Kirjoittamisesta: Kirja-alasta, e-kirjoista ja mitä se tarkoittaa kirjailijalle

eli essee kirjailijasta, kustantamosta, e-kirjasta ja omakustanteesta, Yhdysvalloista, Amazonista ja Suomen tilanteesta

Helsingin Sanomissa julkaistu Antti Majanderin essee kuvaa kirja-alan ikävää tilannetta. Kirjailijoilla ja kustantajilla menee yhtälailla huonosti. Kirjat eivät myy, ihmisiä joudutaan erottamaan, kaikkea vähentämään eikä kirjojakaan voida painaa samalla tavalla kuin ennen. Tämä on synkkä uutinen monelle, niin kirjoittamisesta haaveilevalle, kirjailijalle, kustantajalle kuin myös lukijoille. Tämä ei kuitenkaan ole sen suurempi yllätys, näin on ollut jo pidemmän aikaa. Tätä muutosta on höystetty paljolla negatiivisuutta, mutta muutos on tuonut myös jotain hyvää.

Kirja-alasta - kaiken keskellä on kirjailija
Ilman kirjailijoita, ei olisi kustantamoita. Ilman kirjailijaa ei ole kirjaa eikä mitään mitä painaa. Kirjailija epäsuorasti luo heille työn. Siksi kustantamolle kirjailija onkin aina se tärkein.

Tai no, ei aina. Riippuu paljon siitä kuka olet.

Jo pidemmän aikaan kirjat ovat alkaneet saada vähemmän huomiota ja itse kirjailija on noussut parrasvaloihin. Enää ei puhuta uutuuskirjasta, vaan kirjailijan uusimmasta. Muutoksesta ollaan montaa eri mieltä, mutta useimmiten ollaan sitä mieltä, että tämä ei ole mikään toivottu asia. Moni kirjailija jättäisi väliin naisten- ja iltapäivälehtien sivuilla paistattelun ja parisuhteensa tilanteen analysoimisen. He kirjoittavat kirjoja, se on heidän työnsä. He eivät ole kiinnostavia vaan heidän kirjansa ovat.

Tälle tuskin on kuitenkaan tulossa muutosta: kustantamot haluavat mainostaa juuri kirjailijaa tehdäkseen heidän kanssa yhteistä uraa. Sijoitus kirjailijaan on mahdollisesti paljon kannattavampaa kuin sijoitus yhteen kirjaan. Sen sijaan, että myytäisiin sitä uusinta kirjaa, voidaan myydä kaikkia kirjailijan kirjoittamia kirjoja. Nyt voidaan nostaa esille, että tällä kirjailijalla on aiemminkin ollut ura, eikä vain tämä uusin kirja. Muutos on tässä mielessä varmasti myös kirjailijan mieleen - näin voidaan taistella yhä kiihtyvää kirjojen vanhenemista vastaan ja kirjailijalta halutaan varmasti myös jatkossa uusia julkaisuja.

Majanderin juttu esittää, että kustantaja toivoo saavansa vahvan ja valovoimaisen kirjailijan, joka kirjoittaa tasaiseen tahtiin loistava teoksia. Kenelle nyt ei tälläinen kirjailija kävisi?

Ongelma syntyy siitä, että nämä kirjailijat kuuluvat pahamaineiseen "yhteen prosenttiin".

"Kukaan ei halua sanoa ääneen, että kotimaisten kirjailijoiden puolella vallitsee jako kahteen. Karkeasti sanoen: jonkin verran on niitä, jotka kuka tahansa kustantaja nappaisi mieluusti listoilleen, sekä isompi joukko niitä, joita siedetään vaivoin."
- Antti Majander

Nämä Sofi Oksaset ja Jari Tervot voivat mennä minne haluavat ja tehdä mitä ikinä haluavat ja kustantajat hymyilevät ja ottavat mieluusti kaiken vastaan. Heidän peräänsä soitellaan ja kysytään, miten uusi kirja etenee, koska haluaisit julkaista seuraavaksi ja heille järjestetään tapahtumia, jossa he voivat mainostaa itseään ja kirjaansa.

Sitten on ne kaikki muut.

Kirjailija Tiina Raevaara kirjoitti tästä aiheesta blogiinsa, jossa hän tuo tarkemmin esille miten yhtä prosenttia jumaloidaan ja muut pidetään siististi sivussa. Toinen kirjailija ei saa vastauksia sähköposteihinsa jossa kysytään halutaanko valmista käsikirjoitusta vai ei, ja toisen kirjailijan perään soitellaan vaikka mitään valmista ei edes olisi.

Raevaara on sitä mieltä, että kustantamosta löytyy nyt jo kaikki tarvittava, mutta olemassa olevia resursseja ja kirjailijoita ei osata käyttää kunnolla. Kustantamo tuskailee ja etsii loistavaa kirjailijaa eikä panosta nykyisiin.

Kirjailija Karo Hämäläinen taas väittää kirjailijoiden jakautuvan kahden sijasta kolmeen osaan: haluttuihin, niihin keskivertoihin, jotka tekevät tasaista nollatulosta, ja niihin, jota ei ollenkaan kestetä ja jotka tuottavat pelkkää tappiota.

Kustantamot haluavat kirjailijan olevan julkisuudessa esillä ja tuovan itseään ja kirjojaan esille, mutta mitä kirjailija voi tehdä, jos kustantamo ei tarjoa tähän minkäänlaista apua? Miten markkinoida kirjaansa, jos kukaan ei ole järjestämässä tilaisuuksia sitä varten?

Haastattelussani Mike Pohjolan kanssa hän itse kertoi, kuinka kysyi kustantamolta myyntistrategiaa, mutta kustantamo ei ottanut kantaa julkisuuteen. Vastuu jäi siis kirjailijalle itselle. Muualta on kuultu samaa: kustantamo ei ota kantaa kirjailijan julkisuuteen ja kuitenkin julkisuus on se, joka määrittelee miten kirja on kuluttajien tiedossa ja myös miten sitä tullaan ostamaan. Julkisuus on se, mitä kustantamo kirjailijoilleen haluaa.

Hämäläisen mukaan B-kastin kirjailijoiden markkinointiin ei panosteta, "koska lähtökohtaoletus on, että kirja ei kuitenkaan myy kuin muutaman sata kappaletta." Hämäläinen jatkaa vielä, että "Jos tapahtuu jotain erikoista – kuten vaikkapa Antti Majander sattuu kehumaan Hesarissa, että kirjan kaltaisia esikoisteoksia ei ilmesty kuin pari vuosikymmenessä –, markkinointiin ryhdytään käyttämään rahaa, joka jollain kertoimella kääntyy lisämyynniksi."

Täytyykö kirjailijan siis tästä lähin ensin saada kirjansa kustannettua, saada sitten kyseisen kustantamon huomio ja osoittaa, että olet heidän arvoinen, ja vasta sitten suuren yleisön huomio?

Mutta entä jos Helsingin Sanomat ei valitsekaan kirjailijan kirjaa arvosteltavaksi? Mitä voi tehdä saadakseen julkisuutta? Luoda oma blogi tai Facebook-sivusto? Tarjota itseään haastateltavaksi lehdille? Nettiaktiivisuus harvoin auttaa itse kirjailijaa, Suomessa piirit ovat sen verran pieniä, että aktiivinen blogin pitäminen tuskin tuo suuria massoja kirjasi luo, ja mitä luultavammin sivustolle päätyvät ovat jo tietoisia kirjailijasta ja tämän kirjasta. Ja vaikka tällä olisikin jotain hyötyä, se kaikki on pois itse kirjoittamisesta.

Valitettavan paljon on lopulta tuurista kiinni. Hyvätkin kirjat jäävät huomiotta, kun markkinat ovat jo valinneet "ne" kirjat, jota sillä hetkellä hehkuttavat.

Se on jo ongelmallista, ettei kirjailija kykene tuomaan omia kirjojaan ihmisten ilmoille, mutta mitä syntyy siitä, kun kirjailija ei saa kirjaansa kustannettua? Majander puhuu siitäkin, että on jo nyt arkipäivää, ettei kaikkien käskirjoituksia kustanneta, ei ainakaan heti.

"Jos kirjailijan omanarvontunto edellyttää teoksen julkaisemista joka vuosi, on kova paikka kuulla, että kolmen vuoden kuluttua kustannusohjelmassa saattaisi olla tilaa."
- Antti Majander

Tällä ei välttämättä ole mitään tekemistä omanarvotunnon kanssa, vaan sen, että saisi kirjoilleen jotain näkyvyyttä - olisi ylipäätänsä olemassa. Jos kirjailija julkaisee vähälevikkisen kirjan kolmen vuoden välein, niin ei siinä edes loistavat arvostelut auta. Kirja ja kirjailija jäävät mitä luultavammin huomiotta, jos kohdalle ei osu se Helsingin Sanomien arvostelu tai Finlandia-ehdokkuus.

New York Timesin jutussa vuodelta 2012 pohdittiin sitä, että kirjailijoiden on e-kirjan takia julkaistava jatkuvasti enemmän jotta he pysyisivät pinnalla. Edes kirja vuodessa ei enää riitä, vaan on kirjoitettava muuta, novelleista lyhyt romaaneihin ja ylimääräisiin romaaneihin. Jatkuvasti on saatava enemmän ja enemmän. Lukijat eivät enää odota suosikkikirjailijansa uutta teosta ensi vuoteen, vaan uutta on saatava heti. Trendi ulottuu samaan aikaan muihin mediamuotoihin ja näkyy muun muassa siinä, että ennen kuin elokuva on lakannut näkymästä teattereissa, sen saa jo katsottua kotona.

Koska Suomessa ei ole e-kirjamarkkinoita, tämänlaista tarvetta ei kuitenkaan ole. Meillä nopea tahtia ei oikeastaan edes ole vaihtoehto. Yhdysvalloissa tämä tarve on.

Suomen tilanne Yhdysvaltoihin verrattuna ja e-kirja
Kirja-alan murros on käynnissä samalla tavalla myös Yhdysvalloissa, vain huomattavasti isommassa mittakaavassa.  Siellä käydään näitä samoja, alaa muuttavia kysymyksiä läpi: Mitä kustantamoiden olisi tehtävä? Entä kirjailijoiden?

Majanderin essee kehuu miten suomalaiset yhä arvostavat kirjaa ja ostavat niitä. Siis niitä fyysisiä kirjoja. Tämä on mukava juttu, niin minäkin teen (olen aina ajatuksena suosinut enemmän yksilöllistä, fyysistä kirjaa kuin lukulaitetta).

Muualla e-kirjat yleistyvät ja muuttuvat suosituimmiksi, kun Suomi laahaa perässä. Ei täällä kukaan e-kirjoja osta eikä kaikista kirjoista edes löydy e-kirja vaihtoehtoa. Sen sijaan, että meillä olisi Amazonin kaltainen jättiläiskirjakauppa, meillä on Elisa Kirja. Eikä siinä mitään, ollaan onnellisia, että meillä sentään on jonkinlainen e-kirjakauppa.

Se ei kuitenkaan ole tarpeeksi. HS uutisoi, että viime vuonna e-kirjojen myynnin kasvu lähes pysähtyi. Selvä, olemme perinteisiä. Entä sitten?

Asia on kuitenkin niin, ettei kyse ole vain lukutottumuksista, sillä e-kirjalla on valtava vaikutus koko kirja-alaan.

Amerikoissa e-kirjojen suosion kasvu on ollut hurjaa, joskin viime vuonna siellä vauhti taisi hidastua. Joidenkin tietojen mukaan e-kirjat kattavat tällä hetkellä noin 25% kaikesta kirja-alan myynnistä. Tämä taas on mahdollistanut sen, että kirjailijat ovat saaneet uuden väylän menestyä: omakustanne.

Omakustanne tarkoittaa sitä, että kirjailija itse kirjoittaa kirjan, mutta sen sijaan, että joku ottaisi ohjat tässä kohti, kirjailija hoitaa homman kaikki muutkiin työvaiheet. On siis hänen tehtävänsä editoida teksti loppuun asti, huoltaa kieli, taittaa kirja, suunnitella ja toteuttaa kansi, julkaista kirja ja markkinoida sitä.

Tässä poistetaan kuluttajan ja kirjailijan välistä välikäsi, eli kustantaja, jota jotkut väittävät ylimääräiseksi. Onko asia todella näin, on kiisteltävä asia. Moni kirjailija kiittää vuolaasti kustantajia ja siellä työskenteleviä toimittaja ja ovat sitä mieltä, että ilman heitä he eivät olisi onnistuneet. Kustantajalta on mahdollisuus saada kattavaa ja asiantuntevaa palautetta, he tekevät sen, mikä ei lähtökohtaisesti tulisi olla kirjailijan tehtävä, siis markkinoinin ja kaiken muun ylimääräisen. Näin kirjailija voi keskittyä siihen, minkä parhaiten osaa, siis kirjoittamiseen.

Mutta jos palataan tekstin alkupuolella lueteltuihin esimerkkeihin, jossa kustantaja ei teekään näitä asioita, anna palautetta ja markkinoi, niin onko kustantaja enää kirjailijalle hyödyllinen?

Yhdysvalloissa on nimittäin ollut samoja ongelmia, joissa kustantaja ei enää tarjoa apua kirjailijalle. Se kyllä ottaa vastaan kirjan, mutta heiltä löytyy yhä vähemmän aikaa antaa palautetta ja pitää huolta kirjailijasta ja markkinoida kirjaa. Tämä ei tietenkään koske kaikkia, mutta eihän se Suomessakaan ole niin. Osa saa huomiota, osa ei. Kustantaja on enää kasvoton kone, joka painaa kirjan, muu vastuu jää kirjailijalle itselle.

Ne, jotka eivät enää koe saavansa tarpeeksi hyötyä kustantamolta, ovat siirtyneet julkaisemaan tekstinsä itse. Jos kustantamo ei hoida tehtäviään, miksi antaa heidän vetää välistä rahaa? On kustantamon tehtävä osoittaa hyödyllisyytensä, ei kirjailijan. Eikä tämä suinkaan ole pelkkien pienten nimien ongelma, vaan osa isommistakin kirjailijoista ovat siirtyneet omakustanteen puolelle.

Yhdysvalloissa heillä on mahdollisuus valita: teenkö tämän yksin vai haluanko kustantamon vierelleni? Tämä on nyt suuri kysymys, jonka puolesta ja vastaan kiistellään äänekkäästi. Osa kirjalijoista, kuten alusta alkaen itsekustantanut ja menestynyt Hugh Howey, on sitä mieltä, että tämä on kirja-alan toinen tuleminen eikä kustantamoa enää tarvita. Osa taas väittää vastaan, heidän joukossaan muun muassa ne, jotka eivät halua tai osaa tehdä tätä ylimääräistä työtä - siis taittaa ja julkaista kirjaansa. Tähän ryhmään kuuluu niin julkaisseet, jo kustantajan omaavat kirjailijat, kuin myös aloittelevat kirjailijat, jotka vain haaveilevat sopimuksesta. Sitten on vielä ne, jotka julkaisevat osan kirjoistaan kustantamon kautta ja osan omakustanteena. Nämä molempia keinoja hyödyntävät ovat tilastoissa ne, jotka tienaavat eniten.

Suomessa vaihtoehtoja ei ole.

Tai on, mutta siinä ei ole mitään järkeä. Kyllähän me voimme julkaista kirjamme Elisa-kirjakaupan kautta, mutta onko siinä mitään järkeä? Tuskin on. Yleisö on vielä aivan liian pieni menestystä varten. Tavallinen harrastelijakirjoittaja voi julkaista siellä oman tekstinsä ja saada muutaman latauksen, mutta ei tästä ole vielä varteenotettavaksi vaihtoehdoksi kustantamon rinnalle. E-kirja rajoittaa muutenkin yleisöä, myös Yhdysvalloissa jos "vain" neljäsosa kaikista lukijoista on mahdollista löytää, mutta on niitäkin menestystarinoita, jossa kustantamo haluaa ottaa omakustannetun kirjan ja painaa sen perinteisesti. Tällaista tarinaa en Suomesta vielä ole kuullut.

Ei e-kirja ole täydellinen ratkaisu, ei missään nimessä. Tietystä näkökulmasta katsottuna se on jopa aiheuttanut hallaa kirja-alalle.

Amerikoissa puhutaan portinvartijateoriasta. Käytänössä se tarkoittaa sitä, että kustantamo on portinvartija, joka pysäyttää epäonniset yrittäjät, joilla ei ole asiaa portin toiselle puolelle - siis kustannetuksi tulemiselle. Kun joku taas pääsee sisään ja kirja ilmestyy kaupanhyllylle, voidaan olla varmoja siitä, että joku on lukenut kirjan, ollut sitä mieltä, että siinä on sujuvaa kieltä ja että se on tarpeeksi viihdyttävä jotta sen voisi uskoa kiinnostavan muitakin. Portinvartijat siis rajoittavat kirja-alaa, mutta toimivat myös lupauksena laadusta (joskaan ei täydellinen sellainen, kuka ei olisi joskus törmännyt kirjaan ja miettinyt, miten kukaan on voinut kustantaa tällaista?).

E-kirjakauppa on poistanut portinvartijan ja nyt kuka tahansa voi juosta ja temmeltää kentällä. Portista on sen jälkeen kulkenut läpi uusia huippunimiä, mutta myös niitä alasti temmeltäviä sikoja, joilla ei ole mitään syytä olla portin sillä puolen. Kirjavalikoima on kokenut räjähdysmäisen kasvun. Tänä päivänä jolloin kaikki haluvat kirjoittaa, on kaikkien mahdollista tullut julkaistuksi. Hyvä asia tämä on kirjoittajan omatunnolle ja lukijalle, joka löytää varmasti sitä pientä genreä, jota etsii.

Ongelmia synytyy kun lukija ei tiedä mitä valitsisi tuhansista ja taas tuhansista kirjoista. Syntyy sama lumipalloefekti, josta Majander puhui: kustantamot panostavat vain parhaisiin valikoimiin ja e-kirjakaupassa lukijansa löytävät vain top ten-listoilla olevat teokset. Itsejulkaisun taso nousee jatkuvasti, mutta löytääksesi sen timantin, on käsiteltävä paljon kuraa.

E-kirja-ala on synnyttänyt myös uuden ongelman: Amazonin.

Kun meillä on e-kirjakauppana Elisa-kirja, on Yhdysvalloissa Amazon. Heillä on myös muita vaihtoehtoja - ja kuitenkaan ei ole. Amazon lähestyy nimittäin uhkaavasti monopolia.

Tammikuun lopussa kirjailija ja Amerikoiden kirjailijaliiton puheenjohtaja ja asianajaja, Scott Turow, kävi Pasilan kirjastossa kertomassa omasta kirjastaan. Samalla hän päätyi kertomaan Amazonista, joka omistaa Goodreads -sivuston, maailman suurimman äänikirjakaupan Audiblen ja vähän sitä sun tätä muutakin. Kuluttajat ja kirjoittajat itse ovat luomassa Amazonille omaa monopolia. Kummallista tässä on se, ettei Amazon vieläkään tuota rahaa.

Tästä pääsemme takaisin aiheeseen: vuoden alussa Amazon laski kirjailijan saamaa prosenttia tuloista. Osa pitää tätä maailmanloppuna, mutta tilanne on yhä niin, että Amazon tarjoaa huomattavan paljon rahaa kirjailijalle. Kirjailija Chuck Wendig käsittelee aihetta blogissaan, ja yrittää vakuuttaa ihmisille, ettei Amazon ole kirjailijan ystävä, saati vastaus kaikkiin ongelmiin. Heidän tulisi hyödyntää useita eri väyliä jossa julkaisevat tekstejään, ei laittaa kaikkia munia yhteen koriin. Toisaalta, onko Amazonin lisäksi muita järkeviä e-kirjakauppoja? Viime vuosina lukulaitteita on kyllä ostettu, mutta suuri osa niistä on Kindle laitteita. Siis niitä, jotka eivät tue muita kuin Amazonin kauppoja.

Kirjailijana Suomessa
Kiertoreitti Atlantin toisella puolen on nyt päättynyt. Olemme jälleen Suomessa, mutta yksi juttu on selvää - meillä tilanne on sama ja täysin erilainen.

Miksi Suomessa ei myydä e-kirjoja samalla tavalla kuin muualla? Yksi syy on verotuksessa: e-kirjan alv on 24%, perinteisen kirjan 10%. Mutta se ei ole kaikki: kustantamot nostavat itsekin hintoja ylös. Tämä tarkoittaa sitä, että usein voit saada samaan hintaan kovakantisen kirjan tai e-kirjan. Onko tässä kohti vaikea valita, kumpi on parempi vaihtoehto?

Toisaalta, jos muistini ei huijaa minua, Britannissa perinteisistä kirjoista ei makseta minkäänlaista arvonlisäveroa, kun taas e-kirjoissa se on 20%. Syy siis ei voi pelkästään olla verotuksessa. Kustantajaa on myös syyttäminen, ja Suomen kirjastoseuran puheenjohtaja Jukka Relander sanookin, että suomalainen kustantamo pelkää internettiä. Jotain mätää tässä muutenkin on, sillä Elisa Kirjasta voit saada Dan Brownin Infernon e-kirjan hintaan 29,90 tai äänikirjan hintaan 16,90. En tiedä mitä kaikkea kustantamon on tehtävä saadakseen nämä versiot kirjasta, mutta kyllä sitä luulisi äänikirjan vievän hieman enemmän työtä ja resursseja näistä kahdesta.

Pato alkaa hiljalleen murtua nyt kun suomalaiskustantamot alkavat tarjoa kirjojaan Google Play Storeen. Se ei kuitenkaan ole paljoa, jos vuonna 2012 Suomessa e-kirjoja luki noin prosentti ja nyt kasvu on lähes pysähtynyt. Vuoden 2013 Taloussanomien juttu pohti, kuoleeko suomalainen kustannus, mutta vielä ainakaan Suomessa ei ole yleistynyt tai tullut varteen otettavaksi vaihtoehdoksi tehdä itsejulkaisua. Tuleeko tähän muutosta, on vaikea arvioida. Mitä luultavammin mahdollisuus tulee myös meille, mutta koska ja miten, on vaikeampi sanoa. Englanniksi kirjoittavilla on etuna myös se, että se ei tarkoita markkinoiden olevan avoin vain amerikkalaisten tai brittiläisten lukijoiden keskuudessa, vaan potentiaalisesti koko maailma. Suomessa julkaistaan uskomattoman paljon kirjallisuutta, mutta yleisö on lopulta todella pieni, luki suomalaiset miten paljon tahansa.

Perinteinen kustantamo jää suomalaisen kirjailijan ainoaksi vaihtoehdoksi, mutta mitä käy sitten, kun se ainoa vaihtoehto ei halua tehdä yhteistyötä? Mitä tekee kirjailija, joka ei saa kirjaansa kustannettua? Ei paljon mitään.

On totta, etteivät kaikki voi tulla kustannetuiksi ja kirjojen julkaistua määrää on rajoitettava. Aina on tietyssä mielessä   "liikaa" kirjailijoita, joille ei riitä yleisöä, olivat he miten taidokkaita tahansa.

Mikä on sitten oikea luku, paljon tarvitsemme kirjailijoita ja kirjoja? Sitä on mahdotonta sanoa, koska sellaista ei ole. Se, että kustantamo julkaisee ja markkinoi kymmentä kirjaa vuodessa ei kuitenkaan riitä, sillä vaikka 50 Shades myisi miten paljon tahansa, eivät kaikki pidä siitä. Ei ole yhtä kirjaa, josta kaikki pitäisivät eikä bestseller-lista takaa, että kirja olisi hyvä. Sen sijaan se voi tarkoittaa, että kustantamo panostaa kirjailijaan tai siihen, että kirjan on onnistuneesti luonut oman lumipallo-efektinsä jossa myynnit kertyvät jatkuvasti teki mitä tahansa.

Rajoittamisen ensimmäinen ongelma on kuitenkin se, että pienemmät genret kuihtuvat samantien. Kyllä Suomessa fantasiaa ja scifiäkin julkaistaan, varsinkin käännöskirjallisuutena, mikä on erinomainen asia, mutta yritäpä julkaista omaa fantasiakirjaasi. Moni kustantamo sanoo suoraan, että kirjasi voi olla hyvä, mutta se ei sovi kustannusohjelmaamme - mikä Suomessa tarkoittaa sitä, ettei se ole taloudellisesti kannattavaa. Mistä suomalainen löytää kotimaista fantasiaa tai scifiä, jos sellaista ei suostuta julkaisemaan?

Lähinnä vastausta tälle tilanteelle tuntuu olevan uudet pienkustantamot, joista osa tehdään jopa kaveriporukalla. Näitä on muun muassa Kuoriaiskirjat ja Osuuskumma, jotka keskittyvät juurikin genre-kirjallisuuteen. He julkaisevat itse pienempää kirjallisuutta, kuten kauhunovelleja, mutta tämäkin on usein rajattu porukka, joka hommaa pyörittää.

Mitä tulee jatkossa tapahtumaan, jää nähtäväksi. Millä tavalla kirjailijan ja kustantamon roolit muuttuvat, vai muuttuvatko ne lainkaan? Ovatko pienemmät kirjat ratkaisu vai tuleeko e-kirja jossain kohti isosti myös Suomeen vai alkavatko book on demand-palvelut yleistyä (palvelut, joissa kirja painetaan vasta kun asiakas itse tekee oston)? Vai muuttuuko kustannusala kokonaan?

Suomi on tunnettu maana, jossa julkaistaan todella paljon kirjallisuutta ja on outoa nähdä, että tämä kokee nyt muutoksen. Eikä kustantamot tule nähdä pahan tekijöinä - heidän ansiosta meillä on niin paljon ja kovatasoista käännöskirjallisuutta, joista moni ei ole ollenkaan varma tie taloudelliseen voittoon. Paljon tehdään myös muita ei-taloudellisesti kannattavia valintoja, kuten runouden ja novellikokoelmien julkaisua. Jos tämä ei kerro, että kustantamon välittävät kirja-alasta, en tiedä mikä.

Syitä ongelmille on lukuisia ja monet niistä ovat hyvin kaksiteräisiä juttuja: samaan aikaan kun palkinnot tuovat julkisuutta kirjoille, jotka eivät sitä välttämättä muuten saisi, se supistaa julkaistujen kirjojen määrän vain näihin ehdokkaisiin. Syitä löytyy myös ihan kirjakaupoista, joista löytyy vain ne samat kirjat, ja jos kaupasta löytyykin yksi "harvinaisempi" uutuus, ei myydyn tilalle enää osteta uutta.

Kuluttajalla on hyvä asema osoittaa lompakollaan mistä pitää ja minkälaisen kirjallisuuden haluaa nostaa ylös. Jos lainatusta kirjasta pitää yhtään enempää ja on taloudellisesti hyvässä tilanteessa, on kirja syytä ostaa. Se on selvin merkki niin kirjailijalle kuin kustantamolle, että tästä pidetään.

Ostamalla voi tukea kirja-alaa, mutta miten hyödyllistä se on ja mitä tässä kaikessa tulee tulevien vuosien aikana tapahtumaan, ei voi arvioida. Vaikka tilanne on yhdestä näkökulmasta heikko ja kirjailijoita ja kirjoja sorretaan, tuo se uusia mahdollisuuksia.

Ainoa asia, josta voidaan olla varma, on se, ettei tarve tarinoille tule koskaan kuolemaan.

***

Tämä on monella tapaa erityinen päivitys: tämä on ensimmäinen erikseen kirjoitettu esseeni ja sen kirjoittaminen on vaatinut erityisen paljon työtä, paljon enemmän kuin tavallisesti. Tekstistä tuli alunperin lähes puolet pidempi, mutta leikkasin siitä useammankin osan, joista aion kirjoittaa omat jutut myöhemmin.

Nyt mitä haluaisinkin kuulla, on mitä olet tästä mieltä: onko teksti mielestäsi onnistunut? Tämä on tietytllä tapaa uusi aluevaltaus ja kirjoitusmuoto, joten ottaisin mielelläni siitä palautetta vastaan. Onko tekstissä jotain hyvää vai onko se rönsyilevä? Liian pitkä, onko siinä mitään sisältöä? Nyt saa vapaasti antaa palautetta, ja toki myös jakaa oman mielipiteesi aiheesta.