maanantai 5. toukokuuta 2014

Sarjakuva-arvostelu: Matkailua pelialalla - Miha Rinne

3/5 pistettä - huumori - noin 240 sivua - käsikirjoittanut ja kuvittanut Miha Rinne - julkaistu vuonna 2013 - kustantanut Lehmäoja - kirjastolaina

Niin peli- kuin sarjakuva-alankin tunteava Miha Rinne on luonut maailmalle sarjakuvan, jota kutsutaan pelimaailman omaksi Spinal Tapiksi. Rinne aloitti projektin jo vuonna 2008 jolloin hän julkaisi sarjakuvansa sivuja blogiinsa. Odottamaton suosi yllätti ja sai Rinteen jatkamaan sarjan tekoa. Sitten iski seinä vastaan: rahat ja aika eivät riittäneet. Tarina sai lopulta onnellisen päätöksensä Rinteen aloittaessa joukkorahoituskampanjan, tapa mikä on yleinen esimerkiksi Yhdysvalloissa, mutta ainutkertainen Suomessa. Kirja saatiin valmistettua ja painettua pehmeäkantiseksi kirjaksi. Rinteen muita teoksia ovat muun muassa Lopunperä -sarja ja Tähtivaeltaja lehden sivuillakin esiintyny D'Molek.

Tarina alkaa vuodesta 1994 jolloin kaksi nuorta ja innokasta dokumenaristia aloittavat projektinsa pelialasta. Tarkoituksena on dokumentoida pelialaa seuraavan viidentoista vuoden ajan. Kumpikaan ei kuitenkaan tajua, että a) viisitoista vuotta on pitkä aika ja b) peliala ei ole niin ruusuista kuin he kuvittelevat sen olevan. Alkaa epätoivoinen kyynelten ja kiroilun täyttämä matka läpi pelialan mylleryksen, jossa lopulta tärkeimpänä on vain pysyä hengissä loppuun asti.

Rinne itse ei pidä teostaan totuudenmukaisena pelialan historiikkina, mutta sellaiselta se kuitenkin vaikuttaa. Dokumentaristit seuraavat pelialaa ja sen kehitystä, kertovat sisällä vallitsevasta järjestyksestä ja pelinteosta ja miten asiat muuttuivat kun siirryttiin 3D:en pariin. Kaikessa keskitytään itse alaan ja vaikka hahmot kulkevat mukana, tuntuvat he olevan osittain vain sivullisia. Pelialaa tuntevana lukijana en missään vaiheessa pudonnut kärryiltä, vaikka kaikkea ei selitetäkään perinpohjaisesti. Jotain ennakkotietoa on silti hyvä olla, vaikka vain kiinnostuksen puolesta.

Tätä historiikki-vaikutelmaa vahvistaa vielä se, ettei kirjassa ole erityistä juonta. On viisitoista vuotta, jotka on selvittävä ja niiden aikana tapahtuu erinäisiä kommelluksia. Hahmoista löytää ne, joita seurataan eniten, mutta yleisesti ottaen kuka tahansa voi esiintyä päähenkilönä hetken aikaan, kunnes siirtyy jälleen sivuun. Usein nämä uudet henkilöt tulevat kuvaan siksi, että ovat tuoneet jotain uutta pelialaan.

Vaikka tätä tarkempaa juonta ei ole, sivuja kääntää mielellään eteenpäin. Jos historiikki on kirjaa ohjaava ominaisuus, tulee huumori hyvänä kakkosena. Dokumenttiprojekti on hyvä kiinne kohta jota seurata, mutta jatkuva huumori pitää mukana. Jokainen sivu on ängetty täyteen vitsejä, kiroulua, hävyttömyyksiä ja muita paiheita. Siis juuri sitä hyvää.

Tarinan suurin kompastuskivi on yllättäen sen negatiivisuus. Rinne haluaa selvästi kuvata, miten kaukana glamourista peliala on, mutta kun tarinaa on seurannut massiiviset 250 sivua eikä yhdellekään oleelliselle hahmolle käy missään kohti hyvin, alkaa lukijaakin masentaa. Pelialassa, saati kirjassa, ei tunnu olevan mitään positiivista. Pelkkää köyhyyttä, masennusta ja hulluutta. Hauskaahan tämä on, mutta liian paljon synkkyyttä ei enää loppupuolella nappaa mukaansa. Lukija odottaa loppuun asti näkevänsä ne riemuvoitot, joista Helsingin Sanomat on uutisoinut, mutta tätä aihetta vilkaistaan vain yhden silmänräpäyksen verran. Niin pitkälle tarina ei valitettavasti pääse.

Piirrosjälki näyttää siltä, kuin se olisi tehty vasemmalla kädellä, tukevassa humalassa, jonkun ottaessa aikaa ja hönkiessä piirtäjän niskaan. Mustavalkoinen piirrosjälki vaikuttaa toisinaan heiluvan vielä paperillakin, mutta se ei tarkoita kuvituksen olevan rumaa. Kuvituksessa on oma charminsa, joka vetää puoleensa heti kun siihen on vain tottunut. Mitä pidempään lukee, sitä enemmän piirrosjälkeen tykästyy ja se itse tarjoaa suuren osan huumorista. Toisinaan ongelmia aiheuttaa liian samannäköiset hahmot ja se, että sarjakuva on jaoteltu todella huonosti: koko sarjakuvassa on vain viisi lukua, ja kun sivut ovat niin täynnä kuvitusta ja tekstiä, ei ole mitenkään mahdollista lukea yhtä lukua alusta loppuun.

Matkailua pelialalla on humoristinen sarjakuva, joka on suunnattu varsinkin pelialasta tietäville ja kiinnostuneille. Jos joskus on halunnut tietää, mitä pelin tekemisen takana on, niin nyt on oiva mahdollisuus nähdä tästä epätoivoisesta maailmasta ainakin yhdenlainen versio. Jos suomalainen joukkorahoitettu huumori kelpaa, niin sarjakuvaa kannattaa ehdottomasti koettaa. Kannattaa vain tietää, että toisinaan asiat eivät mene niin putkee kuin olettaisi.

Miha Rinteen sarjakuvalle pyhittämästä blogista voi lukea joitain esimerkkisivuja:

Jälkikeskustelu - ei sisällä juonipaljastuksia
Törmäsin kirjaan vahingossa kirjastossa ja muutaman sivun jälkeen opus oli pakko napata kainaloon. Jo ensimmäiset sivut saivat minut hykertelemään: hulvataont menoa, kerta kaikkisesti.

En sitten tiedä mitä tapahtui, mutta kun kotona luin, kirja ei enää napannut niin kovaa. Oliko asenteeni vaihtunut tässä välissä, vai mitä oli tapahtunut? Mene ja tiedä, mutta vaikka kirja oli huvittava, niin ääneen en nauranut kuin harvasen kerran. Kenties sen masentuneisuus iski aikaisemmin kuin uskoin, mutta vaikka tiesin, että tämä on hauskaa, en ollut huvittunut. Kenties minussa on jotain vikana?

Täytyy myös sanoa, että hämmästyn aina, miten tämänlainen tyyli voi olla taiteellinen valinta. Tarkoitan sitä, että aina kun näkee vasemmalla kädellä sutaistuja piiroksia, ajattelee, että tämäkö on parasta mihin piirtäjä pystyy. Todellisuudessa vain harvoin on näin. Usein se on vain se valinta piirtää juuri tällä tavalla. Näin oli I Kill Giantsin kanssa, ja niin myös tämän. Olen nähnyt Rinteen muita teoksia, muun muassa siinä Tähtivaeltajassa, ja siinä hän kyllä osaa piirtää. Jännä maailma ja jännät valinnat.

(Ja jälleen kerran pahoittelut, että päivitys tulee kello 23, mutta se on yhä maanantaita ja minä olen tämän blogin diktaattori, joten hys. Ei mutta oikeasti, haluan julkaista nämä ihmisten aikaa, jotta päivitys tulee ja on luettavissa sinä samaisena päivänä. Siis pahoittelut tästä. Yritän parantaa tapani.)

3 kommenttia:

  1. Ehkäpä syynä negatiivisuuteen on se, että ne miljoonavoitot ja Hesarin hehkutukset osuvat todella harvan kohdalle ja pelien varsinaisille tekijöille niistä tippuu vain roposia (jos niitäkään). Kuten kaikilla muillakin aloilla, johtoporras ja osakkeenomistajat vievät voitot ja työntekijöille maksetaan kuukausipalkkaa, joka pelialalla sattuu olemaan vielä suhteellisen alhainen verrattuna työn kuluttavuuteen ja haastavuuteen.

    T: pelialalla lähes kymmenen vuotta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta kai osuvat, ymmärrän tämän. Se yksi prosentti nostetaan kaikkien esille ihmeteltäväksi ja he sitten luovat yleisen kuvan. Muut elävät taas jossain ihan erilaisessa todellisuudessa. Ymmärrän myös, että työ varmasti on jotain tämän tapaista: haastavaa eikä aina palkitse niitä, jotka tulisi palkita.

      Siltikin, kyse on tarinasta. Vaikka pohja olisi tosi tapahtumissa, ei se välttämättä toimi tarinana. Ehkä tässä sitten kävi niin: tarina on tosi eikä se vain ole niin mukavaa luettavaa. Siinä se.

      Toisaalta se herättää kysymyksen, miksi pysyä kyseisellä alalla, jos niskaan on luvassa vain törkyä vuodesta toiseen ja tietää vihaavansa työtä? Vai onko se juurikin niin, että se kuitenkin tuo iloa, että pitää työstä? Tällaista puolta alasta ei näytetty, kukaan hahmoista ei tuntunut pohjimmiltaan pitävän alasta, kunhan vain olivat siellä (koska eivät osanneet muuta?). Olettaisin tässäkin kuitenkin olevan niitä juhlimisen ja onnistumisen hetkiä, jos näin on, niitä olisi voinut vähän korostaa.

      Poista
  2. Ihminen kestää vastoinkäymiset alallaan voidakseen kehittää sitä ammattitaitoa, joka on hänelle itselleen rakas. Ne jotka sen tekevät, ovat mielestäni todellisia ammattilaisia.

    MR

    VastaaPoista