maanantai 17. marraskuuta 2014

Kirja-arvostelu: Fight Club - Chuck Palahniuk

3/5 pistettä - trilleri, satiirinen - noin 210 sivua - julkaistu vuonna 1996, suomennettu 2006 - kustantanut W. W. Norton - luettu englanniksi, löytyy suomennettuna - kirjastolaina

Kun Chuck Palahniukin ensimmäinen kirja, Invisible Monsters, hylättiin liian häiritsevänä, kirjoitti hän toisen kirjan. Palahniuk lähti kirjoittamaan kostona vieläkin häiriintyneempi kirja, jonka tuloksena syntyi novellista romaaniksi laajennettu Fight Club. Kirjasta tuli menestys ja muutaman vuoden päästä David Fincher alkoi kuvata kirjan elokuvaversiota. Elokuva floppasi teattereissa, mutta DVD-julkaisu teki siitä kulttielokuvan. Fight Club on tällä hetkellä IMDB:n kymmeneksi parhaiten arvosteltu elokuva.

Nimetön kertoja elää täydellistä ja tyhjää elämää. Hän kärsii unettomuudesta, joka on vain viimeinen naula hänen mielenterveytensä arkkuun. Lohtua hänelle tuo enää kuolettavasti sairastuneiden kokoontumiset, joissa hän käy aktiivisesti vaikka itse voi hyvin unettomuutta lukuun ottamatta. Vain näissä kokouksissa hän voi tuntea rentoutuvansa ja itkeä, joka on lähinnä, mihin hän nukkumiselta pääsee. Sitten hän tapaa Tyler Durdenin. Tyler on kaikkea, mitä kertoja haluaa olla. Kertoja on valmis seuraamaan Tyleria ja muuttamaan elämänsä, mutta hän ei tiedä yhtään miten suuria Tyler haluaa perustaessaan salaisen ja laittoman tappeluklubin.

Fight Club alkaa sillä, että ase on tungettuna kertojan suuhun eikä se juurikaan hidastele ennen loppua. Väkivaltainen, maailmaa vihaava, tunteeton ja turtunut, elävä kuollut, raivoissaan, tämä kaikki kuvaa Fight Clubia ja sen hahmoja. Se on suuri keskisormi kaikelle, mitä voi arvostaa.

Moni onkin kokenut tarinan jo elokuvana, joten on varmaan parempi käydä läpi, mitä kirjasta saa elokuvan näkemisen jälkeen:

Elokuvaan verrattuna kirja on huomattavasti ahdistavampi ja klaustrofobisempi. Varsinkin loppu on todella kiihkeää ja kertojan kauhun voi tuntea aidosti. Toisaalta taas elokuvassa esitetty filosofisointi kulutusmaailmasta on kirjassa enemmänkin taustaa, ei pääasia. Henkilöt haluavat anarkiaa, mutta se jää siihen. Itse juoni on elokuvassa ja kirjassa hyvin samanlainen: Tylerin tapaaminen aloittaa ketjureaktion kohti Fight Clubin syntyä.

Eniten tarinalle tuo sen kertojaääni. Minäkertoja on hypnoottinen, sen omalaatuinen kerrontatapa salpaa mukaansa ja vaatii lukemaan lisää. Tarina ei tunnu koskaan junnaavan paikallaan, eikä mikään ole turhaa. Toisinaan kerronta saattaa olla jopa hieman liian sekavaa, kun kerrotaan useita kohtauksia samaan aikaan, mutta tämä tuskin häiritsee. Vaikka tarinan tietäisi jo entuudestaan, on sen lukeminen silti nautinnollista kertojan johdosta.

Ja jos elokuvaa ei ole nähnyt, on tämä hyvä syy tutustua tarinaan. Jos jossain on asennetta, niin se on Fight Clubissa, joka ei jarruttele yhtään eikä kenenkään vuoksi. Se hyppii kasvoille ja vaatii lukijaa antautumaan sen nyrkin alla. Älä taistele vastaan, lue ja nauti.

Jälkikeskustelu - Ei sisällä juonipaljastuksia
Chuck Palahniuk ei kirjailijana ole herättänyt minussa sen suurempia tunteita, itse asiassa tiesin hänestä hyvin vähän. Hänen muut kirjansa eivät ole herättäneet oikein suurta kuhinaa ympärilleen eikä kirjailija ole varsinkaan suomessa erityisen esillä, hänen kirjojaan kun ei tietääkseni ole suomennettu tätä osaa lukuun ottamatta. En ole varma olisinko lukenut Fight Clubia, jos en olisi nähnyt Vaarnan suosittelevan sitä omassa blogissaan. Ajattelin sen olevan tarkistuksen arvoinen, ja olihan se.

Olin nähnyt elokuvan muutama vuosi sitten ja vaikka koin sen jo ensi kerralla hyväksi, oli tarina paljon parempi nyt kirjan ja elokuvan uudelleen katsomisen jälkeen. Tarina on kiehtova, sen välittömyys, se anarkismi, se kaikki uppoaa hienolla tavalla vaikkei koskaan ajattelisikaan tämänlaisia ajatuksia.

Kuten jo sanottua, elokuva ja kirja ovat hyvin samanlaisia, mutta tarjoaa silti erilaiset kokemukset. Molemmat ovat omalla tavallaan yhtä suositeltavia, kunhan tarina jossain koti tulee tutuksi. Vaikka sääntönä onkin olla siitä vaiti, on Fight Club niin suuri kultti, ettei sitä voi välttää.

7 kommenttia:

  1. Palahniukilta on suomennettu kolme muutakin romaania, näistä Eloonjäänyt ja Tukehtuminen jo ennen Fight Clubia ja Kirottu ihan lähivuosina. Eloonjääneen olen lukenutkin, ja muistaakseni pidin siitä enemmän kuin Fight Clubista. Aika samanlaisia teemoja siinäkin kyllä pyöriteltiin. Kääntämättömiä teoksia on toki sitten vielä kai joku kymmenkunta, ainakin Haunted-novellikokoelmaa on kehuttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nonni! Sen sitä saa kun kerrankin jättää tietoisesti googlaamatta! Mukava hommahan tuo on. Ehkä itsellä oli mennyt ohi, koska nämä eivät näyttäneet olleen mitään hittejä ja Palahniuk on nimenä sellainen, joka ei ainakaan omaan muistiin millään tartu. (Toisaalta nyt juuri muistin sen Kirotun, jonkinlainen pienoisromaaniko se oli?)

      Poista
    2. Kirotusta en oikeastaan tiedä muuta kuin että se sijoittuu Helvettiin. Eräänlaista spekulatiivista fiktiota siis! Mutta eipä näistä tosiaan ole isoja hittejä tainnut täällä meillä tulla, kun suurinta osaa tuotannosta ei ole vaivauduttu kääntämään.

      Mitä Fight Clubiin tulee, muistelisin että kirjaan oli vähän hankala suhtautua koska luin sen vasta nähtyäni elokuvan noin sata kertaa, eli toisaalta tarina oli liiankin tuttu ja toisaalta eroavaisuudet pikkasen särähtivät vastaan. Pitäisi oikestaan lukea se uudestaan nyt, kun en ole elokuvaakaan katsonut enää vuosiin.

      Poista
    3. En yhtään epäile sitä, että monelle elokuvasta on tullut SE oikea versio ja kirja tuntuu siihen verrattuna oudolta. Itse olin ehkä siinä hyvässä asemassa, että näin elokuvan tosiaan vain kerran ja kun nyt koin ne perä jälkeen uudestaan, tukivat ne toisiaan mukavasti.

      Poista
  2. Palahniuk ei ole nostanut kauhean suurta aaltoa täällä Suomessa, mutta lammikon takana hän on aika tunnettu nimi. Olen lukenut Palahniukilta alkupään tuotannon melkein kokonaan: Invisible Monsters, Lullaby, Diary, Fight Club, Survivor (Eloonjäänyt) ja Choke (Tukehtuminen). Pidemmän päälle Palahniukin tyyli käy hieman itseään toistavaksi ja en ole päässyt enää myöhempään tuotantoon sisälle. Toki luin alkupään kirjat liki 10 vuotta sitten, joten sekin varmasti vaikuttaa.

    Eniten Palahniukissa vaikuttaa hänen rytmitajunsa ja kyky punoa hyvin todentuntuisia anekdootteja ja omituisuuksia tarinoihinsa. Häntä on kritisoitu siitä, että hän vain pyrkii shokeeraamaan lukijoitaan, mutta jos lukija viihtyy mikäs siinä? Ja jokaisesta Palahniukin kirjasta saa hauskoja ja hämmentäviä sitaatteja, joka kertoo omiaan kirjailijan kyvystä kiteyttää havaintojaan.

    Alkupään kirjoista Lullaby avautuu varmain helpoiten. Invisible Monsters on aika tuhtia tavaraa ja tosiaan Fight Clubia "häiriintyneempi" (toisaalta kirjan LGBT sisältö on voinut olla itsessään tabu vielä 90-luvulla). Diary on oma suosikkini, koska siinä käsitellään luovuutta ja tarinassa on oma maagisuutensa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jostain syystä pidän enemmän Fight Club kirjan lopusta kuin elokuvasta. Vähän sama kuin Burgessin Kellopeliappelsiinin kanssa. En kyllä tosin tiedä miten kirjan lopun surrealistisen tunnelman olisi saanut tavoitettua elokuvassa.

      Poista
    2. Luin Goodreadsista muiden kommentointeja hänen muista kirjoistaan ja tuo fiilis tosiaan jäi: miehen tyyli on hyvä, mutta itseääntoistava. Ehkä hän onkin sellainen kirjailija, jonka tuotantoa täytyy nautiskella pienissä erissä? Muutama kylläkin herätti mielenkiinnon minussa, muun muassa eräs kirja jonka kuvailitiin alkavan lopusta - ihan sivunumerointia myöten.

      Kuten totesin, minusta molemmissa versioissa oli hienoja kohtauksia (Palahniuk itsehän pitää elokuvaa parempana). Elokuvan efektit ja omanlaatuinen surreliastisuus (he tosiaan näyttävät jääluolan ja pingviinin) saa lukijan varmasti hämmentymään.

      En varmaan vielä vähään aikaan, mutta jossain kohti uskon tutkivani miehen myös muuta tuotantoa.

      Poista