jossa häntä haastateltiin ja jossa Vänskä luki otteita Valkoisesta aurasta. Voit nähdä videon tästä linkistä.
Jälkikeskustelu - ei sisällä juonipaljastuksia
Mia Vänskä on kirjailija, jonka tuotoksia minun on pitänyt lukea jo pitkän aikaa. Suomeksi ja Suomessa kun kirjoittaa, niin on hyvä olla perillä siitä, mistä me oikein kirjoitamme ja mitä julkaistaan. Itse olen kirjoittanut huomattavan paljon kauhuun viittavia tekstejä, joten Vänskä herätti mielenkiintoni. Ennen Valkoista auraa Vänskä oli ehtinyt oleskella luettavien listalla jo pidemmän aikaan. Kerran kirjastossa käydessäni olin jo melkein ottamassa Vänskän edellisen romaanin, Musta kuu, luettavaksi. Luin tästä nimittäin ensimmäiset pari sivua ja ne ainakin onnistuivat herättämään mielenkiinnon.
Mutta kuten tämä arvostelu kertoo, Valkoinen aura ei onnistunut kokonaisuutena vakuuttamaan. Hienoinen pettymyshän se oli, odotin kirjalta, ja kirjailijalta, enemmän. Tätä lukiessani muistin taas, miksi en pidä niin paljoa suomalaisista kirjoista - valitettavaa, mutta näin se vain on: suomalaiset kirjat ovat usein liian arkisia. Minua ei erityisemmin lukijana kiinnosta kuulla siitä, että tehdään kahvia ja aamupalaa, käydään koulua. Siis niitä tavallisia asioita, joita meistä jokainen tekee. Ymmärrän kyllä, että tämä paikoittain hyvin realistinen ja arkinen kuvaus toimii ankkurina lukijalle, joka pystyy samaistumaan tapahtumiin, mutta hyvä luoja. En minä lue siksi, että voisin kokea samoja asioita kuin tosielämässä. Luen päästäkseni kokemaan jotain uutta, jotain erikoista. Totta kai myös muissa kirjoissa, aina Kingin teoksista lähtien, on arkikuvausta, ja niinhän sitä on oltava, mutta huomaan suomalaisissa kirjoissa olevan silti jokin ylimääräinen ero. Ei niihin koskaan muuten keskitytä niin paljon.
Paisuttelen asiaa tässä, vaikkei kyse ollut niin suuresta ongelmasta. Siltikin, tämä on asia, josta en pidä.
Sama epämukava yllätys oli tuo nuortenkirjamaisuus. En ole montaa nuorten kirjaa lukenut, lähinnä Nälkäpelin, mutta huomasin jo tässä, ettei nuorten orastavat romanssit ja itsenäistyminen ole se minun juttuni, eikä tämä herätä tunnetta puolin saati toisin. Tai sitten se ei vain toiminut tässä? Toivottavasti asia on enemmänkin niin, koska aion lukea lähiaikoina muutaman nuortenromaanin saadakseni jonkinlaisen kuvan nuortenkirjagenrestä ja jotta tietäisin, miten minun kannattaa yrittää Otavan romaanikilpailua lähestyä.
Joka tapauksessa, aion valitettavasti laskea Vänskän muut teokset alemmas luettavienlistalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti