Veren ääriin, eli lännen punainen ilta on Cormac McCarthyn viides teos. Ilmestyessään se ei kerännyt suurta suosiota, mutta myöhemmin se on nostettu McCarthyn pääteokseksi ja yhdeksi suurimmaksi amerikkalaiseksi kirjaksi, joka on koskaan kirjoitettu. TIME lehti listasi sen listalleen sadan parhaan englanninkielisen kirjan joukkoon.
Veren ääriin alkaa seuraamalla poikaa (the kid) joka karkaa kotoaan. Hän pian lyöttäytyy erinäisten joukkioiden mukaan joiden kanssa kulkee läpi Amerikaa, mutta tällä millään ei ole erityistä merkitystä. Kuten McCarthyn toisessa teoksessa, Tie, tässäkään ei ole perinteistä juonta vaan se on kertomus ihmisten matkoista ja heidän tekemisistään. Ei ole päämäärää ja tavotteita joita seurattaisiin ja jotka voitaisiin saada kiinni. Lukija seuraa kulkijana mukana ja pääse näkemään vierestä mitä poika tai suurempi joukko tekee. Vaikka lukija kaipaisi kaikelle jotain suurempaa tarkoitusta ja juonta, syytä, sille miksi asiat tapahtuvat, ei sitä voida selittää muulla kuin itse ihmisluonnolla.
Vaikka Veren ääriin on pinnallisesti katsottuna juoneton, se ei tarkoita, etteikö siinä olisi tapahtumia. Pojan, ja myöhemmin suuremman ryhmän, seuraaminen on äärimmäisen kiehtovaa. Tarinassa on lukuisia kiivaita tapahtumia, mutta sen sijaan, että näitä kohtauksia rakennettaisiin, ei näillekään löydy sen suurempaa syytä. Tarina ei etene lukijan odottamalla tavalla vaan aidommalla, puhtaalla tavalla jossa väkivalta ja kauheudet voivat iskeä hetkessä ilman varoitusta jättäen jäljelle vain pölyä ja ruumiita.
On ironista, että vaikka McCarthy ei päästä lukijaa koskaan hahmojensa ajatuksiin, onnistuu hän silti luomaan hyvin todenmukaisia hahmoja. Vaikka lukija ei tapaa samoja hahmoja montaa kertaan eikä hänelle koskaan paljasteta hahmojen suoria ajatuksia, on lukija silti aina selvillä tapahtumista. Etäälläkin, tai kenties juuri sen takia, hahmot vaikuttavat aidoilta. Lukija on lopulta vain täysin ulkopuolinen kulkija, joka seuraa mukana ja näkee vain sen, mitä on silmin nähtävissä. Matkan edetessä yksilöt muuttuvat sumeaksi ja lukija näkee vain kasvottoman, nimettömän lauman. Tätä vahvistaa vähäinen dialogi jossa espanjaa puhuvien kieltä ei ole käännetty. Tiedottomuus elävöittää maailmaa, lukija ymmärtää mitä tapahtuu, mutta aina on varjopuoli jota ei voi tietää, josta ei voi olla koskaan täysin varma.
Veren ääriin on samaan aikaan kauneinten kirjoitettu ja väkivaltaisin kirja, jota olen koskaan lukenut. McCarthyn kieli on todella kiehtovaa ja monipuolista, koskaan en ole tavannut näin taitavaa sanankäyttäjää. Suuri osa kirjasta seurataan ratsatajia, mutta vaikka varsinaisesti mitään ei tapahdu, osaa McCarthy maalata maiseman niin elävästi ja kiehtovasti, että se yksinään on kiinnostavampaa kuin moni muu kirjallisuus. Metaforat ovat eläviä ja vaikka varsinaista tapahtumaa ei ole, teksti kulkee soljuvasti eteenpäin. McCarthyn muiden romaanien tapaan minimalistinen kieli vaati hetken totuttelua: dialogia ei erikseen merkitä, pilkkuja käytetään äärimmäisen vähän ja lauseet ovat hyvin pitkiä. Se kaikki kuuluu asiaan ja lopputuloksena on todella kauniisti kirjoitettu kirja. Suuri kiitos kuulu suomentajalle, Kaijamari Siville.
Toisinaan kirja on luokiteltu anti-westerniksi, siis lännentarinan vastakohdaksi, ja sitä se osittain onkin. Siinä missä lännensankarit on totuttu näkemään juuri sankareina, repii McCarthy armotta kaiken vähäisimmiänkin hohdon ja jättää jäljellä pelkkää tuskaa, himoa ja verta. Kun poika liittyy joukkioon joka elättää itsensä päänahkoja keräämällä, se todella tarkoittaa päänahkojen leikkaamista ruumistaa ja elävistä. Väkivallalla ei kuitenkaan koskaan mässäillä, vaikka sitä paljon onkin. Se on enemmänkin vain näiden miesten todellisuus, tässä maailmassa he elävät. Silti lukijaa on hyvä varoittaa, tämä on äärimmäisen väkivaltainen kirja, eikä siksi sovi kaikille.
Veren ääriin, eli lännen punainen ilta, on antiklimaattisuudessaan täydellinen. Sen kieli on hämmästyttävän kaunista ja metaforat joita McCarthy maalaa, jäävät kummittelemaan myöhemminkin. Kirja vaatii lukijalta muutaman kymmenen sivua, ennen kuin sen maailmaan ja kirjoitusasuun kykenee uppoamaan, mutta tämän jälkeen paluuta ei ole.
Jälkikeskustelu - ei sisällä juonipaljastuksia
Selväähän se on: olen McCarthy fani.
Ihastuin tekstiin ensi kertaa Tie romaanissa ja Menetetty maa vain vahvensi tätä kuvaa. Siltikin, Veren ääriin vaati oman aikansa, ennen kuin kykenin kunnolla nauttimaan kirjasta. Ensimmäiset sivut ovat jollain tapaa jopa epäselvän hankalia ja taiteellisia, valitettava tosiasia, joka saattaa etäännyttää osan lukijoista. Kirjailija puhuttelee lukijaa, Katso poikaa, ja tapahtumat vyöryvät epäselvinä välähdyksinä eteenpäin. Myönnettäköön, minullakin meni alussa ohi mitä tässä tapahtuu. Toisella joa kolmannella luvulla teksti helpottuu ja löytää oman muotonsa. Tähän vaikuttaa myös lukijan odotukset, jotka ovat nyt asettuneet kirjan vaatimuksiin sopiviksi. Uudelleen luettuani ensimmäisen luvun, en oikein ymmärtänyt mikä siinä aluksi oli niin hankalaa.
Myös juonettomuuden tajuaminen kesti hetken. Tiessä sain siitä nopeasti kiinni, mutta tässä minulla meni kauemmin. Uskon tämän johtuvan myös siitä, etten tiennyt mitä olin lukemassa: oletin Veren ääriin olevan jotain muuta.
Kun lopulta, sanotaanko siinä kolmannen luvun paikkeilla, sain kiinni mistä oli kyse, nautin suunnattomasti kirjan lukemisesta. McCarthy todella on nero kirjoittamaan ja se miten hän voi kirjoittaa aukeaman, kaksikin siitä, että miehet kulkevat aavikolla niin elävästi, ettei sitä edes huomaa, on hämmästyttävää. Itse olin kuolla tylsyyteen Tolkienin matkakertomuksissa kun he menivät kumpua joka meni ylös ja sitten alas ja sitten ylös ja länteen, mutta tässä en edes huomannut näin käyvän. Itsellä tuntuu olevan vaikeuksia pitää edes parin kappaleen ajan lukijan mielenkiintoa yllä, jos kuljetaan vain eteenpäin.
Suosittelen lukemaan kirjan, varsinkin kirjailijoille. Tässä on todella hienoa kielenkäyttöä.
Varoitus - Sisältää juonipaljastuksia
Täytyy sanoa, että hieman petyin, mutta samaan aikaan olin todella tyytyväinen Tuomari Holdenin hahmoon. Häntä on hehkutettu kirjan suureksi voimaksi ja kirjaan otetussa lainauksessa joku kehuu Holdenia Shakespearen veroiseksi hahmoksi.
Itsellä kesti tajuta, mikä tämä mies oikein on, mutta jos joku tietty kohtaus vakuutti minut hänestä, niin se oli kohta jossa tuomari tutki kiviseinämien maalauksia ja kirjasi niitä vihkoonsa. Tehtyään sen, hän rapsutti kuvat pois kivestä.
Mielestäni tässä oli jotain niin kiehtovaa, etten oikein osaa edes kuvailla sitä. Millainen mies tekee näin?
Jaoin täälläkin yhden lainauksen, joka on mielestäni yksi kauneimmista kappaleista jonka olen lukenut:
Kuumuus sai kaiken aavistuksen verran väreilemään, nämäkin elämänmuodot kuin melkoisesti laimenneet ihmeet. Karkeat näköiskuvat jotka on hutaistu kuulopuheiden varassa sen jälkeen kun kohteet itse ovat jo ihmisten muistissa haalistuneet.
Ja niin, antiklimaattinen juonenkäänne? Ja tällä siis tarkoitan sellaista, jossa ei ole mitään pohjustusta tai varoitusta.
Niin ei muuta kuin huh ja huh. Intiaanien hyökkäys linnoitukseen? Ei, en voi ymmärtää. Jätti todella sanattomaksi.
Miesten hidas muuttuminen hirviöiksi oli todella kiehtovaa seurattavaa. Eihän tämä kaikille uppoa, mutta minulle tämä oli hunajaa.
Oijoi, Tien kaltainen juoneton matkakertomus ja tuo muukin kuulostaa oikein hyvältä. :) Juonipaljastuksia en uskaltanut vielä katsoa. Ostin kirjan itselleni joululahjaksi, mutten ole vielä raaskinut lukea...
VastaaPoistaEtukäteen jännittää etenkin, mahdanko lukiessa miettiä Tietä. Tämän kirjan poika kulkee kaikesta päätellen "pahojen" ihmisten matkassa, kun taas Tie-kirjan pojalle oli tärkeää, että he olivat isän kanssa "hyviä" ihmisiä. Voi tulla kiintoisa lukuelämys, jos kaksi poikahahmoa jotenkin sekoittuvat päässäni.
Ideasta voi hyvin löytää samaa Tien kanssa, mutta itsellä Tie ei koskaan tullut edes mieleeni. Se kun on niin vahvasti kahden ihmisen kulkukertomus ja poika tosiaan on poika, tässä päähenkilö on... kuudentoista? Jotain sen paikkeilla. Alkuperäinen "the kid" on siis hieman parempi sana sille. Tiessä kun kyse tosiaan on nuoresta pojasta, niin nämä eivät menneet sekaisin. Erilaisuutta oli tarpeeksi, mitä on vaikea kuvailla paljastamatta. En kuitenkaan kokenut, että McCarthy olisi päätynyt kertomaan samaa tarinaa :)
Poista