lauantai 29. maaliskuuta 2014

Kirja-arvostelu: Gorilla - Juhani Karila

3/5 pistettä - novellikokoelma, absurdi - noin 140 sivua - julkaistu vuonna 2013 - kustantanut Otava - kirja voitettu arvonnasta

Juhani Karilla on esikoiskirjailijalla, jolla menee hyvin. Vuonna 2010 hän voitti J. H. Erkon kirjoituskilpailun ja hän on toimittaja joka on tehnyt töitä Helsingin Sanomissa. Karilan esikoisteos, novellikokoelma Gorilla, herätti mielenkiinnon jokaisessa suurista kustantamoista, ensimmäiset vastasivat lähettämisestä seuraavana päivänä. Otava päätyi "voittajaksi" ja sai julkaista kirjan. Gorilla oli ehdolla HS:n vuoden parhaaksi esikoisromaaniksi ja se on saanut erittäin paljon julkisuutta niin lehtiarvosteluissa kuin blogeissa. Karila oli myös HS:n Lue ja kirjoita paremmin lehdessä jakamassa omia viisauksiaan.



Gorilla sisältää 12 lyhyttä novellia. Lyhyimmillän novellit ovat alle viisi sivua, pisimmilläänkin vain kaksikymmentä sivua. Teoksen saa luettua hyvinkin nopeasti läpi, reilussa tunnissa siitä selviää mainiosti, mutta sellaisen rykäyksen jälkeen on vaikea tehdä yhtään mitään. Kysymysmerkit tuntuvat painavan rintaa. Mitä ihmettä oikein luin?

Lähtökohdat novelleissa vaihtelevat, mutta tyyli on kauttaaltaan samanlainen: mitä tahansa voi tapahtua ja tapahtuukin. Kokoelmassa on vain yksi tarina, jossa on perinteinen juoni, muut tarinat ovat enemmänkin psykedeelisten kuvien tilkkutäkki. Jatkuvasti hypätään suunnasta toiseen, genre vaihtuu matkalla kolmeen kertaan eikä koskaan voi tietää mitä tulee seuraavaksi.

Kokoelma sisältää novellit kuten Kun kana tappaa, joka kertoo murhanhimoisesta kanasta, jota kukaan ei ole onnistunut vielä kukistamaan kaksin taistelussa, Rakkautta ennen Seinäjokea, jossa mies kirjoittaa eroottista fantasiaansa kun alienit hyökkäävät junaan ja nimikko novellin Gorilla, jossa tyttö jolla on piirtämisen jumalallinen ja tuhoava lahja, saa itselleen opettajan gorillasta. Nämä ovat vain esimerkkejä, eivätkä ne kuvasta oikealla tavalla Karilan novelleja. Nämä tiivistelmät antavat ymmärtää, että asioilla olisi todellisia syy-seuraus-suhteita, että tarinassa olisi oudosta lähtökohdasta huolimatta jokin punainenlanka. Näin ei kuitenkaan ole.

Absurdit tapahtumat välkkyvät silmien edessä nopeammin kuin lukija ehtii tajuta. Juonesta on edes turha yrittää ottaa kiinni. Pitää vain seurata ja toivoa, että löytää jotain, josta ottaa kiinni räjähdysten ja jättiläismäisten haukien keskellä.

Mikä tuo punainen lanka on, on vaikea sanoa, ja sen takia Gorilla tuntuu epätyydyttävältä teokselta. Sen ymmärtää oleva jotain hienoa, pakkohan sen on oltava, mutta siihen se jää. Se on kuin se kuuluisa taulu, jossa on musta piste valkoista taustaa vasten. Valtaosa tuijottaa ja miettii mikä tämän pointti on, mutta osa onnistuu löytämään siitä syvemmän merkityksen. Lukija joka yrittää etsiä jotain suurempaa tarkoitusta, pettyy kirjaan, koska sitä ei tunnu löytävän. Tapahtumat ovat outoja ja naurettavia, mutta kun käyttää kaiken aikansa yrittäessään ymmärtää niitä, jää suuhun vain hämmentävän kylmää soppaa.

Karila osaa kirjoittaa, siitä ei ole epäilystäkään, mutta valitettavasti hänen kielensä ei ole niin kaunista tai runollista, että se yksinään antaisi syyn lukea kirjaa. Lauseet ovat lyhyitä ja töksähteleviä, osittain jopa koruttomia, ja ne liikkuvat hurjalla vauhdilla eteenpäin

Kuten niin monella muulla bloggaajalla, päätyi novelli Tarkka-ampujat suosikikseni. Se on ainut novelli, jossa on oikea tarina ja joka ei kohtaa älyttömiä juonenkäänteitä. Tässä Karila näyttää, että osaa kirjoittaa jännittävän ja mielenkiintoisen kokemuksen, jonka pariin haluaa palata heti uudestaan. Se on yksi parhaista novelleista, jonka olen hetkeen lukenut. Valitettavasti se on ainoa, joka herättää tämänlaisia tunteita.

Juhani Karilan kokoelmaa on kuvattu muun muassa wau-arkkitehtuuriksi, joka perustuu näyttäviin ylilyönteihin, ja sitä se kaiketi on. Kaikkea on ja enemmän kuin koko galaksiin uskoo mahtuvan, suunta vaihtuu jatkuvasti kunnes lukija on pyörällä ja viimeinen ajatus on ihmetys. Kirjaa on vaikea suositella niille, jotka haluavat kirjoissaan olevan juoni ja järkeä. Ne jotka haluavat rikkoa kaikkia sääntöjä ja nauttivat huumorista jonka kutsuminen absurdiksi on vähättelyä, tämä voi olla piristysruiske kaiken harmaan keskellä.

Jälkikeskustelu - ei sisällä juonipaljastuksia
Ensiksikin on sanottava, että Gorillan kansi on yksi vuoden hienoimmista kansista. Herran jestas, se on kaunis. Kaksiuloitteinen kuva ei anna mitenkään sille kunniaa, se on nähtävä omissa käsissä. Kannen takia minä löysin kirjan ensimmäistä kertaa ja sen haluaa pitää hyllyssä vain siksi, että voisi ihailla sitä. Suuri ylistys siis sille, joka sen on luonut!

Itse kirja oli hienoinen pettymys, joskin siitä jäi tunne, että se tulisi lukea uudestaan. Ehkä kun tietää jo alusta asti mitä on tulossa, se onnistuisi vakuuttamaan paremmin?

Pidän erikoisesta huumorista, joku voisi väittää minulla jopa olevan kieroutunut huumorintaju, eikä se menisi paljoakaan metsään. Siltikin tämä näin... sanottakoon, että minä en jäänyt edes kakkoseksi, vaan kauas taakse.

Kuten jo mainitsin, en usko "tajunneeni" kirjaa. Oliko se pelkkää huumoria vai kulttuuria? Koska etsin siitä kulttuuria, eihän tämä muuten voisi olla niin suosittu, mutta en onnistunut löytämään novelleista mitään ällistyttävän kaunista mielipidettä tai pohdintaa elämästä, uskonnosta ja kaikesta tärkeästä. Tämän takia luinkin kirjaa hieman vieroksuen ja ihmetellen: mitä tämä on?

Tarkka-ampujat oli mahtava novelli, sen myönnän. Todella hyvä, ja kyllä siellä muitakin oli. Esimerkiksi viimeinen novelli, Tyhjä torni, sisälsi hienon tunnelman.

Silti, minusta tuntuu, etten ihan ymmärtänyt tätä. Mitä ihme edes on wau-arkkitehtuuri, joka tämän yhteydessä on mainittu? Mene ja tiedä. Joku päivä luen tämän uudestaan, ehkä se avautuu paremmin, mutta tällä hetkellä se oli lähinnä hämmentävä sekametelisoppa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti