perjantai 30. toukokuuta 2014

Kirja-arvostelu: Ja hän huutaa: Splatterpunk-antologi - toim. Juha Jyrkäs ja Tuomas Saloranta

2/5 pistettä - splatterpunk, novellikokoelma, kauhu, musta huumori - noin 220 sivua - julkaistu vuonna 2014 - kustantanut Tajunta Media, yhteistyössä URS:n ja Kuoriaiskirjojen kanssa - arvostelukappale

Suomalaiset novellistit ottivat viime vuonna tehtäväkseen tuoda takaisin genren, jota harva on muistanut kaipaavansa. Tuloksena on Ja hän huutaa: Splatterpunk-antologia. Splatterpunk on 80-luvulla alkunsa saanut kauhun alalaji, jossa väkivalta nostetaan etualalle. Tarinat ovat puhdasta verellä ja ruumiineritteillä mässäilyä. Punk-termin käyttö taas viittaisi siihen, että kyse on kuitenkin jostain syvällisemmästä: ihmisten kapinasta vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan. Valitettavaa kyllä, antologian kirjoittajat näyttävät unohtaneen genren tämän puolen.

Splatterpunk-genreä valottavan esipuheen jälkeen päästään suoraan asiaan kokoelman nimikkonovellin parissa. Jos lukija ei ole tähän mennessä täysin ymmärtänyt, mistä on kyse - mikä on epätodennäköistä ottaen huomioon graafisen kannen ja takakansitekstin, jota ei tähän voi kopioida - niin nyt viimeistään otetaan turhat luulot pois. Ja hän huutaa on tarina miehestä, joka on lukinnut äitinsä kellariin ja kiduttaa tätä pahimmilla keksimillään tavoilla kostaakseen lapsuudessa koetut pahoinpitelyt.

Seuraavat novellit ovat paljolti samaa, eikä montaakaan tarinaa tarvitse lukea löytääkseen selvät arkkityypit. Jollain tavalla vajotaan hulluuteen. Murhaaja, usein päähenkilö, haluaa tappaa mitä väkivaltaisimmilla tavalla saadakseen siitä nautintoa. Veri, visva, virtsa ja uloste lentävät pitkin seiniä ja kasvoja, ja murhaaja jatkaa eteenpäin. Toisinaan roolit käännetään päinvastoin ja päähenkilö on itse kokemassa tätä kauhistuttavaa kipua.

Kokoelmassa ei loppujen lopuksi tunnu olevan minkäänlaista sisältöä. Veri joko oksettaa tai viihdyttää, mutta oli reaktio kumpi tahansa, ei siitä jaksa lukea kahdensadan sivun verran. Sanat muuttuvat merkityksettömiksi ja lukija jää kaipaamaan edes yhtä oikeaa tarinaa, jossa olisi jokin juoni pelkän tappamisen sijaan. Kaikki viihdyttävän tarinan periaatteet on unohdettu, ja verikiihkossa etsitään vain värikästä tapaa murhata ja raiskata seuraava uhri.

Antologian onnistuneimmat novellit ovat niitä, joissa on eniten venytetty genren rajoja: Suvi Kauppilan Hopeasormi kertoo uhrajaisista ja Shimo Suntilan Jake Cannon vastaan veriviholliset on puhdasta pulp-scifiä, joka ei millään tunnu kuuluvan muiden novellien joukkoon. Mukana on muutama taiteellisempikin novelli, mutta niistä on jo liiassa hienoudessaan vaikea saada juuri mitään irti. Mustaakin mustemmat tarinat tuovat mukanaan yhtä synkkää huumoria, vaikkei aina voi olla varma, onko huumori tahallista vai tahatonta.

Kokoelman törkeyttä kuvaillakseen voi nostaa esiin yhden viimeisimmistä novelleista. Mies junassa kertoo siitä, kuinka mies ulostaa uskomattoman määrän veristä möhnää junan vessassa, eikä onnistu löytämään paperia. Tarinan juoni ja jännitys muodostuvat siitä, miten miestä katsotaan pahasti eikä kukaan suostu auttamaan häntä. Mies yrittää löytää keinon selvitä tilanteestaan ja päätyy lopulta hyvinkin äärimmäiseen tekoon suojellakseen kunniaansa. Tässä samalla vähän taas ulostaen.

Jos tämä, paloittelu, teurastaminen, Saw-elokuvat ja nekrofilia kiinnostavat, voi kirjaa varauksella suositella. Silloinkaan kaikkea ei kannata lukea kerralla.

Arvostelu on alunperin kirjoitettu Risingshadown sivulle, jonka kautta myös kirja on saatu: Risingshadow, Suomen suurin scifi- ja fantasiakirjallisuuteen keskittynyt sivusto.

Jälkikeskustelu - ei sisällä juonipaljastuksia
Tämä oli itselleni valitettavan suuri pettymys, eikä väihten siksi, että minun oli tarkoitus kirjoittaa novelli tätä antologiaa varten. No, se meni reisille koska olin armeijassa eikä silloin vain ollut aikaa. Huomasin kuitenkin jo tuolloin, etten millään keksinyt tekosyytä, jolla saada veristä teurastusta, mutta myös oikean juonen mukaan. Näissä teksteissä huomaa saman ongelman.

Luulin splatterpunkin olevan minua varten. Itse nautin fiktioni väkivaltaisena ja armottomana, mutta näköjään minullakin on jokin toleranssi. Täysin turhanpäiväinen ja aivoton tuhoaminen ei sitten napannut laisinkaan.

Itse huomasin heti alusta lähtien tekstin puuduttavan minua, mutta mitä pidemmälle pääsi, sitä enemmän novellit alkoivat ärsyttämään. Lopulta piti jo vakuuttaa itseä, että kyllä tämä nyt on loppuun asti luettava.

Joten ei, tätä ei voi suositella kuin niille, jotka ovat satavarmoja siitä, että pitävät kyseisestä genrestä.

// Toisaalta taas, Risingshadown sivustolla oli kommentoitu tätä arvostelua ja sanottu juuri päinvastaista: siellä oltiin löydetty syvyyttä näistä murhista. Kannattaa käydä vilkaisemassa, jos kirja kiinnostaa!

3 kommenttia:

  1. Näin toisena toimittajana on tietysti harmillista kuulla, ettei kirja ollut mieleinen. Toisaalta tiesimme kyllä jo tätä projektia aloitellessamme, että lopputulos tulee jakamaan mielipiteitä aika jyrkästi. Tästä syystä en lähde laatimaan sen kummempaa vastinetta, toteanpa vain että kirjasta löytyvä huumori on kyllä pääsääntöisesti ihan tahallista. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, toisinaan genre on vain "liian underground", tässä enemmän kuin monessa muussa. Mutta kuten tässä mainitsin, harmittaa myös minua, ettei teos ollut mieleisempi. Kirjasta halusi pitää, mutta omaan makuun oli liian raju.

      Poista
  2. Kaikesta ei voi pitää, eikä tarvitsekaan. Samantapaista palautetta on tullut muiltakin, eli et ole yksin näkemystesi kanssa. Toisaalta toiset ovat tykänneet paljonkin. Kaipa tämä on aika rajatun, joskin innokkaan kohderyhmän kirja.

    Toki olen jälkeenpäin miettinyt, että hieman toisenlaisilla toimituksellisilla ratkaisuilla tästä olisi saattanut saada laajempaan lukijakuntaan vetoavan, mutta tämmöinen nyt tehtiin ja seison kyllä sen takana edelleen. Seuraavaksi tulee taas jotain ihan muuta, ehkä vähän vähemmän roisia. :)

    VastaaPoista