keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Kirjoittamisesta: Kirjoittamisen tärkein osa - hahmo

Eli mistä kaikki kirjat on tehty, miten se vaikuttaa kirjoittamiseen ja miten sitä voi hyödyntää kirjoittamisen jälkeen

Ilman hahmoja, ei ole tarinaa eikä siksi kirjaa. Ei edes novellia. Hahmot ovat kaikki kaikessa. Myöhemmin jokin juoni tai kirjan maailma saattaa jäädä kummittelemaan mieleen, mutta sitä useammin ne ovat hahmot, jotka palaavat kerta toisensa jälkeen. He elävät yhä omaa elämäänsä aitoina, kokonaisina ihmisinä. Ja niin heidän pitäisikin, koska maailmat ja juoni on hahmojen luomaa. Hahmot tulevat ensin ja heidän askeleensa jättävät kukoistavan tarinan jälkeensä.

Hahmoista
Suurin osa lukijoista on samaa mieltä siitä, että hahmot ovat kirjojen kiinnostavin puoli. Siksi kirjoja luetaan, siksi jaksamme palata mielenkiintoisien sarjojen pariin vuosi toisensa jälkeen. Haluamme tietää mitä heille tapahtuu.

Kirjaa lukiessa osa saattaa kysyä itseltään mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta sekin tarkoittaa aina yhtä asiaa: mitä hahmoille tapahtuu seuraavaksi. Kuka jää henkiin, miten hän ratkaisee tämän ongelman, mitä hänelle käy?

Kaikki on hahmoista kiinni. On paha lukea innostuneesti kaikkia Harry Pottereita, jos ei pidä itse Harrysta, tai vastaavasti lukea mikä on Harry Holen seuraava ongelma

Miksi näin sitten on? Mikä hahmoissa on niin kiinnostavaa?

Se on jo vaikeampia kysymys, mutta ehkä se juontaa juurensa siihen, mitä me itse olemme: olemme ihmisiä ja kaipaamme nähdä uusia kokemuksia toisten ihmisten kautta. Haluamme jonkun johon samaistua tai vastaavasti jota vihata tai kadehtia. Loppujen lopuksi, kaikki kirjat kertovat hahmoista, ja niin niiden tulisikin.

Sitten nousee vasta-argumentti: on tarinoita joissa hahmot ovat selvästi sivussa ja itse tapahtumat ja juoni ja maailma on pääosassa. Niin on, mutta se ei ole järin hyvä lähtökohta, koska silloin menetetään jotain hyvin tärkeää. Lyhyessä muodossa se voi toimia, mutta romaania on paha kirjoittaa ilman mielenkiintoisia persoonia.

Otetaan esimerkki: Luettuani Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa (toiselta nimeltä Eikä yksikään pelastunut) en ollut heti aivan varma siitä, miksi kirja ei tuntunut kolahtaneen sen paremmin. Toki mysteeri oli mielenkiintoinen, mutta jos sitä ei ajatellut, se oli melkeinpä tylsä kirja. Eikä ole ihmekään: kirjan hahmot eivät olleet millään tavalla aitoja.

Tarinahan kertoo siitä, että saarella menee kymmenen ihmistä, jotka alkavat yksi kerrallaan kuolla. Tästä on myös tehty "toinen versio", Harper's Island. Kun luin Christien romaania, ajattelin jatkuvasti miten nerokas juoni oli. Tämähän on kauhun, trillerin ja mysteerin sekoitus. Suljettu tila, jossa ihmiset alkavat kuolla ja paikalla olevat tietävät, että yksi heistä on murhaaja, kenties he puhuvat tälle juuri sillä hetkellä.

No kirjan lukeneet tietävät, ettei se nyt ihan sellainen kirja ole. Kyse on enemmänkin kirjasta joka luetaan takkatulen ääressä teekupillisen kera ja toisinaan sanotaan: "Hmm... saatan aavista kuka lie surmaaja." (Ei sitä kukaan kuitenkaan keksi.)

En halua kritisoida Christietä tai hänen kirjoitustyyliään, kirjoitusajastakin on jo hyvin kauan ja kenties se silloin oli jännittävää. Lukemani perusteella Christie on itse myöntänyt, että kirjoitti vain juonen vuoksi. Hän ei halunnut jaaritella hahmoista.

Nykypäivän näkökulmasta katsottuna, se oli kuitenkin... kehtaako sitä edes sanoa... paikoittain tylsä. Kirjan henkilöt eivät reagoineet tähän millään tavalla, mitään pelkoa ei ollut. He miettivät samaan tapaan teekupillisen äärellä mysteeriä, kuin lukijakin.

"Hmm... kenties te olette surmaaja?"
"Hahaa. Oiva aavistus, mutta en toki. Kuka lienee katala surmaaja, kuka lienee. Yksi meistä, eittämättä."

Mitä tämä kuitenkin todistaa, on se, ettei edes kaikista juonivetoisimmat mysteerit toimi ilman vetäviä hahmoja. Sen takia dekkarikirjailijat kirjoittavat samoista etsivistä ja poliiseista. Ihmiset haluavat lukea heistä, he nappaavat seuraavan kirjan, koska he pitävät Vareksesta tai Raidista. Sen takia etsivistä pitää tehdä omalaatuisia, erikoisia ja siksi Will Trentillä on lukuvika ja Käen kutsun romaanin etsivä on menettänyt toisen jalkansa.

Yksikään romaani ei selviä hahmoitta.

Hahmot kirjoittamisen aikana
Itse kirjoittamisprosessiin tämä oivallus tulisi vaikuttaa jatkuvasti. Sinun tulee pitää mielessä, että hahmosi ovat oikeita ihmisiä. Heillä on siis oltava tarpeita ja haluja, muitakin kuin pelkän juonen kannalta oleellisia ja sillä tapaa sinun tulisi käsitellä jokaista hahmoasi, niin pää- kuin sivuosassa olevia.

Toisinaan on väitelty siitä, mitkä kirjat keskittyvät juoneen ja mitkä hahmoihin. Yleisesti ottaen jako menee siinä, että viihtellisissä kyse on juonesta ja vakavammassa hahmoista. Yksi tapa selvittää tämä on siinä, haluaako lukija tietää miten juoni ratkeaa vai mitä hahmoille tapahtuu kirjan lopussa, minkälaisen kehityksen he käytävät tarinan kuluessa.

Tämä on loppujen lopuksi typerä jaottelu, koska jakoa ei ole. Kaikissa kirjoissa on juoni ja hahmot, sillä muuten ei ole tarinaa. Voidaan toki väittää, että toisissa toinen on vahvempi. Esimerkiksi arvostelemassani 300 sarjakuvassa hahmot eivät kehity juuri lainkaan, mutta mitä jos lukija silti ihastuu tähän hahmoon? Juuri siihen, että hän ei muutu. Tarinan juonikin syntyy juuri siitä, että Leonidas, tarinan päähenkilö, on jääräpäinen taistelija, joka ei alistu vieraan vallan alle. Hän ryhtyy taistelemaan vastaan. Ilman Leonidasta, ei ole juonta.

Näin on käytännössä jokaisen kirjan kanssa. Hahmot ja heidän tekemisensä luovat juonen. Jopa tarinoissa joissa täysin ulkopuolinen tapahtuma käynnistää kaiken (esimerkiksi luonnonkatastrofi), nousevat itse juonen kannalta oleelliseksi ihmisten teot, jotka jatkavat tarinaa. Siksi katastrofielokuvissa on pääosanäyttelijä, joka toimii huomiopisteenä katsojalle.

Niin lukiessa kuin kirjoittaessakin on kysyttävä jatkuvasti: miten juonen hahmot reagoivat tähän tapahtumaan? Miten se vaikuttaa heidän elämäänsä, miten he yrittävät selviytyä, miten he käsittelevät asiaa? Kaikki nämä luovat tarinaa ja vievät sitä eteenpäin.

Siksi on aina hyvä muistaa, mistä tapahtumat lähtevät liikkeelle. Kuka on tarinan vastus, miksi hän on siinä asemassa ja mitä se tarkoittaa? Entä sankari? Miksi hän ylipäätänsä on sankari-asemassa, mitä hän tekee, miksi?

Hahmojen toiminta ja valinnat luovat juonen.

Näitä kahta on vaikea erottaa toisistaan. Jopa romaani joka pyrkii välttelemään juonta, esimerkiksi Pussikaljaromaani jossa yhteiskunnan ulkopuolelle vajonneet viettävät päiväänsä, sisältää jonkinlaisen juonen. Tässä tapauksessa se on se heidän päivä. Ei kaikkien mielestä ehkä yhtä mielenkiintoinen kuin vastaan hyökkäävä armeija tai murhamysteeri, mutta tarina se silti on.

Vaikka ne olisivatkin yhtä, niin aina on muistettava hahmot ensin ja annettava heidän toimia. Stephen King ei suunnittelu tarinoitaan, vaan hän luo hahmon jonka antaa toimia itsenäisesti ja sitten vierestä hän kirjaa ylös tämän matkan kulkua. Ja Stephen King jos joku on kirjailija, jonka kirjoja voidaan pitää juonivetoisina.

Tämä on hyvä pitää mielessä koko kirjoitusprosessin aikana. Kaikki perustuu tähän. Vaikka kirjasi suuri juonenkäänne olisi sattuma, jonka myötä yksi hahmoista kuolisi, tämä aiheutta reaktion hahmoissa. Toki tapahtuma itse järkyttää, mutta hahmojen reaktio on se, mikä lukijoita kiinnostaa.

Älä suunnittele erikseen juontasi ja sitten hahmojasi. Sen sijaan, että loisit esteradan jolle asetat luomasi hahmot, anna hahmojen itse luoda haluamansa matka, heidän näköisensä ja oloisensa.

Lyhyt oppimäärä aiheesta: Miten kertoa ja suositella kirjaa muille
Nyt kun olemme jo ymmärtäneet, että kaikki kirjat kertovat ihmisistä, niin miksemme hyödyntäisi sitä itse kirjan markkinoinnissa (oli se sitten oman tai jonkun toisen kirjailijan)?

Jos henkilöä ei lähtökohtaisesti kiinnosta fantasia tai scifi, niin miten hänet voidaan suostutella lukemaan sellaista kirjaa? Ei ainakaan kertomalla, että sitä ei tajua, jos et ole koskaan lukenut tämän tapaista kirjaa. Eikä välttämättä ole hyvä aloittaa kertomalla, että tässä maailmassa koneet ja hirviöt taistelevat toisiaan vastaan ja kaiken keskiössä on poika, joka kykenee mielensä voimalla ottamaan erääseen hirviöön yhteyden, vaikka se kirjan juoni olisikin.

Miten se sitten pitäisi tehdä? Ottamalla tuo poika keskiöön. Kertomalla hänestä. Tarinassa on yhä luomasi hirviöt ja koneet, mutta pääosassa on poika. Kerro sen sijaan, että se on kasvutarina, jossa pieneltä pojalta vaaditaan moninkertaisesti suurempi vastuu, kuin häneltä tulisi vaatia. Häneen tukeudutaan, vaikka hän itse kaipaa yhä apua muilta. Hänelle ei tarjota vaihtoehtoja, joten hän joutuu kasvamaan nopeasti ja tekemään valintoja, joita kenenkään ei pitäisi tehdä.

Miten on, kuulostaako kirjalta jonka ei-scifi fanikin voisi lukea?

Tämä idea tulee kirjailija Kameron Hurleylta, joka on kirjoittanut aiheesta esseen (linkki). Hän tuo hyvin esille, että kyse on molempien puolien (fanien ja ei-fanien) aiheuttama ongelma. Fanit ovat elitistisiä ja vakuuttavat, ettei sitä voi ymmärtää jos ei ole aiempaa tuntemusta. Ei-fanit ovat taas kasvattaneet kynnyksen ja ajattelevat olevansa uusavuttomia kirjan edessä.

Kuten hän tuo ilmi, ei kukaan puhu Stephen Kingin Carriesta siten, että pitäisi tietää jotain telekinesis-kyvyistä eikä Nälkäpeliin viitata niin, että olisi tiedettävä jotain Battle Royalesta. Kyse on tarinoista itsestään, ihmisistä siellä kaiken alla.

Näidenkin kirjojen taustalla tapahtuu kaikkea kummaa, on politiikkaa ja kuolemia, erikoisia voimia ja mielikuvituksellista teknologiaa ja ihmisiä, joiden mielipuuhaa on katsoa ihmisten teurastusta. Siltikin kirja kertoo ihmisistä, näissä tapauksissa tytöistä, joilla on omat ongelmansa. Liiotellut ja uskomattomat, mutta silti tietyllä tapaa samaistuttavat.

Samaa voidaan hyödyntää muihinkin teoksiin aina Taru Sormusten Herrasta lähtien. Se kertoo hobittien, kääpiöiden, haltioiden, örkkien, jättien ja uruk-hain täyttämästä maailmasta, joka taistelee valtasormuksen hallinnasta ja tuhoamisesta. Ja samaan aikaan se kertoo tarinan siitä, kuinka joku jolla ei lähtökohtaisesti pitäisi olla mitään mahdollisuuksia selviytyä, jonka ei edes pitäisi olla osana suurta tehtävää, saa pääosan.

Hurley tuo hyvin esille, ettei kannata olla itsepäinen ja vakuuttaa miten vaikea oma kirja on, se on vain potentiaalisten lukijoiden karkottamista. Sen sijaan on parempi keskittyä siihen puoleen, joka heitä kiinnostaa: ne hahmot ja heidän tarinansa.
 

4 kommenttia:

  1. Onhan se makuasia, mutta kyllä, hahmot ovat tärkeitä. ;)

    Pitäisikö kirjoittaessa luoda samaistuttavia henkilöitä, joiden silmin lukijan on helppo tarkkailla tapahtumia vai repäistä ja keksiä jotain persoonallista? Oma päähenkilökertojani on vähemmän perinteinen, ei jokaisen mielestä samaistuttava ja mielipiteet jakava. Osa pitää, enemmän tai vähemmän, osa suoraan sanoen vihaa. Mutta no, heräsi edes jotain tunnetta. ;)

    Itsellä ärsyttää suunnattomasti avuttomat valittajat, joitka ovat niiiiiin tavallisia, asia mainitaan joka toisessa sivulauseessa ettei vain unohdu ja lopulta tyyppi onkin voittamaton sankari. Pitää sitä vähän kiinnostavampaa kehitystä olla. ;)

    Hahmot ovat tärkeitä, mutta itselleni tärkeintä on teksti. Ihan sama, mitä sisältää, jos kirjoitusasu on kunnossa ja kielenkäyttö taitavaa, luen innoissani. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Poikkeus vahvistaa säännön, eikö se näin ole?

      Huvittavaahan on, että tällä hetkellä luen juurikin kirjaa, Cormac McCarthyn Veren ääriin, jossa hahmoja tai juonta ei ole juuri lainkaan, vaan kaikki syntyy kirjoittamisesta itsestään. Siinä jos jossain on kaunista kieltä ja kyllä, mestari onnistuu pitämään lukijan silläkin mukanaan. Muille se onkin hankalampaa pitää jostain, jos ei ole mitään samaistumispintaa.

      Tuo inhokkihahmosi on myös mielestäni erittäin rasittavaa, mutta onneksi montaa tällaista en ole kokenut. Ongelmahan koskee esimerkiksi tätä uutta Amazing Spiderman elokuvaa. Tässä Peter Parker on hyvännäköinen-suosittu-nero-luuseri. Siis mitä?

      Itse asiassa tuosta olen suunnitellut juttua: miten tehdä halveksittava / epämieluisa hahmo oikein.

      Poista
  2. Tämä oli mielenkiintoinen postaus. :)

    Olen kumminkin eri mieltä Kameron Hurleyn kanssa. Toki esim. sci-fi teosta voi markkinoida pelkällä hahmolla, mutta sci-fi elementit ovat kumminkin iso osa ko.kirjaa. Henkilö joka ei nauti sci-fistä todennäköisesti kokisi lukemisen epämiellyttäväksi, vaikka hahmot ovat kuinka hyviä.

    Hahmoista kertominen ilman genreä nimenomaan riistää tarinasta sen oman maun ja äänen ja tekee hahmoista geneerisiä. Esim. tuo Sormusten Herra esimerkki on niin ylimalkainen, ettei siitä saa enää mitään otetta.

    Minusta genrejaot ovat positiivinen asia, koska ne mahdollistavat sen, että lukijat löytävät heille mieluisia kirjoja helpommin. Varmaan jokainen kirjoittaja uneksii "genrelaatikon" yli mainostamisesta ja suuremman yleisön suosiosta, mutta minusta genren häivyttäminen markkinoinnissa on vain väärien mielikuvien myymistä.

    Minulle genre on iso osa lukukokemusta. Tunnen myös ihmisiä joille vähäisetkin spekulatiiviset elementit ovat myrkkyä. Minusta se on ihan OK.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoisia ajatuksia, joista monet voin allekirjoittaa. On totta, ettei pelkällä mainospuheella voida kääntää kenenkään ihmisen mieltymyksiä. Jos tykkää realismista, niin sitten tykkää.

      En ole varma olenko täysin samaa mieltä, että tuolla tavalla selittäminen veisi mitään pois tarinasta. Toisaalta joo, se on valtava osa itse tarinaa, mutta ehkä itse näen sen enemmänkin vain eri näkökulmana. Kirjasta voidaan puhua vain hahmojen tai vaikka maailman näkökulmasta. Se on vain osa, ei kokonaisuus. Toisaalta harva kirja koostuu vain hahmosta.

      Itse näen Hurleyn pointtina juuri sen, että annetaan mahdollisuus erilaisille kirjoille. Ei lähdetä väittämään, että koska et voi ymmärtää avaruus matkaamisesta ja örkkien kulttuurista, et voisi lukea kirjaa. Rohkaistaan ainakin yrittämään ja jotta se onnistuisi, pitää markkinoida sillä tavalla mikä ihmisiä kiinnostaa. Ehkei se Nälkäpelin idea kiinnosta (nuoret pakotetaan gladiaattori otteluun televisiossa), mutta jos saat puhuttua jonkun ympäri, voi Katniss hahmona viedä mukanaan. Tälle lukijalle maailma ei välttämättä koskaan ole niin iso tekijä, kuin toiselle lukijalle, mutta se antaa jotain muuta.

      Genrerajat auttavat monessa asiassa. Ne kertovat suoraan jollain asteella, mitä tulet löytämään ja auttaa etsimään sen oikean kirjan. Genreillä on vain joskus paha vaikutus siinä, että ne sulkeutuvat omiin laatikkoihinsa. Niiden pitäisi enemmänkin avautua ja mahdollistaa matkustamisen toisesta toiseen. Itsekin luen kaikkea kauhusta rikokseen, draamaan ja fantasiaan.

      Mutta jos siltikään ei kiinnosta, ei siinä mitään. Kaikki ei ole kaikille ja niin on hyväkin. Mutta niin, aina on hyvä koittaa, eihän äiditkään pidä siitä, että sanot ruuan olevan pahaa ennen kuin maistat sitä. Sitä pitää vain kehua oikealla tavalla, ja ehkä olla kertomatta että siinä on sieniä. Saatat yllättyä ja rakastua ruokaan. Aikalailla sama asia.

      Poista