Nähtävästi todella monta. Mutta onneksi asiat eivät ole niin synkästi, sillä muuten kirjoittaminen sujuu todella hyvin. Ja mitä väliä, vaikka teksti ei etenisikään, jos jokainen alku tarkoittaa sitä, että tekstin ja hahmot ymmärtää paremmin. Ja hei, jokainen kirjoitettu sana auttaa eteenpäin!
Viikon elokuva: Requiem for a Dream - Unelmien sielunmessu
Unelmien sielunmessu on elokuva, joka ei todellakaan ole kaikille. Se on äärimmäisen hyvä elokuva siinä mitä se tekee ja siksi onnistunut, mutta mitä se tekee, ei ole kaunista katsottavaa. Ohjaaja Darren Aronofsky, joka on ohjannut muun muassa elokuvat Black Swan ja the Wrestler, lähtee luomaan mieltä mullistavaa tarinaa ja kuten hänen muutkin elokuvansa, aiheet ovat hyvin synkkiä eikä ohjaaja pelkää tutkia niiden kauhistuttavimpia ja synkimpiä puolia.
Elokuva seuraa neljää ihmistä, kolmea nuorta ja yhtä vanhusta, joista jokainen jahtaa omia unelmiaan. Nuoret etsivät parempaa elämää, he unelmoivat omistavansa oman kauppansa ja etsivät onnellisuutta ja rauhaa, kun vanha nainen, Sara, haluaa päästä televisioon. Heille jokaiselle tarjotaan mahdollisuus, mutta jokaisessa tapauksessa timantit muuttuvat tuhkaksi. Addiktio raastaa heidän elämäänsä, nuoret vetävät heroiinia ja Sara alkaa syödä lääkäriltä saamia pillereitä, jotka auttavat häntä laihduttamaan.
Tässä elokuvassa ei ole onnellisia loppuja. Itse asiassa tässä ei ole mitään onnellista. Aronofsky käy suoraa kiinni addiktioon ja näyttää sen kuvottavimman ja sairaimman puolen. Elokuva on kenties ahdistavin elokuva, jonka olen koskaan nähnyt siinä määrin, että se paikoittain lähentelee kauhua. Se heittää katsojaa vasten mitä epätoivoisimpia tilanteita, jotka kasvavat jokaisena hetkenä. Katsojan ei voi tehdä muuta kuin tuntea pahoin hahmojen puolesta.
Ja kyllä, Unelmien sielunmessu on hyvä elokuva. Se on todella hyvä. Se ei sisällä tarpeetonta ja aiheetonta katsojan pahoinpitelyä, vaan se on tarkasti ja tieten tehty elokuva. Aihetta ei esitetä kauniisti ja miksi pitäisikään. Aronofsky näyttää vain raa'an todellisuuden ja siksi elokuvaa ei voi suositella kaikille. Mutta niille, jotka uskovat että kykenevät katsomaan elokuvan, se on kokemus joka kannattaa ottaa, vaikkakin omien yöunien kustannuksella.
Pitää vielä nostaa esille elokuvan soundtrack, jota ei voi olla mainitsematta elokuvasta puhuessa. Nekin, jotka eivät elokuvaa eivät ole nähneet, ovat mitä luultavammin kuulleet kappaleen. Musiikkia on myöhemmin käytetty lukuisissa videoissa, muun muassa toisten elokuvien trailereissa. Clint Mansell on onnistunut tekemään todella vaikuttavan kappaleen, joka takuulla jää mieleen:
Viikon elokuva: Harjunpää ja pahan pappi
Aina toisinaan suomalaiset unohtavat, että osaavat tehdä vain 1900-luvulle sijoittuvia draamoja (koska jokainen suomalainen unelmoi ajasta jolloin asuttiin puutaloissa eikä ollut sähköä) ja hauskoja ihmissuhdekomedioita. Tällöin ilmestyy jotain synkempää. Näitä elokuvia ovat muun muassa Varekset ja Rööperi. Harjunpää ja pahan pappi jatkaa perinnettä ja yrittää nostaa suomalaisen elokuvan kansainväliselle tasolle.
Harjunpää on loistava helsinkiläinen poliisi, mutta hänen elämänsä, niin yksityinen kuin työ, murtuu pieniksi sirpaleiksi kun hänen vanhin tyttärensä murhataan väkivaltaisesti. Tappaja saadaan kiinni ja viedään vankilaan, mutta sillä ei ole merkitystä. Harjunpää ja hänen vaimonsa menettävät otteen todellisesta elämästä ja kuluttavat loppuun niin itsensä kuin muutkin. Murhaaja saa vain kahden vuoden tuomion ja Harjunpää vannoo kostoa. Samaan aikaan Helsingissä ihmisiä alkaa kuolla jäädessään metron alle.
Elokuva alkaa vakuuttavasti. Tumma ja kylmä Suomi näytetään viiltävänä katsojille, ja itse sain ainakin vahvoja fiiliksiä Se7en elokuvasta. Valitettavasti varsin pian kokonaisuus alkaa hajoilla palasiksi. Tarina tuntuu hyppivän moneen suuntaan, eikä se oikein tiedä mitä haluaa ja mikä on tärkeää. Pitkään katsoja jää arvailemaan onko tyttären murha oleellinen, missä tämä elokuvan nimessäkin oleva pahan pappi on tai mihin ylipäätänsä on nyt keskityttävä. Kaksikin oleellista juonta tuntuu olevan elokuvassa liikaa. Juonet kompastuvat jatkuvasti toistensa jalkoihin ja imevät toisilta voimaa. Parhaat hetket saadaan kun elokuva hetkellisesti löytää juonen johon keskittyä pidemmäksi aikaa.
Elokuvassa on kaikki hyvän jännityksen ainekset, mutta toteutus ontuu. Näyttelytyö tuntuu paikoittain kömpelöltä eikä se vakuuta katsojaa. Hahmojen muutokset ovat liian nopeita ja kaikesta jää hyvin ulkopuolinen, pinnallinen fiilis. Siinä on hyviä kohtauksia joissa on onnistuttu, suomalaiset osaavat yhä tehdä raa'an näköistä toimintaa, mutta siitä puuttuu se tärkeä "jokin", joka tässä elokuvassa voidaan osoittaa juontavan useasta ongelmasta.
Harjunpää ja pahan pappi ei ole huono elokuva, mutta koska se muistuttaa osin niin paljon kansainvälisiä elokuvia, sitä ei voi olla vertaamatta niihin. Tässä vertailussa se ei vain pärjää. Toivotaan vain, että suomalaiset eivät pelkää nyt tehdä lisää näitä elokuvia. Suomestakin löytyy potentiaalia tehdä hyytäviä trillereitä, se on vain otettava käyttöön.
Tulevaa materiaalia
Pari viikkoa takaperin käytiin läpi sitä, miksi kirjoittajan pitää lukea (linkki), ja nyt syvennetään hieman aihetta. Mitä hyötyä on lukea huonoja kirjoja? on viikon kysymys, koska näin itselleni kävi viikon kirjan kanssa. Onneksi se ei ollut pelkästään huono kirja.
Maanantain sarjakuva on juuri lukemani Perkeros. Suomalaisten tekemä sarjakuva naurattaa ja hämmästyttää taidokkuudellaan. Erinomaista sarjakuvaa, ja mikä parasta: tämä on niille, jotka eivät sarjakuvia lue. Tutustumiskynnys on todella matala ja kuvat niin kutsuvia, ettei tätä voi jättää välistä.
Kirja-arvosteluksi laitetaan ikivanha Kauhujen kirja, jossa on lyhyt tarinoita Stephen Kingiltä, Dan Simmonsilta ja George R. R. Martinilta. Valitettavaa on, että Kingin ja Simmonsin novellit ovat varsinaista kökköä. Hyvää on se, että Martinin lyhyt romaani on erinomainen, ja siksi lukemisen arvoinen.
Tällä viikolla oma lukeminen on ollut valitettavan hidasta (katsotaan pitääkö joku viikko luistaa kahdesta arvostelusta kun valmiina olevien varasto alkaa tyhjetä). Cormac McCarthyn Veren ääriin on jatkunut tasaiseen tahtiin. Tähän mennessä kirja ei ole napannut niin lujaa, kuin aiemmin lukemani, mutta muiden tapaa se on erittäin mielenkiintoinen. Onhan se jopa onnistunut upottamaan mieleeni yhden kauneimmista tekstinpätkistä, joita olen koskaan lukenut:
Kuumuus sai kaiken aavistuksen verran väreilemään, nämäkin elämänmuodot kuin melkoisesti laimenneet ihmeet. Karkeat näköiskuvat jotka on hutaistu kuulopuheiden varassa sen jälkeen kun kohteet itse ovat jo ihmisten muistissa haalistuneet.
Loppuviikolla aloin lukea sarjakuvaa I Kill Giants. Kirja kärsii eniten siitä, että lukijana on vaikea olettaa mitä tapahtuu. Aluksi oletin tämän olevan oikeaa fantasiaa jossa tapetaan jättiläisiä, mutta niin ei näytä olevan. Sitten taas vihjataan, että näin olisi ja sitten taas... Omat odotukset sekoittavat itse tarinaa, mutta idea tässä on hyvä.
Omaa kirjoittamista
Alkuviikko sujahti nopeasti viime viikolla kirjoittamani novellin parissa. Kyse oli siis tästä Novelli palaa! -hankkeeseen kirjoitetusta novellista, jota lähdin uudelleen kirjoittamaan. Epäilin, että pääsenkö alle kahteenkymmeneen sivuun, teksti kun lähti paisumaan minulle tavalliseen tapaan.
No, siinä kävi sitten niin, että huomasin tekstissä olevan ihan väärät rivivälit. Laitoin ne oikeat liuskanmitat, ja sitten minulla olikin taas reilut kolme sivua enemmän työskentelyvaraa. (Ironistahan tässä on se, että vain hetki sitten julkaisin jutun, jossa kehotin käyttämään pelkkä liuskamittaa. Mutta, puolustaudun sillä, että minulla oli automaattisesti tullut ne mitat, jotka tuossa Novelli palaa-kisassa oli vaadittu. Siis täysin väärät mitat. Pythyi.)
Onneksi kuitenkin näin oli, sillä kahteenkymmeneen sivuun päästiin. Ja sehän jäi vajaaksi vain muutamalla rivillä. Seuraavaksi on luvassa oikolukeminen ja editointi, johon kuuluu muun muassa tapahtumien pohjustaminen, joten kappas vaan: taas tekee aika tiukkaa pysyä näissä rajoissa.
Pidin loppuviikon taukoa tästä tekstistä ja kenties ensi viikolla sen voisi ottaa jälleen tutkittavaksi. Toivotaan, että löydän sieltä tiivistettävää, jotta saisin lopputuloksen tähän pituuteen.
Kun ensimmäinen novelli oli valmis (mikä olikin viikon tavoitteeni), otin toisen (taas) täysin uuden novellin käsittelyyni. Nyt kyseessä oli idea, jonka olin saanut muutama viikko takaperin. Kirjoitin siitä sen kolme sivua, kun tajusin, ettei tämä sopinut sen hetkisiin suunnitelmiin ja jätin tekstin. Potentiaalia siinä oli, joten ajatus jäi kummittelemaan. Yhä ollaan samoilla linjoilla: potentiaalia on. Tästä voi tulla todella jännittävä tarina.
Mutta miten se alkaa? Siitä minulla ei ole hajuakaan. Tällä viikolla on tullut kuuliaisesti kirjoitettua, mutta eteneminen on eri asia. Kirjoitin tälle samaiselle novellille viisi eri alkua, joista yksikään ei taida olla lopullinen versio. Ensimmäisessä aloituksessa huomasin tarinan alkavan aivan liian myöhään, siinä kestää ihan liian kauan päästä jännityksen makuun. Seuraavaksi oli aika aloittaa aivan liian aikaisin, ne isommat, hyvät käänteet jäävät nyt mauttomiksi, koska niitä ei ole pohjustettu. Ja seuraavassa taas... no, ymmärrätte varmaan pointin.
Tämä edes takaisin hiihtäminen turhauttaa, mutta onneksi se ei ole ollut täysin hukkaa. Tarina on kasvanut jokaisen alun myötä ja hahmot ja juoni ovat nyt selkeämpi kuin aloittaessani. Nyt on tullut myös mietittyä, että pitääkö tämä muuttaa pidempään muotoon kuin novelli, mutta tästä en vielä tiedä. Haluaisin kertoa sen lyhyesti, jotta voisin jättää sen ja siirtyä eteenpäin.
Ensi viikon ensimmäinen tehtävä onkin päättää mitä teen. Jo kirjoitetun novellin oikoluen, se on selvää, mutta mitä sitten lähden kirjoittamaan? Otanko jonkin näistä mainituista novelleista käsittelyyn, vai jotain täysin muuta? Haluaisin pysyä näissä samoissa teksteissä, joita olen spekuloinut viime viikoilla, jotta saisin ne pois alta, mutta ajatukset eivät aina mene yhteen tekojen kanssa.
Pitää vielä mainita, että huomenna alkaa kouluhaut, ja minun pitäisi entistä tehokkaammin käyttää aikani opiskelupaikan saamiseen, oli se sitten lukemista tai ennakkotehtävän tekemistä.
Gulp.
PeeÄs.
Täytyy kyllä sanoa, että on harvinaisen tylsää puhua teksteistä joita kirjoitan näin epämääräisesti. Sama koskee montaa muuta kirjoitusblogia. Ainahan käsillä olevasta tekstistä puhutaan, sehän on se idea. Jotkut kertovat kuukausien ajasta yhdestä käsikirjoituksesta ja näemme miten se etenee, mutta todellisuudessahan lukijalla ei ole mitään hajua mistä on kyse.Ymmärrän kyllä miksi näin tehdään. Monet kirjoittajat ovat suojelevaisia lapsiaan kohtaan. Jotkut myös pelkäävät, että heidän tekstinsä ja ideansa varastetaan. No, minun mielestä tämä on pelkkää puuta heinää, mutta siitä aion tehdä täysin oman postauksen. Itsellä se johtuu lähinnä siitä, että en halua pilata juonta paljastamalla liikaa, ja kun puhutaan esimerkiksi nyt käsillä olevista novelleista, niin ne ovat vielä niin sumeita kuvia itsellenikin, että on vaikea lähteä kuvailemaan niitä tarkemmin. En itsekään vielä tiedä mikä on tekstin nimi tai mistä se kertoo, niin miten voin kertoa siitä muille?
Joka tapauksessa, pahoittelen tätä. Toivottavasti jotenkin ymmärrätte, mitä tapahtuu. Aina kun pystyn, yritän kertoa konkreettisemmin. Tästä syystä puhun romaaneistakin (joita en ole hetkeen työstänyt) yksityiskohtaisemmin.
Olen kuullut Requiem For A Dream -kappaleen jossain Lotr yhteydessä, mutten muistanut ollenkaan sen olevan tämän leffan soundtrackillä. Leffaa en ole nähnyt enkä varmaan aiokaan ahdistuksen välttääkseni. ;) Mutta kappale on upea.
VastaaPoistaItse en tykkää puhua kesken olevista projekteista tarkemmin. Kaikki ideanpoikaset tuntuvat niin heikoilta ja ontuvilta kun ne pukee selittäviksi sanoiksi. Maagisuus katoaa. Tekstin seassa ne tuntuvat yhä vahvoilta (oletuksena että ne oikeasti ovat toimivia ja hyviä ;)) ja myöhemmin niistä voi puhuakin. Mutta ei alkuvaiheessa. :D
Joo, olikohan se jopa Two Towersin official trailerin musiikkina? Näin muistaisin. Ja silloin vuosia sitten tämä oli jokaisessa fanin tekemässä kokoelmavideossa. Syystäkin, erittäin hyvä kappale.
PoistaMinulla eniten ongelmia tuottaa tarinoiden ääneen kertominen. Jostain syystä kun ne viedään paperilta (koneelta) pois ja lausutaan, ne muuttuvat täydelliseksi kuraksi. Minulla saattaa olla selvä idea siitä, mitä kirjoitan, mutta ääneen kertominen ei vain onnistu. Siinä kohti toteutus ontuu. Mutta anna kun näytän juuri sanomani tekstinä, niin sitten se toimii.
Miksi näin on, ei niin mitään hajua.
Alkuvaihe on muutenkin hieman sumuista aluetta. Parhaimmillaan koko tarina saattaa muuttua, tai kenties peruuntua, joten siitä puhuminen voi harmittaa.
Mikä tahansa tarina kuulostaa ontuvalta tai tylsältä tai vain tavanomaiselta ääneen äkkiä mainittuna. Harry Potter: "Joo, mulla on tarina, se kertoo pojasta, joka on velho." Tai jos jatkaa pidemmälle, "Sit se poika, Harry on yllättäen keskellä ongelmia joista vain se voi selviytyä. Se on niinku valittu ja ennustus määrää sen menot."
VastaaPoistaPikaisesti mainittuna tai hiukan juonta raapaisemalla ei saa kerrottua oman tekstin vahvuuksia, massasta eroavaisuuksia ja niin edelleen. Oma teksti kuulostaa samalta kuin mikä tahansa muukin, ei mitenkään erilaiselta kuin muutkaan.
Ja toki, on paha kertoa aiheesta siitä tarpeeksi tietämättä. ;) Jos juoni vasta muovautuu, ei mitenkään voi olla varma sen tulevista muodoista. Kuinka niistä voisi muille kertoa?
Itse en puhu teksteistäni (julkisesti), koska tahdon pitää kirjoittajaminän ja nettiminän erillään. Vaikka olen Susi kirjoitusblogissakin, tahdon olla nettisusi myös tulevassa, kun joskus saan läpimurtoni kirjoittamisen kanssa... Tuliko sekavasti? Minulla on siihen taipumusta. ;)
Onnea kirjoituksille! =)
Niin, ehkä sitä jokaisesta tarinasta saa selitettyä niin "tylsän" kuin "jännittävänkin" tiivistelmän. Ja jos idea ei ole jotain todella nerokasta, niin teksti itse nousee pääosaan. Näin esimerkiksi monissa dekkareissa. Vaati aika paljon, että saat mielenkiintoisen ja erottuvan tiivistelmän, mutta itse kirja voi silti olla sitä.
Poistatsemiä kirjoittamiseen!
VastaaPoista