Viikkoraportti: 22 - Luovat tehtävät syövät luovaa kirjoittamista

Ensimmäiset ennakkotehtävät on selätetty ja sen mukana tulee inspiraatio kirjoittaa. Tervetuloa takaisin, vanha kuoma, sinua on kaivattu!

Viikon elokuva: Man of Steel
Viime kesänä Teräsmies sai vihdoin ja viimein elokuvan, jossa oli onnistuttu tuomaan hänen voimansa elokuvaruudulle. Ei enää trikoita ja tuulikoneita, vaan mies joka todella pystyi lentämään ja lyömään seinästä läpi. Teräsmies onkin tässä mielessä onnistunut ja elokuvan jälkeen on äimistynyt miten hieno kaveri se Supermies on. Näin ainakin itselläni oli. Nyt toisella katselukerralla fiilikset olivat jo paljon kriittisemmät.

Man of Steel kertoo yllätyksettömästi hänen synnyintarinansa ja miten hänestä tuli se toivon symboli, joka hän tänä päivänä on. Mikä on yllättävää, on miten paljon tekijät ovat uskaltaneet ottaa scifi-elementtejä mukaan esittäessään Teräsmiehen kotiplaneetan, Kryptonin, tuhon. Vartin scifirymistelyn jälkeen seurataan Clark Kentiksi nimettyä poikaa ja käydään sekavassa järjestyksessä läpi hänen elämäänsä. Isä yrittää estää Clarkia, ettei hän näyttäisi maailmalle voimiaan, mutta kuten katsoja tietää, se on väistämätöntä.

Suurin ongelma syntyy siitä, että käsikirjoittajat ovat halunneet kertoa hyvin laajan tarinan, suuremman kuin yli kahdella tunnilla edes pystytään kertomaan. Ensimmäisellä kerralla sitä ei huomannut, mutta nyt kun juonen tiesi, joutui vain hämmästellemään jatkuvia nopeita leikkauksia ajassa ja paikassa eteenpäin. Tarina on hyvin katkeileva ja vaikka aina on selvää mitä tapahtuu, tuntui se toisella kerralla sekavalta. Kaikkialla ollaan niin nopeasti, että kokonaisuus kärsii.

Eipä niin, että tätäkään elokuvaa katsottaisiin juonen takia. Siinä on hyviä puolia ja on todella antoisaa nähdä Teräsmies mätkimässä Kryptonisia ystäviään, vaikka internet onkin raivoissaan siitä, että Teräsmiehellä ei ole samaa partiopojan moraalia ja hän sallii taistelun kaupungeissa. Visuaalisen rymistelyn ystäville Man of Steel ansaitsee katselunsa, muuten se ei tarjoa mitään erikoista.

Viikon linkki
Kirjailija Chuck Wendig, jonka blogia seuraan, on julkaissut ratkiriemukkaan jutun. Hänen 25 kohdan teksti käy läpi kaikki kirjoittamisen eri tunteet, joista käytännössä jokainen osuu pelottavan hyvin oikein. Englanniksi kirjoitettu ja sisältää hieman rumaa kieltä, mutta jos sen kestää, niin ehdottomasti lukemisen arvoinen: The Varied Emotional Stages Of Writing A Book.

Tulevaa materiaalia
Tuleva Kirjoittamisesta artikkeli käsittelee inspiraatiota. Tai enemmänkin sitä, miksei siitä pidä välittää ja miksei voi kirjoittaa kirjaa inspiroituneena vaan kirjoittaminen on työtä siinä missä kaikki muukin. Hauskaa, eikö?

Maanantain sarjakuva-arvostelu on I Kill Giants. Valitessani sarjakuvan kirjastosta lainattavaksi, en tiennyt mitään muuta kuin nimen ja sen, että kyse oli yleisesti kehutusta tarinasta. Se alkoi pettymyksenä, ja muuttui pian juuri niin hyväksi kuin sitä oli kehuttu. Todellakin, tämä oli yksi harvoista sarjakuvista, tai ylipäätänsä mistään mediasta, joka sai minut liki kyyneliin. Huomenna tästä lisää.

Perjantaina julkaistaan vihdoin Stephen Kingin Tohtori Unen arvostelu. Se on luettavissa tällä hetkellä Risingshadown nettisivulla, mutta tänne tulee hieman laajennettujen mielipiteiden kanssa. Mitä tästä sanoa? Siis muuta kuin sen, että menkää ja lukekaa Hohto ja että Tohtori Unessa ei ole paljoakaan järkeä tai jännitystä?

Oma lukeminen on yhä koostunut samoista teoksista, mutta Cormac McCarthyn Veren ääriin alkaa lähennellä jo loppua! Mahtavaa. Ei niin, ettei se olisi hyvä. Se on. Todellakin. Hyvin kaunista ja runollista kieltä. Raaka. Samaan aikaan se kertoo niin paljon, ja on täysin merkityksetön tapahtumiensa kannalta. Kirja on antiklimaattisuudessaan täydellinen.

Luin tällä viikolla välipalana URS:n tekijöiden, siis uusrahvaanomaisenfiktion, Stepanin koodeksin. Tätä lyhyttä novellikokoelmaa varten, vain reilu 100 sivua, oli luotu oma mytologia nimenomaisesta Stepanin koodeksista, myyttisestä kirjasta joka kylvää tuhoa ja surua. Mielenkiintoista ja virkistävää, paljon lyhyitä kauhunovelleja jotka toimivat huomattavasti paremmin jaetun maailman takia.

Ensi viikolla alan lukemaan suomalaisen kauhukirjailijan, Mia Vänskän, uutuusromaania Valkoinen aura, jonka olen saanut Risingshadown kautta. Tämä on ensimmäinen kirja häneltä, ja ensimmäinen suomalainen kauhukirja, mutta odotan innolla että pääsen tutustumaan tähän. Miten suomalaiset kauhun taitavat?

Ja pitää vielä mainita, että tiistaina Helsingissä järjestetään Prosak-klubi-tapahtuma, jossa Mia Vänskä ja myöskin kauhukirjailija, Marko Hautala, kertovat kirjoistaan ja lukevat ääneen. Jos vain pääsen, niin minä ainakin aion mennä, kyse on ilmaisesta tapahtumasta. Kuulostaa hauskalta!

Omaa kirjoittamista
Viime viikoilla on se oma inspiraatio ollut aikalailla kadoksissa, mihin on ollut montakin syitä, ei vähiten hakuihin vaadittavien ennakkotehtävien takia. Muutenkin kirjoittaminen on vaatinut suuria ponnisteluja. Nämä tehtävät ovat jälleen nostaneet sitä kynnystä aloittaa fiktiivinen kirjoittaminen. Olen huomannut yhä vahvemmin, että minun on päästävä kunnolliseen rytmiin jossa kirjoitan joka päivä. Ennen se tuli täysin vaivattomasti, nyt aina kun minulla olisi mahdollisuus kirjoittaa, huomaan epäröiväni haluanko todella kirjoittaa? (Totta kai haluan.) Tuleeko siitä mitään, jaksanko, osaanko?

Tämä on ollut nyt paikoittain niin paha, etten ole saanut mitään aikaan. Jos todella saan itseni pakotettua tekemään jotain, päädyn tekemään asiatekstiä, kuten mainittuja ennakkotehtäviä tai tänne blogiin tulevia tekstejä. Eikä siinä mitään, molempia pitää tehdä ja on hyvä jo tehdä. Fiktiivistä tekstiä taas ei ole tullut montaakaan sanaa, pelkkiä ideoita.

Jos jotain huonoa, niin hyvääkin. Ensimmäiset ennakkotehtävät on selätetty (kaksi kolmasosaa jäljellä, mutta ei siitä sen enempää) ja tällä hetkellä olen todellakin innoissani kirjoittamisesta, tai ainakin niin, että haluan päästä kirjoittamaan. Pelkkä kirjoittamisen haluaminen on tällä hetkellä todella iso juttu.

Tässä kuussa päättyy Novan novellikilpailu, johon minulla on pari viikkoa sitten kirjoitettu novelli (joka yhä odottaa oikolukemista), mutta halusin kirjoittaa vähintään toisenkin novellin. Saa nähdä ehdinkö kaiken muun alta. Tätä vastaan on myös se, että olen saanut uuden mahtavan idean jota aloin tänään kirjoittamaan. Miksei tämä auta Novaan, niin oletan tämän(kin) olevan yli kahdenkymmenen sivun. Ehkä viisikymmentä sivua. (Se siitä novellista.) Koska olen kirjoittaja, joka keksii matkalla, niin on vaikea ennustaa etukäteen miten suurta tulee luotua. Sen verran kyllä tiedän, että pitkä siitä tulee.

Tärkeintä olisi nyt pakottaa itseä kirjoittamaan, jotta saisin jälleen rytmistä kiinni. Tässä on yli kuukausi vedelty todella vähällä kirjoittamisella. Se on aina yhtä ristiriitaista: haluaisin kirjoittaa, haluan kirjoittaa ja tiedän, että kirjoittamisen jälkeen minulla on uskomattoman hyvä fiilis. Ja silti, siltikin aloittaminen on uskomattoman vaikeaa.

Novellien hyvä puoli on siinä, että ne on nopeasti ohi ja voi siirtyä seuraavaan, mutta mitä kun ei heti tiedä mihin siirtyy? Sitten onkin jossain välimaastossa ja kohta kirjoittaminen taas jää tekemättä.

Josko tämä tarina saisi padon murrettua?