perjantai 27. kesäkuuta 2014

Kirja-arvostelu: Enkelten verta - Johanna Sinisalo

2/5 pistettä - maaginen realismi, tulevaisuudenvisio - noin 270 sivua / äänikirjana kuusi reilu tunnin levyä - julkaistu 2011 - kustantanut Teos - kirjastolaina - HUOM: Kuunneltu äänikirjana

Johanna Sinisalo on yksi Suomen tunnetuimmista ja arvostetuimmista genrekirjoittajista. Hänen pääteoksensa on vuonna 2000 julkaistu esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi, joka voitti samana vuonna Finlandia-palkinnon ensimmäisenä fantasia- tai tieteiskirjana. Tämä voitto auttoi nostamaan genrekirjojen arvostusta Suomessa. Sinisalo on voittanut seitsemänkertaa Atorox-palkinnon, joka myönnetään vuoden parhaalle genrenovellille. Vuonna 2011 julkaistu Enkelten verta on Sinisalon kuudes julkaistu kirja.

Mehiläiskasvattaja Orvo löytää pesän, jonka koko kanta on kadonnut. Jäljellä on enää kuollut kuningatar. Tämä on kauhea tilanne, sillä se tarkoittaa sitä, että maailmanlaajuinen mehiläiskato on siirtynyt nyt myös Suomeen. Orvo yrittää käsitellä tätä tilannetta tulevaisuuden Suomessa, mutta paljon muutakin vaatisi huomiota, varsinkin hänen poikansa Eero, toisinaan jopa rajuihin tekoihin yltävä eläinaktivisti.

Kirjan kerronta on jaettu kahteen osaan, jotka vaihtelevat vuorottain. Ensin on Orvon luvut, jotka ovat kirjoitettu perinteiseen proosatyyliin, ja sitten on Eeron luvut, jotka ovat otteita hänen blogistaan.

Tämä on jo kirjan ensimmäinen ongelma: puolet kirjasta ei edistä juonta millään tavalla. Eeron blogikirjoitukset ovat taitavasti kirjoitettu, ne argumentoivat vakuuttavasti asiansa puolesta ja lukijasta tuntuu, kuin hän todellakin lukisi eläinoikeuksia puolustavaa blogia. Aihe liittyy toki tarinaan ja voidaan väittää, että nämä kirjoitukset kertovat Eerosta ja hänen radikalisoitumisesta, mutta ne eivät siltikään vie juonta eteenpäin. Eeron blogikirjoitukset valistavat lukijaa tärkeästä aiheesta, mutta eivät kerro tarinaa, kuten fiktiivisen romaanin kuuluu.

Toinen puolisko, Orvon luvut, ovat taasen puuduttavan hitaita ja tylsiä. Orvo on äärimmäisen passiivinen hahmo, joka ei tunnu reagoivan yhteenkään tapahtumaan. Hän haahuilee ympäriinsä ja jatkaa Eeron blogissa alkaneita pohdintoja, kuten kuolemaa. Kyse on jälleen tärkeästä aiheesta, mutta tarinallinen sisältö on todella heikkoa. Alussa vihjataan, että jotain olisi todellakin tapahtunut ja kirjalla on juoni, mutta kun tämä vihdoin selitetään pitkän ajan päästä,  ei se jaksa enää kiinnostaa, ei edes Orvoa.

Kirjan sijoittuu tulevaisuuteen, vaikkei tunnukaan siltä. Kirjassa puhutaan ja viitataan jatkuvasti 2000-luvun tapahtumiin, josta Sinisalo onkin saanut kaikki lähteensä. Tulevaisuudesta viestii vain erilaiselta kuulostava tietokone ja puhelin. Muu maailma on muuttunut mehiläisten mystisesti kadotessa maailmalta, mutta tämä toimisi yhtä hyvin tai ainakin samalla tavalla myös vaihtoehtotodellisuutena.

Kirjan äänikirjaversio on täydellinen pohjanoteeraus, ja vaikuttaa varmasti myös itse kirjan arvosanaan. Lukija, Jukka Peltola, vie tarinaa tunteettomasti eteenpäin. Hänen äänessään ei tunnu olevan minkäänlaista vaikutusta tapahtumiin ja hän pitää puheessaan jatkuvasti liian pitkiä taukoja, mikä tekee kuuntelemisesta töksähtelevää. Äänikirja jaottelu on myös ongelmallista, sillä levyt loppuvat kesken luvun.

Enkelten verta olisi voinut olla erinomainen tietokirja eläinten oikeuksista ja muista mielenkiintoista asioista. Tuolloin kirja olisi saanut varmasti todella korkeat arvosanat. Romaanina se on todella heikko tekele. Kyse on kirjailijan omien visioiden syöttämisestä lukijalle tarinan kustannuksella, ja ehkä surullisinta tässä kaikessa on se, että Eeron blogimerkinnät olivat kirjan mielenkiintoisimmat osiot. Orvon kohtauksissa yritettiin luoda juonta, mutta hänen värittömyys ja toimimattomuus tuntuvat puuduttavilta. Tarina ei tunnu liikkuvan koko kirjan aikana mihinkään suuntaan. Jos olet kiinnostunut eläinten oikeukista ja haluat kuulla lisää, voi kirjaa suositella. Muussa tapauksessa kirjaa on parempi välttää.

Jälkikeskustelu - sisältää pohdintaa suomalaisen kirjallisuuden realismista ja lieviä juonipaljastuksia
Ei taida tässä kohti olla yllätys, että tämä oli todella suuri pettymys? Äänikirja kesti vain kuusi tuntia, ja ehdin jo sen aikana harkita moneen kertaan tarinan lopettamista. Lopun vedin pakolla läpi, koska halusin löytää jonkun hienon käänteet, joka vakuuttaisi, että Sinisalo todellakin on suomalaisen kirjallisuuden kärkeä. Valitettavasti en koskaan löytänyt tätä käännettä.

Minä en todellakaan pidä tämän tyyppisestä kirjallisuudesta. Tämä ei ole se mitä haen ja siksi en lue moniakaan suomalaisia kirjailijoita: he eivät osaa ajatella tarpeeksi suuresti. Minä, joka haluan elää jonkin tarinan, en saa tästä paljoakaan irti. Kun ensimmäisen kerran törmäsin tähän kirjaan, muistan sitä mainostaneen huikeana suomalaisena scifi-tarinana, tai jotenkin sen tapaisena. Katsoin kirjaa ja luin takakannen ja nauroin ääneen: onko tämä suomalaista scifiä? Mehiläisten katoaminen?

Tämän ei ole tarkoitus olla mikään hyökkäys tai vihapuhe Sinisaloa tai tätä kirjaa kohtaan, mutta emmekö me todellakaan osaa keksiä mitään ihmeellisempää? Tähän on käytetty paljon aikaa ja vaivaa, siitä olen varma, mutta se ei hämmästytä. Suomalainen kirjallisuus on minun silmissäni jymähtänyt realismiin ja siksi en vain pidä siitä. Miksi kaiken pitäisi olla niin kirotun realistista? Miksei huikea scifi voi olla jotain, joka ylipäätänsä olisi huikeaa?

Tässä on "maagista realismia", mikä tuntuu tarkoittavan sitä, että fantasiaa on äärimmäisen vähän. Tässä siitä oli tasan yksi elementti ja mielestäni sitäkään ei hoidettu kunnolla. Harmittaa niin, että.

Tänä vuonna julkaistu Auringon ydin ja jo mainittu Ennen päivänlaskua ei voi, ovat saaneet osakseen suurta hehkutusta, mutta jostain syystä minua ei tällä hetkellä siltikään huvita lukea näitä kirjoja. Kai ne jossain kohti on luettava ja katsottava, ovatko suosionsa arvoisia ja onko tämä yksittäinen erehdys Sinisalolta.

6 kommenttia:

  1. Minä pidin tästä kovasti, kuten muistakin lukemistani Sinisalon kirjoista (juurikin mainitut Auringon ydin ja Ennen päivänlaskua ei voi). Toki tyylilaji on niissäkin suunnilleen sama, eli jos tämä ei uppoa niin eivät sitten välttämättä nekään.

    Miksi Suomessa ei kirjoiteta kaipaamiasi suuria ja huikeita scifi- tai fantasiatarinoita? Tämä on jossain määrin harmittanut minua itseänikin, vaikka pidän myös tästä kotimaisesta arjen outous -tyyppisest' spefistä. Ilmeisin syy sille, että meillä ei ole Suomen Reynoldsia tai Martinia, on tietysti se, että kustantajat eivät sen tyyppisiä kotimaisia kirjoja julkaise, mutta ei siihen mitään periaatteellista estettä olisi, koska ulkomaisia vastaavia kuitenkin julkaistaan käännöksinä paljon. Ongelman ydin on kaiketi siinä, että suomalainen lukeva yleisö noin keskimäärin ei oikein ymmärrä kovin paljon realismista poikkeavaa kirjallisuutta, ja sitten toisaalta ns. genreyleisö suhtautuu kaikkeen suomalaiseen lähtökohtaisen nuivasti. Ei tarvitse tehdä kovin kummoista satunnaisotantaa vaikkapa Risingin kirjatietokannan lukija-arvosteluista, kun saa aika kattavan valikoiman kommentteja tyyliin "yleensä en lue mitään suomalaista", "en olisi uskonut, että kukaan suomalainen voi kirjoittaa mitään hyvää", "en voi lukea mitään, missä henkilöillä on suomalaiset nimet" jne.

    Täällä ei siis ole mielekästä käyttää vuosia elämästään vaikkapa eeppisen avaruusoopperan kirjoittamiseen. Sellaiselle on Suomessa edes teoriassa hyvin rajallinen yleisö, ja sitäkään yleisöä todennäköisesti ei tavoita, koska sen kiinnostus katoaa heti kun kirjan kannessa on suomalaisen kirjailijan nimi. Jos joku siitä yleisöstä hairahtuukin kotimaista kirjaa lukemaan, ennakkoasenne on luultavasti niin negatiivinen, että saadaan vain uusi kahden tähden meh-arvio Risingin tietokantaan. (Paljon käännöskirjallisuutta lukevilla on ilmeisesti myös sellainen ongelma, että he eivät monesti oikein "osaa" lukea suomenkielistä alkuperäistekstiä, koska [englannista] käännetyn kielen rytmi on erilainen, ja jo siksi suomalaiset kirjat tuntuvat epämääräisellä tavalla vastenmielisiltä.) Eli kun ei ole lukijoita, eivät kustantajat julkaise, ja siksi harva viitsii edes kirjoittaa. Siitä syntyy oikeastaan eräänlainen noidankehä - lukijoita ei kiinnosta kotimainen korkealentoisempi scifi tai fantasia, joten kustantajat eivät julkaise sellaista, ja kun sellaista ei julkaista, lukijoita kiinnostaa entistä vähemmän, jolloin kustantajilla on entistä vähemmän intoa julkaista. Ja niin edelleen.

    Tietysti ongelmana on myös kansainvälinen kilpailu. Kun tämän genren materiaalia tuotetaan ulkomailla jumalattomat määrät, tuntemattoman kotimaisen kirjailijan on aika mahdoton kilpailla amerikkalaisten, jo valmiiksi maineikkaiden tiiliskivisarjabestselleristien kanssa. Ja onhan taustalla myös se suomalainen realismin perinne (joka tosin käytännössä on aika uusi ilmiö, mutta kuitenkin jatkunut useamman vuosikymmenen), eli kirjoittamisesta tai kirjailijan urasta kiinnostuneet aika usein ihan luonnostaan suuntautuvat enemmän realismin suuntaan. Ja vaikka mitä, ei tähän mitään yksinkertaista selitystä ole.

    Itsehän olen kyllä alkanut kirjoittaa sekä avaruusooppera- että fantasiasarjaa ja julkaissutkin molemmista jo ensimmäisen osan, koska oman kustantamon kautta voin julkaista mitä huvittaa. Harvalla kuitenkaan on tämmöiseen mahdollisuutta (tai harva on tarpeeksi hullu).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samanlaisiin johtopäätöksiin olen itsekin päätynyt, hyvän vastauksen sait aikaan.

      Itselle suomalainen realismi ei ole koskaan kunnolla uponnut. Kuten olen täällä muutaman kerran maininnut, haen kirjallisuudelta keinon uppoutua johonkin toiseen tarinaan, enkä silloin välttämättä halua kuulla tavallisesta arjesta. Tarinan pitää olla omalta osaltaan tarpeeksi erilainen ja erikoinen, ei mitään "arkirealismia hippusella outoutta" hölynpölyä. Hyvä esimerkki on Stephen King, jonka kirjat ovat paikoittain hyvinkin "tavallisia", mutta ne on käsitelty niin, ettei se tunnu lainkaan tavalliselta. Hohto on mielestäni hyvä esimerkki karmivasta tarinasta, joka ei tunnu lainkaan arkiselta, vaikka sisältääkin myös "tavallista" elämää. Se ei vain koskaan ole pääosassa, kuten mielestäni suomalaisessa kirjallisuudessa. Tämä on se iso ero.

      Suomalaisessa kirjallisuudessa ei minun makuuni ajatella tarpeeksi kunnianhimoisesti, ja vaikka ajateltaisiinkin, niin kustantamot eivät sitä halua, ja ymmärtäähän sen luettelemistasi syistä. Kyllä itselläkin on varaus suomalaista spefikirjallisuutta kohtaan, ja ehkä juuri siksi, että se on takuuvarma merkki, että siinä on sitä jotain "suomalaista", joka ei aiemmin ole osoittautunut hyväksi. Jotain sentään tehdään, juurikin pienkustantamoiden kautta, mutta se taas saa useimmat lukijat eri tavalla varautuneeksi.

      Ja tosiaan, harmillistahan tämä on omalta kannalta, jos kirjailijaksi halajaa. Sehän on todella tärkeä ja hyvä ohje, että kirjoita mitä itse haluat ja se, että teoriassa jos kirja yksinkertaisesti on loistava, millään muulla ei ole väliä. Mutta mitä sitten, kun tämä ei vain pelitä eikä suomessa kustanneta suomalaista kirjallisuutta, joka tuntuu käännöskirjallisuudelta? Se on v-mäinen paikka, kun itse joutuu todellakin miettimään, onko tälle yleisöä (tai on, mutta se ei riitä, koska olet suomalainen).

      Mitä jää vaihtoehdoksi? Pienkustannus, joka tosiaan on "hieman" isompi juttu ja englanniksi kirjoittaminen? Kyllähän jälkimmäinen kelpaa, muutenkin potentiaalisesti isompi yleisö, mutta se on taas monen vuoden juttu opetella kieli tarpeeksi hyvin, jotta sillä voisi kunnolla kirjoittaa eikä se mitenkään takaa menestystä. Siellähän se kova kilpailu vasta on. Silti, se tuntuu olevan kiinnostavin vaihtoehto, jos lähtökohtaisestikin kiinnostaa ulkomainen kirjallisuus enemmän kuin suomalainen realismi ja jylhät metsät, jossa tapahtuu tai ei tapahdu outoa.

      Eihän tässä voi sormella osoittaa syytä, mutta sen verran voi sanoa, että yleisesti ottaen todella harmillinen tilanne, ihan kirjoittajille kuin lukijoillekin.

      Poista
    2. On totta, että jos haluaa olla suomeksi kirjoittava fantasiakirjailija, ovat vaihtoehdot todella vähissä. Mutta jos tärkeämpää on olla ylipäätään fantasiakirjailija, voisi englanniksi kirjoittaminen olla jopa ratkaisu. Kuten sanoit, se edellyttää monen vuoden työtä, että saa kielen haltuun. Käytännössä se taitaa tarkoittaa myös Britteihin tai vastaavaan englanninkieliseen maahan muuttamista, jotta saa paikallisia kontakteja kustannusmaailmaan ja kielitaidon viritettyä huippuunsa.

      Poista
    3. Tästä olen ihan samaa mieltä. Vaikka sitä kuinka opiskelisi ja käyttäisi englantia, niin se, ettei käytä "oikeassa" elämässä ja ole muiden kanssa tekemisissä, jättää kyllä jälkensä. Englantia olisi käytettävä kaikessa, jotta kielen saisi luonnollisella tavalla hallintaan.

      Ei niin, että kyse olisi yhtään huonosta "uhrauksesta" kirjoittamisen vuoksi.

      Poista
  2. Onhan kotimaisissa kirjailijoissakin joitain poikkeuksia, jotka ovat päässeet isolle kustantajalle ihan perinteisellä genrekirjallisuudella. Äkkiseltään tulee mieleen ainakin J. S. Meresmaa, joka teki fantasiaeepossarjaansa Karistolle (sittemmin tosin siirtyi Myllylahdelle), sekä Mia Vänskä, joka kirjoittaa käsittääkseni puhdasta genrekauhua Atenan julkaisemana. Kummankaan kirjoja tosin en ole lukenut, joten en osaa niistä ihan hirveästi sanoa. Vänskän kirjat kaiketi sijoittuvat Suomeen, mutta kauhu on kyllä sellainen genre, jossa näkisin tämän perusteltuna ratkaisuna (kauhun tunnehan syntyy siitä, että tutussa ympäristössä jotain menee vinksalleen). Meresmaan sarjassa ei sen sijaan käsittääkseni ole mitään Suomeen viittaavaa. Jos lasketaan mukaan myös pienkustantajat, löytyy Katri Alatalon fantasiasarja Vaskikirjoilta (sitäkään en tosin ole lukenut, mutta ymmärtääkseni sekin on perinteisen tyylin eeposfantasiaa ilman mitään "suomalaisia" elementtejä). Ja sitten nuortenkirjojen puolelta kaikenlaisia fantasiasarjoja löytyy vielä huomattavasti enemmän ihan isoiltakin kustantajilta, joskin niissä on sitten vaihtelevassa määrin ongelmana kohderyhmä, jonka takia liian aikuisia teemoja pitää hieman hissutella. Jos unohdetaan sarjat ja mietitään yksittäisiä teoksia, niin ainakin J. Pekka Mäkelällä on käsittääkseni ihan puhdasta avaruusscifiä jokunen romaani (kustantajaa en nyt muista), tosin jälleen kerran on todettava etten ole lukenut niitäkään. Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa on myös loppua kohti varsin eeppisiin mittoihin kasvavaa kosmista kauhua ja vielä sivumääriltäänkin Kingin mitoissa. Kaipa näitä löytyisi enemmänkin, kun oikein miettisi.

    Kotimaiset pienkustantajat kyllä keskittyvät aika paljon novelleihin, etenkin kaikenlaisiin teemallisiin antologioihin (tähän en toki itsekään ole syytön). Kovin laajojen teosten, saati teossarjojen, toimittaminen ja julkaiseminen on aika iso satsaus sekä taloudellisesti että ajallisesti, joten ymmärrän ettei sellaisia hirveästi tehdä. Toki niitä ei kyllä ihan hirveästi tarjotakaan, ainakaan tietääkseni. Oman fantasiasarjan kirjoittamisessa alkaa olla jo niin kova työ, että luultavasti kirjoittajat lähettävät ne suoraan isoille tai edes keskisuurille kustantajille.

    Englanniksi kirjoittaminen voi olla ihan järkevä ratkaisu näiden genreaiheiden kanssa, vaikka kielitaidon treenaamistahan se sitten tosiaan vaatii. Ja pitää sitten muistaa, että vaikka markkinat ovat angloamerikkalaisessa maailmassa isommat, myös kilpailu kasvaa samalla ja massasta on entistä vaikeampi erottua. Ei se mahdotonta ole, esim. Rajaniemihän vei Kvanttivarkaansa suoraan ulkomaille ja sai sen julkaistua sekä englanniksi että myöhemmin suomeksi, mikä ei varmasti olisi suomalaisen kustantajan kautta onnistunut. Mutta vaatii kyllä sekä taitoa että tuuria lähteä kansainvälisille markkinoille kilpailemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, kyllähän noita nimiä löytyy kun alkaa etsiä. Itse olen lukenut nyt yhden Vänskän teoksen ja ihan ok -tason kirjan se oli. Suomalaista kauhua, mutta Se Jokin tuntui puuttuvan. Ehkä se oli se, mistä mainitsinkin, ettei viety tätä kauhuideaa tarpeeksi pitkälle tarpeeksi ajoissa. Fantasiaakin löytyy, mutta Meresmaan kohdallahan oli se suuri kohu, kun Karisto lopetti sen kustantamisen. Syitä taisi olla useampi, mutta mukana oli myös se, ettei kirjat myyneet toivotusti. En tiedä Alatalon myyntejä, mutta se jo kertoo, etten ole nähnyt näitä kirjakaupoissa, mikä on selvästi yksi pienkustantamisen haitoista. YA-genret tosiaan ovat suomessa jollain tavalla kohdillaan, on PI - Pelko ihmisessä ja Routasisarukset. Ehkä näissä nuorten kirjoissa voidaankin olla vapaampia, he kun vielä lukevat tätä viihdekirjallisuutta?

      Novelleja ja lyhyt romaaneja taitaakin olla suurin osa pienkustantajista, ja kyllähän sen ymmärtää. Toisaalta ne ovat niitä kirjoja, joita Suomesta ei muutenkaan löydy, joten miksei? Mutta kuten jo sanoin, ollaanhan siinä ihan eri tilanteessa, kun yritetään kamppailla isojen kustantamoiden kanssa.

      En jotenkin uskoisi, että Rajaniemi olisi lyönyt Suomessa läpi, ei ainakaan tuolla tavalla. Jos muistan oikein, hänhän myi trilogian muutamilla testisivuilla, sitä ei ainakaan olisi tapahtunut. Myynti olisi ehdottomasti pienempi jo Suomessa ja ties olisiko sitä vielä edes käännetty. Mitä enemmän tätä kaikkea pohtii, sitä järkevämmältä englannin kieli alkaa tuntua. Se vain vaatii todella paljon työtä kielen kanssa, ja niin, ei se tarjoa missään nimessä tietä paratiisiin. Vaikka mahdollisuuksia on huomattavasti enemmän, on myös pyrkijöitä.

      Poista