perjantai 18. huhtikuuta 2014

Kirja-arvostelu: Taru Sormusten Herrasta I: Sormuksen ritarit - J.R.R. Tolkien

3/5 pistettä - fantasia - noin 540 sivua - alkuperäinen nimi The Lord of the Rings - Fellowship of the Ring -  julkaistu alunperin vuonna 1954, suomennettu 1973 - kustantanut WSOY - oma ostos

Taru Sormusten Herrasta on kuolematon tarina, joka inspiroi tuhansia ihmisiä vuosikymmeniksi eteenpäin, oli se sitten lukemaan lisää fantasiaa tai sitten kirjoittamaan sitä itse. Tolkien loi maailman, jolla on oma kielensä ja kirjoitusasunsa ja tuhansien vuosien historia, ja tarina jatkuu ja kasvaa muissa tarinoissa kuten Hobitti ja Silmarillion. Kirjasarja on yksi maailman myydyimmistä ja Peter Jacksonin vuoden 2000-luvun alun filmatisoinnit tekivät viimeistään tarinan kaikille tutuksi.


Bilbo Reppuli on saanut outojen sattumusten myötä käsiinsä mahtisormuksen, joka tekee kantajansa näkymättömäksi. Hän ei kuitenkaan aavista, miten voimakas sormus todella on, ennen kuin vanha velho Gandalf tulee ja kieltää Bilboa käyttämästä sitä. Gandalf ottaa tehtäväkseen selvittää mikä sormuksessa on ja kun hän saa sen selville, asettaa hän Frodolle, Bilbon ottopojan, harteille tehtäväksi viedä sormuksen haltioiden luokse. Siellä, Gandalf uskoo sormuksen olevan turvassa. Sormuksen vieminen ei kuitenkaan osoittaudu niin helpoksi tehtäväksi, sillä pimeys on noussut ja se tekee kaikkensa saadakseen sormuksen itselleen. Syntyy Sormuksen Saattue epätavallisten ystävyksien liittoutuma, joiden tehtävänä on tuhota sormus ikuisesti.

Se kuka ei tarinaa tähän mennessä tiedä, on hyvin harvinaisessa asemassa. Moni tietää sen joko elokuvien tai toisten kertoman kautta, ja vaikka ennakkotietoja ei olisi, ei kirja tarjoa erityisemmin yllätyksiä. Tällöin tärkeintä on toteutus, jolla tämä tarina kerrotaan, sen on vietävä mukana ja vakuutettava, että ikivanha tarina on yhä kertomisen arvoinen.

Kenties selkein ero elokuviin verrattuna on se, miten hidastempoinen ja viipyilevä kirja on. Valtaosa kirjasta käytetään kaikkeen muuhun kuin itse seikkailuun: alussa on Bilbon syntymäpäiväjuhlat ja sen sijaan, että Frodo lähtisi vielä samana iltana viemään sormusta, on odotusta useita vuosia. Samanlaisia tapauksia on lukuisia, matka pysähtyy vähän väliä ties minne jolloin sankareiden on aika ottaa muutaman viikon nokoset ja nauttia sen hetkisten isäntien tarjottavista. Ja kun tarina ja sankarit lähtevät liikkeelle, ei vauhti erityisemmin kasva. Varsinkin alussa kerrotaan jopa tuskallisen yksityiskohtaisesti miten Frodo ystävineen kulkee eteenpäin ja miten tie menee ensin ylös, sitten alas ja sitten ylös ja vielä alas. Ympäristön ja tien kuvailua on todella paljon, eikä se valitettavasti ole niin kaunista, että sitä lukisi mieluusti.

Suoraan sanottuna - kirjan ensimmäisen puolisko on tylsä. Olen itse aloittanut kirjan nuorempana neljästi ja hylännyt sen kesken kaiken jokainen kerta, enkä kuulemani mukaan ole ainoa. Kirjan alussa ei yksinkertaisesti tapahdu juurikaan mitään.

Meno paranee kun ensimmäinen tärkeä etappi on ylitetty ja haltioiden luota matka käy kohti vuoria. Kun pääsemme ensimmäisiin toimintakohtauksiin, kirja paranee huomattavasti. Mitä nopeampi vauhti on, sitä selvempää on, että Tolkien todella osaa kirjoittaa ja tarinassa on voimaa. Kirjan lopussa näitä kiihdyttäviä kohtia on yhä enemmän, mutta ne on keskeytetty vähän väliä hitailla ajanjaksoilla, joille annetaan aivan liian paljon aikaa. Kirjan loppu kuitenkin jättää tarinan kohtaan, joka saa haluamaan kuulla tarinan loppuun.

Sormuksen ritarit onkin tarina, joka ei sovi kaikille. Se vaatii lukijalta kärsivällisyyttä ja halua uppoutua maailmaan, jonka se esittää äärimmäisen yksityiskohtaisesti. Tarina kokee jatkuvasti pysähdyksiä, jossa juoni unohdetaan ja keskitytään taas maailmaan ja sen historiaan, ja osalle kirja voikin olla suurinta huumetta. Se saattaa tarjota raikkaan tuulahduksen nykyajan juonivetoiselle vauhdille jossa kehenkään ei voi luottaa ja jossa maailma tuntuu paperinohuelta, ja osalle taas tämä ei uppoa. Riippuu täysin lukijasta, miten tähän suhtaudutaan.

Moni päättyy lukemaan kirjan koska pitää elokuvista ja koska Taru Sormusten Herrasta on se fantasian aloittanut kirja. Kirja sisältää kohtauksia, joita elokuvassa ei ole, muun muassa fanien vaatima tapaaminen Tom Bombadilin kanssa, mutta omasta mielestäni, olen nähnyt ensin elokuvat, sitten lukenut kirjan, elokuvat eivät olleet jättäneet pois mitään oleellista. Elokuvaversio on trimmattu ja suoraviivaisempi, juonivetoisempi, versio kirjasta. Tässä järjestyksessä nämä kokeneena voin sanoa elokuvan mielestäni onnistuneen tehtävässään.

On paha antaa arvosanaa kirjalle, joka on vakiinnuttanut näin suuren klassikko aseman, ja johon suhtaudutaan niin ristiriitaisesti: toisille se on kirja jonka pariin palataan kerta toisenas jälkeen ja joka inspiroi ja kasvaa joka hetki, ja toisille se on täysin ylitsepääsemätön opus. Omien kokemusten perusteella päädyn sanomaan, että se on kokemus, joka ei kaikille sovi. Omasta mielestäni se oli keskinkertainen, ei nyt huono, muttei useinkaan erityisen hyvä, ja tämän perusteella pärjään hyvin myös elokuvalla. Kohtaukset luolastoissa ovat todella hyviä ja niissä tunnelma välittyy suoraan ihon alle, lukija voi kuulla vihollisten kaikuvat rummunlyönnit, mutta muuten tunnelmointi jää lähinnä luettelomaiseksi listaksi. Kirjan lukeminen sopiikin parhaiten juuri niille, jotka haluavat kuulla kaiken tästä kiehtovasta maailmasta.

Jälkikeskustelu - eli kunhan jutustelen tarkemmin tästä "arvostelusta"
Kun näin Peter Jacksonin elokuvat ensimmäisen kerran, ihastuin niihin suuresti. Mitä tämä on, miksei tätä ole lisää, miksei seuraavaa osaa ole jo?


Olenkin hyvin erilaisessa asemassa kuin ne, jotka ovat ensin lukeneet kirjat kerran ja toisen ja kahdennenkymmennen kerran ja kokeneet ne jotain tunnettua maailmaa paremmiksi.

Kuten sanoin, viimeiset kohtaukset olivat hyviä, mutta kaikki siinä välissä... Ei, en voi myöntää ymmärtäneeni mistä kaikesta on kyse. Kenties en sitten ole sellainen, joka voisi upota tähän maailmaan niin hartaudella ja saada jotain kiinni kukkuloista ja vuorista ja joista. Tai en tiedä. Cormac McCarthyn Veren ääriin sisälsi paljon maisemakuvausta, mutta se kaikki aktivoi lukijaa ja repi mukaan, tämä jäi hyvin ulkopuoliseksi. Monelta muulta olen kuullut samaa: alun läpi pitää tarpoa tai hylätä teksti.

Tämä on harmillista, sillä kuten moni muu, haluan pitää kirjasta. Minä todella haluan, mutta helppoa se ei ole. Kaikki oheismateriaalia, joka on siis paljon elokuvien inspiroimaa, on äärimmäisen kiehtovaa ja mielenkiintoista. Onkin todella suuri sääli, ettei alkuperäistuotos vedä puoleensa samalla tavalla. (Olenko siis nykypäivän nuori, joka kaipaa kaikkensa verisillä miekoilla, väkivallalla ja sodalla höystettynä?)

Minulla meni pitkän aikaa lukea kirjaa ja vaikka halusin lukea kaikki kolme suhteellisen nopeasti, luin tämän kirjan vajaa vuosi sitten, ja seuraavat osat odottavat yhä vuoroaan. Mietin nytkin sitä, ottaisinko seuraavaksi äänikirjaksi Kaksi tornia, vaikka se löytyisi myös hyllystä. Ehkä se olisi silloin hieman helpommin kuunneltavaa? Ja toisaalta, moni on sanonut tarinan vain paranevan. Pitäisi vain ottaa itsestä kiinni ja saada aikaa lukemiseen. Kyllä minä ne luen, olihan ne pakko hankkia hyllyynkin koska ne ovat ne kirjat, enkä aio pitää niitä vain koristeena. Kirjoittajana, myös fantasian, on Tolkien hyvä tuntea.

Koska, en tiedä? Miten muut? Onko Taru Sormusten Herrasta ollut kokemus, joksi sitä luulitte?

6 kommenttia:

  1. Rakastan Tarua sormusten herrasta ja yksi syy on varmaan juuri se, että siinä ei ole vain taistelukohtauksia vaan kirjassa on paljon viipyilevää ja kaunista kerrontaa. Minulle TSH on niin täydellinen kuin kirja voi olla, mutta tavallaan ymmärrän senkin, miksi joihinkin lukijoihin se ei iske. Kaikki eivät vain pidä samanlaisesta kirjallisuudesta ja olen kuullut muistakin lempikirjoistani sanottavan, että ne ovat tylsiä. Minusta ne taas ovat tietysti jotakin aivan muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin juuri, kirja vaatii lukijalta sen oman mielentilan. Paljon halutaan kertoa maailmasta, ja kuten usein onkin, kirjan taistelukohtaukset ovat käsittääkseni vain muutaman sivun mittaisi, niin ne pisimmätkin kuten Helm's Deepin taistelu. Itselläni tämä taistelu hyökyi valkokankaalle suurena tapahtumana, mutta kirjasta pitäville se voi olla lähes triviaali, enemmän kiinnostaa se kaikki muu, mitä kirja jättää pois tunnelmassa ja kerronnassa.

      Poista
  2. Samaa mieltä, tarina on loistava mutta se on kiedottu valtavaan määrään kuvailua ja historian kertaamista. Toisaalta on paljon helpompi arvostella kriittisesti Tolkienin hidasta ja vanhaa tapaa kirjoittaa, kun tietää tarinan etukäteen elokuvista. Pitää kuitenkin muistaa että hän se kuitenkin loi koko Keskimaan ja sen kielet ja historian, ja jos minä olisin nähnyt koko vaivan, esittelisin sitä kyllä kirjassani vähän väliä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Huomion otettavaa on myös se, että koko kirja-ala on muuttunut ja myös tapa kirjoittaa. Kokoajan tiivistetään enemmän ja enemmän. Tänä päivänä tämä, kuten moni muu klassikko, näyttää oudon kömpelöltä.

      Se on myös totta, että itse kun tietää tarinan, ja suuren osan myös historiasta, etukäteen, niin sillä on ehdottomasti vaikutus lukukokemukseen.

      Poista
  3. Taru sormusten herrasta kokonaisuutena on yksi suosikkikirjoistani ja ihailen Tolkienia koska hän loi kokonaisen maailman. Jos yhtään on kiinnostusta/ymmärrystä fantasiagenreen, tämä on tutustumisen arvoinen kirja. Saatat rakastua siihen! Nykyään(kin) myydään kirja kolmessa osassa, jolloin se muistuttaa trilogiaa tai kirjasarjaa. Tolkien itse painotti että Taru sormusten herrasta on yksi ja yhtenäinen teos, ei trilogia. Aikoinaan kustantaja säikähti kirjan pituutta ja halusi että se julkaistaan kolmessa osassa, niin että jokaisella osalla on oma nimi. Näin kirja saisi aikaan enemmän mielenkiintoa ja enemmän arvosteluja. Tolkien itse ei pitänyt tästä lainkaan mutta suostui kolmeen osaan, koska halusi tarinansa julkaistavan. Nykyään näkee myynnissä sekä kolmea kirjaa, että suomennosta yhteisniteenä, jolloin tarina on toivotulla tavalla yhtenäinen. Täydellinen klassikkokirja.

    VastaaPoista
  4. Samaa mieltä arvostelun kanssa. Rakastan fantasiaa ja Taru Sormusten Herrasta elokuvat ovat ehkä lempielokuviani, joten odotin hieman enemmän tältä kirjalta. Nykyaikana juoni on yleensä nopeatemposempaa ja fantasiamaailman kuvaaminen jää vähemmälle (esim. Eragon ja Tuulen nimi, jotka ovat itelleni paljon sopivampia kirjoja).

    Mutta toisaalta huomasin tän saman George R.R Martinin Tulen ja Jään laulu kirjoissa, joka on kuitenkin melkein 2000-luvun kirjasarja. Melko pitkäveteinen sekin eikä täyttänyt omalla kohdallani odotuksia.

    VastaaPoista