3/5 pistettä - kauhu - noin 520 sivua - jatko-osa Hohto romaanille - kirjoitettu vuonna 2013, suomennettu vuonna 2014 - kustantaja Tammi - arvostelukappale
Vuonna 1977 julkaistu Hohto (linkki arvosteluun) on klassikko niin Stephen Kingin kirjana kuin Stanely Kubrcikin elokuvanakin. Klassikot herättävät luonnollisesti paljon keskustelua, ja kuultuaan samat kysymykset kerta toisensa jälkeen King alkoi itsekin miettiä, mitä Hohdon hahmoille tapahtui myöhemmin. Syntyi Tohtori Uni, Kingin sanojen mukaan paluu puhtaisiin kauhukirjoihin, joita ei voi lukea pitämättä kaikkia valoja päällä. Mitään muuta lupausta ei voikaan Hohdon jälkeen antaa, mutta kenties juuri sen takia Tohtori Uni tuntuu pettymykseltä.
Torrancen perheen lapsi, Dan, on kasvanut aikuiseksi 2010-luvulle. Hohto vaivaa häntä yhä muistuttamalla Overlookin kauhuista, ja Dan tekee kaikkensa unohtaakseen tuon ajan lapsuudestaan. Vuosien myötä Dan ajautuu pieneen kylään, jossa hänen mielensä alkaa hiljalleen rauhoittua. Keski-ikäistynyt Dan uskoo selvinneensä pahimmasta, kun pieni tyttö, jonka hohto on paljon vahvempi kuin hänen koskaan oli, ottaa Daniin yhteyttä. Tästä alkaa arastava ystävyys aina siihen asti, kunnes selviää tytön olevan hengenvaarassa: joukko yliluonnollisia haluaa tappaa tytön saadakseen hohdon tämän sisältä.
Kingin omat lupaukset ja kirjan alku antavat suuntaa pelottaville tapahtumille, mutta valitettavasti suuri osa niistä jää lunastamatta. Kirjassa on tuskin lainkaan todella pelottavia kohtauksia, ja jännittävimpiä kohtauksia saa odottaa aivan loppuun asti. Alkupuolisko varsinkin kärsii tapahtumien puutteesta ja tuntuu tyhjäkäynniltä. Kaikki vähemmänkin tärkeä Danin elämässä käydään läpi ja tehdään hyvin selväksi, että myös Dan on täysin tavallinen ihminen. Vain toisinaan hohto muistuttaa läsnäolostaan.
Hohdossa King käsitteli alkoholismia ja sitä, miten se voi repiä miehen kappaleiksi. Tohtori Unessa alkoholismi on jälleen tärkeässä osassa, mutta nyt paljon seesteisemmin. Danilla on kaikki syyt olla koskematta pulloon, mutta huomattuaan sen hillitsevän hänen hohtoaan, kiusaus muuttuu liian suureksi. Kirjassa alkoholismi rajoittuu kuitenkin vain siitä paranemiseen. Dan käy aktiivisesti AA:ssa ja paranee toisten ihmisten tuella; tärkeimmät henkilötkin tulevat AA:n kautta tutuksi.
Sama rauhallisuus on tarttunut myös muuhun kirjaan, varsinkin sen vihollisiin, Tosi Solmun jäseniin. Tosi Solmulla on potentiaalia olla kauhistuttavia: he ovat tavallisia ihmisiä joukossamme, jotka janoavat lasten tuskaa. King ei kuitenkaan onnistu synnyttämään pelkoa kuvaillessaan heitä: vanhalta näyttäviä ihmisiä, jotka pukeutuvat naurettavaan turistikrääsään ja neuleisiin, joissa on eläinkuvioita. Ulosteelta haisevat miehet, joista eräälläkin on puhevika ja nimet kuten Paita ja Peppu, Höyrypää-Steve ja Sotta-Phil, eivät luo järin suurta pelkoa lukijassa. King on ratkennut tekemään hirviöistään liiankin tavallisia, jolloin mystisyys on kadonnut.
Ei ole uusi ilmiö, että King kirjoittaa pitkästi, eikä tämä usein haittaakaan. Hänen toinen uudempi romaaninsa 22.11.63 on huomattavasti pidempi ja sisältää toiminnallisesti pysähtyneitä jaksoja, mutta onnistuu silti olemaan kiinnostava. Tohtori Unessa tämä ei näy. Tapahtumattomuuden aistii liiankin vahvasti; kaikesta halutaan vain kertoa kaikki, vaikkei se olisi järin kiinnostavaa tai tuo tarinaan mitään lisää. Sivut kääntyvät kyllä nopeasti eteenpäin, mutta suurempaa sisältöä niissä ei silti ole, eikä King onnistu kirjoituksellaankaan vakuuttamaan lukijaa.
Tohtori Unella on suurta potentiaalia, mutta valitettavasti se jää turhaksi jatko-osaksi, jota ilmankin olisi pärjätty. Huono kirja se ei ole, mutta Hohdon rinnalla se kalpenee ja pakenee itse varjoihin. Tohtori Uni on keskinkertainen kirja yliluonnollisesta kyvystä, joka mahdollistaa muun muassa toisille puhumisen kaukaakin, ja niistä, jotka haluavat varastaa kyvyn toisia surmaamalla. Alkuperäisteokseen ei ole tuhottoman paljon viittauksia, ja varsinkin elokuvan nähneet voivat hyvin lukea kirjan. Silti suositeltavampaa olisi lukea se oikea ja kauhua kylvävä Hohto.
Arvostelu on alunperin kirjoitettu Risingshadown sivulle, jonka kautta myös kirja on saatu: Risingshadow, Suomen suurin scifi- ja fantasiakirjallisuuteen keskittynyt sivusto.
Jälkikeskustelu - sisältää juonipaljastuksia
Itsehän olen hyvin erilaisessa tilanteessa kuin monet muut. Itse en ollut nähnyt Hohto elokuvaa tai lukenut kirjaa, kun kuulin sille tulevan jatko-osan. Monelle se oli varmasti aika iso yllätys, näin ainakin uskon kun liki 40 vuoden jälkeen kirja saa jatkoa ja niin se oli minullekin.
Luin Hohdon tässä vähän aikaa sitten ja aloin jo odotella, mitä jatko-osa sisältää. Hohto itse oli niin jykevä kokemus, että en malttanut odottaa jatkoa. Ymmärrän kyllä miksi siitä pidettiin niin paljon (joskaan Kubrickin elokuva ei uponnut niin hyvin, kuin olisi voinut olettaa).
Mutta ei se Tohtori Uni toiminut ja suuri kunnia sille tosiaan kuuluu Tosi Solmulle. En tiedä johtuuko nämä suomennoksista, mutta oikeasti. Välillä teki mieli sulkea kirja kun heistä kerrottiin. Heidän nimet ovat vain niin kauheita, ettei niitä kehtaa edes lukea. Onko se hyvä merkki, että hahmojen nimi on heidän kauhein puoli? Vielä kun he puhuivat tavallisista ihmisistä landeina, niin hrrr...
(Täytyypä vielä sanoa se, että luulin minulla aina olevan hyvä mielikuvitus, mutta miltä näyttää ihminen jolla on yksi verinen torahammas? Tällä tavalla kuvattiin suurinta pahista - kun hän oli todella raivoissaan, hänellä oli vain yksi torahammas. Ihmisellä. Yksi hammas. En vain saa tästä mitenkään järkevää kuvaa. Ehkä kaksi, mutta... mitä?)
Siis idea on varmasti siisti: näytetään, ettei ne hirviötkään ole niin pahoja ja inhimillistämällä heidät, heistä tehdään vielä kauheampia. Mutta siinä on selvä raja, joka Kingillä jäi jonnekin niin kauas, ettei sitä enää edes näe.
Se, että hirviöt alkavat kuolla sairastuttuaan yllättäen tuhkarokkoon oli sinänsä myös hyvä idea. Painostetaan pahiksia toimimaan nopeammin ja armottomammin, mutta kun se johti siihen, että Tosi Solmun jäsenet saavat punaisia näppylöitä ja ulostavat housuihinsa ja kuolevat siihen, niin sekään ei toimi. He eivät ole enää kauheita, vaan pelkkiä surkimuksia.
Itselleni tuli mieleen, että tälle saisi mahtavan jatko-osan, jossa tämä toimi ikään kuin turhana esiosana (mikä Hohto sitten on, niin shh, se on oma teoksensa). Tohtori unessa Abrasta näytettiin armoton ja kylmä puoli, jota voisi viedä pidemmälle. Odotin jo kirjassa, että tämä olisi muuttunut todella synkäksi, samanlaiseksi kuin ihmiset jotka uhkaavat häntä, mutta se jätettiin. Hyödynnetään nyt tätä, tehdään Abrasta tämä uusi pahis. Kun Tosi Solmu on tuhottu, Abra ottaa sen sijan, vaikkei niin itse haluaisikaan. Siinä voisi olla kunnon kirja. Hohto-kykyäkin oli kasvatettu niin paljon alkuperäiseen teokseen verrattuna, että en olisi yhtään epäillyt näin käyvän. Jos aikajana ei menisi miten menee, niin olisi hyvin mahdollista, että Abra ja Carrie olisivat sama ihminen.
Ehkä kaikki ei mennyt ihan nappiin, jos viimeinen ajatus on, miten tälle saisi hyvän jatkon. Tässä oli potentiaalia, hyvin paljon, mutta mitään siitä ei käytetty. Abrasta ei tullut pahaa eikä Tohtori Unikaan ollut niin karmiva ajatus, kuin se vaikuttaisi olevan. Vaikka Kingin kirjoista pidän, niin tämä ei onnistunut tehtävässään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti