Kirjoittamisesta: Raapale - tarinaa lyhyessä muodossa

Mikä ihme raapale on, millaisia niitä on ja miksi niitä kannattaisi kirjoittaa?

Maailma ja ihmiset sen mukana muuttuvat yhä kiireisimmiksi, niin, ettei kappaletta pidempää tekstiä kukaan jaksa lukea. Romaanit heitetään mäkeen ja novellikin alkaa ahdistaa. Siinähän pitää jo kääntää sivuja. Onneksi vastauksena on raapale. Sen nyt ainakin jaksaa lukea, vaikka kuinka pahaa tekisi, mutta mikä se oikein on?


Mikä on raapale?
Raapale on tuotu Suomeen Aikakone-lehden sivuilta 80-luvun lopulla. Englanniksi tämä on drabble, ja suomeksi sen käänsi suosittu kirjailija Johanna Sinisalo.

Raapale on tarina, siinä missä novelli ja romaanikin on. Se on kuitenkin näitä molempia lyhyempi ja siinä on perinteisesti ollut hyvinkin tiukat rajat. Tämä raja on tasan sata sanaa. Tähän voidaan lisätä 15 sanaa otsikkoon ja mahdollisiin väliotsikkoihin. Raapaleen pituus olisi pisimmillään sataviisitoista sanaa. (Vertauksena, tämä juttu on tähän sanaan mennessä 130 sanaa).

Eli tosin kuin novelli, joka voi olla kaikkea puolesta sivusta useaan kymmeneen sivuun, on perinteisen raapaleen tarkoitus olla tarkalleen sata sanaa. Ei enempää, muttei myöskään vähempää. Se, miten tarkasti haluaa tämän ottaa, on ihan itsestä kiinni. Toki on hienoa olla puristi ja kikkailla niin, että päästään tuohon määrään, mutta osa ottaa sen vain ohjeennuorana niin, että tarinapituus on jotain "sinne päin", kunhan se on hyvin lyhyt.

Sata sanaa kuulostaa vähältä, ja onkin, mutta silti siihen mittaan on mahdutettavissa oikea tarina. Se ei siis ole runo, vaan proosafiktiota. Raapaleesta puhuttaessa muistutetaan, että siinä on oltava alku, keskikohta ja loppu, kuten missä tahansa muussa tarinassa. Ja kyllä, tämä on se mitä haetaan, mutta eihän kukaan saa kokonaista tarinankaarta tähän mittaan. Kyse on enemmänkin siitä, ettei raapaleen ole tarkoitus olla esimerkiksi pelkkää kuvailua, vaan siinä on oltava mukana jokin tarina ja juoni, jokin idea.

Selvää on, että raapaleella pyritään kertomaan lyhyitä tarinoita, jotka jäävät usein kesken. Se onkin sen tarkoitus: herättää jokin tunne, antaa ajateltavaa jossa lukija voi päättää tarinan omassa mielessään. Itse raapale on siis vain esimakua tarinasta, joka lukijan päähän asetetaan. Siksi useissa raapaleissa on jonkinlainen käännelopussa, joko humoristinen tai yllättävä.

Raapaleita näkee useimmiten spefipiireissä, joissa tarinat sisältävät jonkin verran spekulatiivisia elementtejä, siis scifiä, fantasiaa tai kauhua. Yliluonnollisuus kuuluukin usein raapaleisiin. Toinen suosittu tyyli kirjoittaa raapaleita on huumorinkeinoin. Syitä näille voi etsiä siitä, että huumoriraapale toimii helposti tarinanmuotoon väännettynä vitsinä, ja fantasiaa sisältävä tarina herättää jopa vähällä sanamäärällä suuren mielenkiinnon. Ne myös helpottavat tuomaan tarinalle nopea päätöksen, mutta mikään ei estä kertomasta realistista raapaletta.

Englanniksi kirjoittavat ovat kikkailleet raapaleen kanssa enemmän. Toisinaan on asetettu sääntöjä, joissa on tarkoitus kirjoittaa esimerkiksi niin, että ensimmäinen sana alkaa a-kirjaimella, toinen b:llä, sitten c:llä ja niin edelleen. Suomessa tämän tyylistä kirjoittamista löytää harvemmin.

Esimerkkejä
Olen itse lukenut suurimman osan raapaleistani kahdelta henkilöltä, Shimo Suntilalta ja Olli Lönnbergiltä. Molemmat tekivät itsensä kanssa saman haasteen, jossa kirjoittavat vuoden ajan joka päivä uuden raapaleen. Heidän lähestymistapansa raapaleisiin ovat kuitenkin hyvin erilaisia.

Suntila on julkaissut kokoelman sadasta parhaasta raapaleesta, Sata kummaa kertomusta, jonka arvostelen perjantaina. Näitä raapaleita voi löytää myös hänen Routakoto -sivulta. Suntila pyrkii useimmilla raapaleillaan huumoriin. Hänen tarinansa ovat kevyitä ja iskevät silmää lukijalle lukuisilla viittauksilla todelliseen elämään ja populaarikulttuuriin. Omasta mielestäni Suntilan tarinan eivät kuitenkaan jää elämään myöhemmin elämään, mikä on itselleni suuri tekijä, vaan ne ovat enemmänkin yhden käänteen varassa eläviä. Suntila vaikuttaa pysyvän hyvinkin tarkasti raapaleen sadan sanan rajassa.

Omaan makuuni maistuu enemmän Lönnbergin raapaleet, joita löytää hänen sivultaan 365x100. Lönnberg kirjoittaa toisinaan yli sadan sanan, mutta tunnelma niissä on kohdallaan. Parhaat teksteistä kykenevät herättämään janon saada lisää, kuulla miten tarina päättyy, kuten alla oleva Tyhjyyden yllä. Nämä sävyltään harmaammat tekstit ovat mielestäni enemmän todellisen tarinan osia ja onnistuvat siksi erinomaisesti.

Tyhjyyden yllä
Minä räpäytin siipiäni kerran, kaksi. Se tuntui kummalta, tuntea niiden liike, jota sidontaliinat eivät enää kahlinneet. Vapaus tuntui juovuttavalta. Tanssahtelin tasanteen reunalla, allamme odottava tyhjyys nauroi kanssani. Liinankappaleita lojui pitkin poikin jaloissani. Valec tarjosi tikaria ja minä tartuin siihen innolla. Ujutin sen terän varovasti Valecin valtavat siivet tiukasti yhteen puristavien sidontaliinojen alle ja ryhdyin leikkaamaan. Hänen liinansa olivat puhtaan valkoisia, eivät punaisia kuten minulla. Hän oli aina ollut sellainen, täynnä iloa ja kiitosta. Puhtautta. Nyt, kun liinankappaleet yksi kerrallaan putoilivat hänen jalkoihinsa, puhtaus sai väistyä. Me olimme saaneet tarpeeksemme siitä.

“Valac? Seere? Mitä täällä oikein tapahtuu?” Me molemmat käännähdimme. Rahab seisoi ovella tuijottaen meitä silmät leiskuen. Hän astui tasanteelle. Yönmustat liinat sitoivat hänen siipiään. Vartiomiehiä seurasi hänen perässään miekat tai keihäät kourissaan. Me peräännyimme tasanteen reunalle. “Mitä te kaksi kuvittelette tekevänne?” Rahab sihisi hampaidensa välissä. Me katsoimme toisiamme.

“Jos sinulla on siivet, mikset lentäisi?” Valac kuiskasi. Käsi kädessä me astuimme tyhjyyden ylle, ja tyhjyys sulki meidät syliinsä.

- Olli Lönnberg, http://365x100.blogspot.fi/

 Miksi kirjoittaa raapaleita?
Jatkan samaa aihetta kuin muutama viikko sitten, jolloin puhuin siitä, miksi kannattaa kirjoittaa harjoitustekstejä. Tähän koskee osittain samat syyt: raapale on loistava tapa päästä höyryjä ulos ja vapauttaa ne ideat, jotka sillä hetkellä kiinnostavat, mutta joita ei voi kokonaisuudessa kirjoittaa. Se antaa tilaisuuden uppoutua johonkin muuhun, kirjoittaa hetken aikaa jotain muuta ja palata sitten oikean projektin pariin.

Raapale on kuitenkin siinä erilainen, kuin mainitsemani vapaamuotoinen harjoitus. Raapaleessa on rajat, joita on noudatettava. Se pakottaa kirjoittajan olemaan hyvin tiivis, oli sitten tiukka sadasta sanasta tai ei. Raapaleen kirjoittaminen saa ajattelemaan sanavalintoja: tarvitaanko tätä ylipäätänsä tai miten voin sanoa saman asian lyhyemmin? Mitä voi leikata pois, miten huijata lukijaa luulemaan, että taustalla on enemmän kuin sanat antavat ymmärtää?

Nämä taidot ovat äärimmäisen tärkeitä myös silloin, kun kirjoitat tuhatsivuista eeposta. Sillä ei ole merkitystä, miten pitkä lopullinen tulema on, vaan aina tulisi kirjoittaa mahdollisimman edullisesti, kertoa paljon käyttäen vähän sanoja. Tämä ei ole pelkkä tiivistämiskikka, vaan se tekee tekstistä usein elävämpää ja rikkaampaa. Se tekee lukemisesta helpompaa. Raapale on teknistä kirjoittamista ja saattaa vaatia enemmänkin pilkunviilausta, mutta siitä voi saada hyvinkin paljon irti. Useimmiten raapaleita kirjoitetaankin julkaisutarkoituksessa, tosin kuin vapaita harjoitustekstejä.

Keskustelin viime viikolla siitä, miten helppoa on väittää, ettei ole aikaa kirjoittaa. Tähän(kin) raapale sopii paremmin kuin nyrkki silmään. Kun idean on saanut, raapaleen kirjoittamiseen ei mene kauaa. Sata sanaa saa väännettyä ulos hujauksessa, ja sitten omien halujen mukaan muokkaa sen joko tiiviimmäksi tai ei. Pelkkä kuukaudenkin kestävä raapalehaaste voi osoittautua erittäin raikkaaksi tehtäväksi. Silloin pidät huolen, että olet kirjoittanut jotain ja huomaat myös sen, miten paljon ideoita loppujen lopuksi voi löytää. Kun joka päivä on keksittävä uusi tarina, alkaa mielikin kiinnittää asioihin eri tavalla huomiota.

Ja ehkä on hyvä vielä mainita, että raapale on lyhyt. Omaa novellia tai, herra ties, romaania, voi olla vaikea saada luettavaksi muilla, sillä sehän on pitkä teksti ja siitä pitäisi sanoa jotain. Raapaleessa ei sellaista ongelmaa ole. Ei raapaleista välttämättä intohimoista palautetta vaadita, mutta se voi toimia myös hyvänä esimakuna tulevasta tai mainostuksena. Raapaletta voidaankin ajatella trailerina tai käyntikorttina sinun taidoistasi. Sehän mahtuu jopa Facebook-päivitykseen.

Lopuksi meillä on Kirjailijan kellarin ensimmäinen vieraileva tähti. Jo mainittu raapalehaasteen osaanottaja Lönnberg kertoo seuraavassa omia pohdintojaan:
 
Raapaleista - Olli Lönnberg

Ajatus raapaleen takana on hyvin yksinkertainen. Sitä voisi hyvin verrata esimerkiksi korkeakirjallisuuspiireissä aikoinaan paljon huomiota herättäneeseen OuLiPo-ryhmään (Ouvroir de littérature potentielle), jotka pyrkivät toinen toistaan haastavampien rajotteiden avulla tuomaan esiin uudenlaista potentiaalia kirjallisuudessa. Raapaleen rajoitus on hyvin yksinkertainen, sanamäärä, mutta sekin on yllättävän haastava. Itse olen joutunut huomaamaan, että 100 sanaa ei kerta kaikkiaan riitä monien ideoideni ilmaisemiseen, joten tällä hetkellä 365x100-projektin rajaus on 100–200 sanaa. Jos tarina mahtuu 120–130 sanaan, koitan yleensä tiivistää sen 100:n, mutta joidenkin hyvin muhineiden ajatusten kirjoittamiseksi 200 sanaakin on jo haastava. 

Raapaleen kirjoittamisen selkein etu on siinä, että raapaleen voi kirjoittaa kirjaimellisesti mistä tahansa. Kun teksti täytyy tuottaa kerran päivässä, joutuu inspiraatiota hakemaan kaikkialta ja täytyy myös kehitellä jonkinlainen metodi niiden muistiin merkitsemiseksi. Itse kirjoitan tällä hetkellä ideoita kännykällä suoraan Google Driveen, mutta esimerkiksi muistikirja toimisi varmasti yhtä lailla. Jatkuva ideoiden metsästäminen auttaa tajuamaan, että kaikesta todellakin voi kirjoittaa: itse olen puolen vuoden aikana kirjoittanut raapaleita esimerkiksi puhelinkoppien, pähkinöiden, naapurin kissan ja roskien viemisen inspiroimana.

Toinen tärkeä puoli raapaleissa on se, että oppii ilmaisemaan itseään tiiviisti. Tämän taidon merkitystä ei voi painottaa liikaa. Hyvänä esimerkkinä tästä käytetään usein Rober A. Heinleinin paljon lainattua lausahdusta ”The door dilated” (Beyond This Horizon, 1942), jonka avulla hän onnistuu luomaan maailman kolmella yksittäisellä sanalla. Raapaletta kirjoittaessa joutuukin jatkuvasti miettimään, mitkä asiat todella täytyy kirjoittaa auki ja mitkä taas on ilmaistavissa vain muutamalla sanalla. Tiivistä ilmaisua hakiessa oppii myös toimittamaan omaa tekstiään, mikä on arvokas taito jokaiselle kirjoittajalle. Stephen King toteaa Kirjoittamisesta-teoksessaan, että hänelle silmiä avaava kokemus kirjoittamisen saralla oli, kun hänen toimittajansa otti hänen juttunsa käteen ja veti yli jokaisen turhan sanan. Vaikken itse aivan yhdy Kingin ajatukseen, että toimittaessa raakatekstistä katoaa kolmannes, hänellä on tärkeä pointti. Tiiviys on palvelus lukijaa kohtaan, eikä sanamäärä yksinään ole minkään arvoinen.

 

Kolmas tärkeä asia raapaleiden kirjoittamisessa on tullut vastaan muiden ihmisten kanssa. Moni, jonka kanssa olen keskustellut, on todennut, että kyllähän minäkin sata sanaa pystyisin kirjoittamaan. Se on aivan totta, sata sanaa menee vaikka päällään seisten. Monet aloittelevat kirjoittajat jäävät painimaan valtavien romaanikäsikirjoitustensa kanssa. Jopa pidemmän novellin kirjoittaminen on monille valtava urakka. Raapaleen kirjoittaa puolessa tunnissa, kunhan idea vaan löytyy. Tuntuu aika hurjalta ajatukselta, että olen tässä kevään aikana kirjoittanut 181 novellia. Jotkut niistä ovat huonoja, mutta suurin osa on hyviä tai jopa loistavia. Nyt jo useamman olen laajentanut tai laajentamassa pidemmäksi novelliksi, ja ensimmäinen niistä on jo julkaistu. Jatkuva, päivittäinen kirjoittaminen ei suinkaan ole poissa muista kirjoitusprojekteista, vaan päin vastoin. Se helpottaa tekstiin tarttumista, niin kaunokirjalliseen kuin esimerkiksi koulutöihin. Raapaleen kanssa valmista tulee nopeasti, ja valmiin tekstin voi myös helposti saada julkaistua.