Antti Tuomainen ja hänen romaaninsa Parantaja on yksi suomalaisista kirjallisuuden menestystarinoista. Kirja on Tuomaisen kolmas julkaistu teos ja se voitti Vuoden johtolankapalkinnon, joka myönnetään vuoden parhaalle dekkarille. Parantajan käännösoikeudet on myyty 26 maahan ja kirja on saanut siellä menestysarvioita. Syksyn 2013 Helsingin kirjamessuilla Tuomainen esiintyi Sofi Oksasen rinnalla paneelissa Käännöskuninkaalliset.
Maailma on suistunut raiteilta, ilmastonmuutos on tätä päivää ja sen myötä maailma on kaaoksessa. Taudit leviävät, vedenpinta nousee ja aina sataa ja myrskyää. Rikkaimmat yrittävät paeta pohjoiseen kuten Norjaan ja Kanadaan, jossa on turvallisempaa, mutta senkin epäillään olevan vain huhua. Helsinki on vajonnut anarkiaa uhkuvaan tilaan, poliisit ovat voimattomia ja uudet, yksityiset vartijaliikkeet toimivat melkein sotilaallisella vallalla. Kaiken tämän keskellä on Tapani Lehtinen, runoilija joka yrittää yhä selvitä ja jatkaa työtään, josta kukaan ei ole kiinnostunut. Ja nyt hänen toimittajavaimonsa on kadonnut.
Parantaja on yksi niistä dekkareista, joissa pääosassa ei ole poliisi tai etsivä. Muu maailma on voimaton pitämään edes itseään kasassa, joten jää Tapanin tehtäväksi etsiä vaimonsa. Rikos, tai sen epäilys, on kuitenkin pääosassa: missä vaimo, Johanna, oikein on? Tarina seuraa minäkertoja-Tapania, joka yrittää saada tietoa irti niin poliiseilta kuin ystäviltä ja vanhoilta tuttavilta, ja kuten usein käy, se mitä luuli tutuksi, on kaukana siitä.
Tuomaisen visioima maailma ei ole uusi, viime vuosina varsinkin on ollut lukuisia teoksia jotka ovat maalanneet luonnon tuohoamaa maailmaa, mutta mikä on uutta, on se missä kaikki tapahtuu. Helsinki näyttäytyy uutena ja mielenkiintoisena juuri ennen lopullista tuhoaan. Minne ikinä katsookin, näkee tuhoa eivätkä tututu maamerkit ole ennallaan. Tämä on ehdottomasti kirjan suurin vahvuus ja vaikka Tuomainen sortuukin usein nimeämään tiet liian tarkkaan ja jättämään kuvauksen siihen, on Helsingin uudenlainen kuvaus kiehtovaa. Erikoinen miljöö virkistää ja tuo uuden näkökulman tutuille asioille.
Valitettavasti itse juoni ei ole yhtä onnistunut saati raikas tuulahdus uutta. Juoni liikkuu vähän minne sattuu, eikä punaista lanka aina tunnu olevan lähellä. Loppu on toki dekkarille tyypilliseen tapaan jännittävä, mutta ennen sitä seurataan ja tutkitaan, toisinaa varsin laiskasti. Mysteerit ja petokset eivät lähetä sitä vaikutusta, jonka niiden tulisi, ne vain ovat.
Teosta on kovattu kovaksi keitetyksi noiriksi, mutta siihen päähenkilönTapani ei sovi laisinkaan. Sen sijaan että olisi sateisia katuja ja rappeutunut yksityisetsivä, on sateisia katuja ja runoilija, joka kaipaa vaimoaan jolle on tottunut lähettämään muutaman tunnin välein suloisia viestejä. Tapanin ja Johannan suhteelle annetaan paljon tilaa ja vähän väliä Tapani kertoo omista tunteistaan ja käy kullanhohteisia muistoja läpi. Tarkoituksen ymmärtää, tällä halutaan viestiä miten tärkeä Johannan löytäminen on, mutta noir-henkistä rikoskirjallisuutta odottavan lukijan silmissä tämä muuttuu liian usein liian imeläksi.
Kirjan kieli, Tapanin puhe, ei ole myöskään niin runollista, kuin on annettu ymmärtää. Runoilijalta olettaisi kaunista, tarinaan upottavaa tekstiä, mutta tällaista ei ole. Teksti on suurelta osin varsin yksinkertaista ja se sisältää paljon turhia sanoja - varsinkin dialogissa Tuomainen kertoo tarpeettoman paljon siitä, mitä tapahtuu, vaikka pelkällä puheella selviäisi. Kieli on tavanomaista, sieltä ei löydy erikoisen kauniita metaforia, kuvausta ihmismielestä tai muustakaan - tämä ei ole ongelma muuten kuin siinä, että kirjaa on mainostettu runollisena. Muuten kieli on keskitasoa. Yksi läpi kirjan häiritsevä asia oli Tapanin tapa viitata ihmisiin sanomalla "se sanoi" tai "se teki". Tämä ei tunnu ei-helsinkiläisenä luontevalta.
Parantajalla on paljon suosituksia, mutta valitettavasti vain harva niistä lunastaa odotukset. Kirja kannattaa lukea mielenkiintoisen maailmansa takia, ja miksei ihan vain siksi, että se on niin suosittu, mutta muuten se ei tarjoa mitään erityistä.
Jälkikeskustelu - ei sisällä juonipaljastuksia
Parantajan ensimmäinen sivu on erinomainen. Se on mielestäni yksi mielenkiintoisimmista aloituksista aikoihin. Luin sen nopeasti läpi ja halusin tietää lisää. Valitettavasti heti alun jälkeen alkoi alamäki. Kieli saati tapahtumat eivät enää yltäneet samaan ja kirja vain oli. Ei enempää, ei vähempää.
Itse olen noirin suurystävä. Olen täysin heikkona näihin alkoholisti yksityisetsiviin, jotka ovat aikoja sitten lakanneet piittaamasta omasta hyvinvoinnistaan. Siksi oli myös innoissaan tästä: Helsinkin-noiria, no miksei!
En tiedä voiko ihmistä pettää yhtä pahasti.
Toki siinä oli sadetta ja melankoliaa, mutta Tapani! Tapani perhana! Älä ole tuollainen nössö! Miehisty! Kenties minulla on oma käsitys noirista, mutta tämä ei sitä ollut.
Harmi, että tämä oli kirjan tulos. Halusin pitää siitä, todella paljon. Se ei vain onnistunut.
(Lohdutuksena voinen sanoa, että luin juuri Tuomaisen uusimman, Synkkä niin kuin sydämeni, ja se on kirja, joka Parantajan piti olla. Ei tämä uusinkaan mikään ilmiömäinen ollut, mutta jos Tuomainen olisi osannut kirjoittaa tuolla tavalla, Parantaja olisi voinut olla huomattavasti parempi.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti