Viikkoraportti: 24 - Ensimmäinen hylkäyskirjeeni!

Tällä viikolla on tapahtunut paljon, yhtenä suurimpana on ennakotehtävien deadlinen lähestyminen. Jälkiviisaana on hyvä sanoa, että ei kannata vain hautoa ideaa koko kuukauden ja toteuttaa se lopussa. Olisi hyvä, jos kirjoittaisi heti ja toteaisi jo silloin, että ei se muuten toimi noin ja siksi sinulla on aivan pirun paljon tehtävää.

Viikon elokuva: Avengers
Eniten tienannut supersankarielokuva, koko elokuvahistorian kolmanneksi eniten ansainnut elokuva, Avengers on supersankareiden ja supertähtien elokuva. Marvelin aiemmat elokuvat kertoivan Iron Manin, Thorin ja Kapteeni Amerikan synnyintarinat, jotta heidät saataisiin jonain päivänä yhteen ruutuun. Viime vuonna odotus palkittiin ja loputuloksena oli ylityslaulu supersankareille.

Thorin oman elokuvan päävastus, Loki, on varastanut Tesseraktin ja aikoo tehdä sillä kauheuksia, joten Kostajat on kutsuttava paikalle. Niin, elokuvan juoni ei sano paljoa, jos aiempia osia ei ole nähnyt ja silloinkin on vaikea hahmottaa sitä, mistä nyt oikein on kyse. Sinänsä tällä ei ole mitään merkitystä, Avengers toimii niin jatko-osana kuin itsenäisenä elokuvana, mutta tällöin on annettava sille vähän vapauksia tehdä mitä haluaa. Parituntisessa elokuvassa ei ole pahemmin aikaa selittää mistä tämä pahuus kumpuaa ja mikä se on, mutta hämmentävän alun jälkeen loppu onkin simppeliä: Loki on löydettävä ja löylytettävä ennen kuin koko Maa kohtaa tuhonsa.

Juoni on oletettava, mutta toimii silti. On uhka, joka pakottaa keräämään yhteen sankarit, jotka eivät halua olla yhdessä, hieman nahistellaan ja sitten käydään yhdessä vastaan. Tarina ei tarjoa sen enempää yllätyksiä, mutta toimii erittäin hyvin hahmojensa kautta. Hahmot ovat persoonallisia ja hauskoja, dialogi ja yhteispeli toimii erittäin hyvin. Juuri ne pienet yksityiskohdat tekevät elokuvasta mahtavan toimintaspektaakkelin, joka ei turhaan yrmistele. Supersankareita hyvällä mielellä joita edes Manhattanin tuho ei harmita.

Efektit ovat todella upeita ja koreografiat mahtavaa katsottavaa, on hienoa että tekijät todella ovat ottaneet kaiken hyödyn jokaisen sankarin kyvyistä. Jokainen pääsee esittämään toden teolla oman erikoiskykynsä mättäessään vihollista pataan. Sankareiden omat taistelut ovat yhtälailla herkkua.

Niin monta supersankaria, niin monta supertähteä. Robert Downey Jr. on yhä ällistyttävä Iron Manina, muttei täysin ylivertainen. Muut saavat osansa ja elokuva pysyy hyvässä tasapainossa, vaikka päähenkilöitä onkin enemmän kuin yhdellä kädellä voi laskea. Elokuva tuntuu tasapainoiselta eikä missään kohti ole epäselvää, kuka nyt on kuka ja miten osat liittyvät toisiinsa.

Elokuvaa voikin suositella kaikille, se nimittäin näyttää mitä supersankari elokuva voi parhaimmillaan olla. Yön Ritari on toinen mestariteos, mutta tämä ottaa täysin eri näkökulman aiheeseen, missä Batman on synkkä, on Kostajat valoisia. Tosin jos elokuva on tienannut puolitoista miljardia, niin jos sinua elokuva kiinnostaa, olet mitä luultavammin jo nähnyt sen. Se kyllä täytyy sanoa, että nyt toisella kerralla, elokuva ei ollut aivan niin hyvä, kun muistin sen olevan. Erinomainen, muttei ällistyttävää.

Robocop (2014)
Tästä on jo useampi viikko kun näin elokuvan, mutta ehkä voisin siitäkin sanoa muutaman sanan. Pääsin katsomaan elokuvaa ilmaiseksi Finnkinon järjestäessä jonkinsortin erityistilaisuuden, johon sitten ilmoittauduin. Osallistujat saivat nähdä ilmaisen elokuvan siitä vaivasta, että ennen esitystä koetettiin jotain uutta älypuhelintekniikkaa. Kaksikymmentä minuuttia omasta ajasta ja palkinnoksi elokuva? Ei paha.

Robocop, kulttihahmo vuodelta 1987, on juuri sitä mitä nimikin jo kertoo: robottipoliisi, mutta jujuna on se, että sisällä onkin oikea ihminen. Alex Murphyn jouduttua onnettomuuteen jossa tuhoutuu käytännössä hänen koko kehonsa, hänestä tehdään tulevaisuuden lainvalvonnan lippulaiva, Robocop. Tämä hanke on robotteja valmistavan yrityksen vastaus amerikkalaisten pelolle robotteja kohtaan. Annetaan heille siis jokin siltä väliltä. Robocop on pelottavan tehokas ja ihmiset alkavat tulla myötämielisemmiksi robotteja kohtaan, mutta pian suuryritys huomaa, että ihmistä on vaikeampi kontrolloida kuin todellista konetta.

Robocop on ristiriitainen elokuva. Se on toimintaelokuva, mutta se tekee jotain muutakin. Elokuva onnistuu nimittäin luomaan oikeasti mielenkiintoista pohdintaa siitä, mitä on ihmisyys ja miten media ja robotit vaikuttavat maailmaan. Tämä pohdinta on yllättävää ja myös erityisen mielenkiintoista, se tuo elokuvaan raikkautta ja saa tällä yksinään kiinnostumaan elokuvasta. Elokuva käsittelee useita, osa jopa yllättäviä, näkökulmia, eikä pureskelee samaa asiaa loputtomiin. Tämä yksinään tekee Robocopista yhden kiinnostavimmista tomintaleffoista, sillä hei - toimintaelokuva jossa on jotain oikeaa ideaa? Mahtavaa!

Samaan aikaan Robocop tuntuu olevan yksi tyhmimmistä elokuvista joita olen nähnyt. Logiikalla ei ole täällä mitään järkeä. Ensiksi robotit ovat vahvempia kuin Robocop, sitten toistepäin. Matkat paikkojen välillä kestävät vain silmänräpäyksen, ammuksia on loputtomasti ja näin edelleen. Monet näistä ovat pieniä asioita, mutta tulevat jostain syystä esille paljon voimakkaammin, kuin muissa elokuvissa.

Itse pääosaa esittävä ruotsalainen Joel Kinnaman on myös yksi närkästyksen syy. Hän on puuduttavan jäinen, eikä kykene tuomaan hahmoon mitään erityistä. Kun Robocop joutuu esittämään suurimman osan elokuvasta vain kasvoillaan, tarvitaan siihen joko henkilö, joka osaa sen (esimerkiksi Her elokuvan Jaquin Phoenix) tai sitten jäinen toimintakasvo, kuten Jason Statham. Kinnaman ei ole näistä kumpaakaan. Muissa rooleissa on suuria konkareita, muun muassa Gary Oldman ja Samuel L. Jackson, joka varsinkin revittelee juontajan roolissaan. Tätä on riemastuttava katsoa, joskin lopulta Jackson vetää sen niin pitkälle, että elokuva alkaa muuttua itseänsä parodiaksi.

Robocop on hyvin kömpelö leffa. Toimintaelokuvaksi se on ällistyttävän fiksu pohdinnallaan, mutta muuten se on tyhmempi kuin muut elokuvat. Lopputulos on sekava romukasa, josta on vaikea saada paljoakaan irti.

Virallisen turha ilmoitus: Päivityksiä neljästi viikossa (jo ties miten pitkään)!
Muutamia kuukausia sitten sitouduin tekemään blogia vain kolmesti viikossa, mutta huomattuani lukevani sarjakuva enemmän kuin oletin, niin päivityksiä on tullutkin neljästi. Päätin nyt sitten korjata tämän blogin esittelyosioon, joten se on vihdoin virallista: nyt on pakko julkaista neljästi viikossa.

Tulevaa materiaalia
Viikon Kirjoittamisesta tulee käsittelemään Musiikin kuuntelu kirjoittaessa. Silloin katsellaan vähän sitä, mitä musiikki voi tehdä kirjoittajalle. Toisille se on ainoa tapa kirjoittaa, toisille se on pelkkää häiriötä.

Perjantain kirja-arvosteluna on novellikokoelma Stepanin koodeksi. Lyhyt pieni kirjanen, jossa on erilaisia kauhunovelleja ja joissa yhdistävänä tekijänä on tämä oma, uusi mytologia mystisestä koodeksista, joka aiheuttaa tuskaa kaikille sitä käsitteleville. Eikä ollut itseasiassa yhtään hassumpi teos!

Maanantaina arvostellaan vihdoin Batmanin Hush. Oiva sarjakuva, joskin jätti hieman kylmäksi. Jim Leen taide on mykistävän kaunista, mutta keskittyy lähinnä kohtauksiin, jossa hahmot poseeraavat. Jeph Loeb on käsikirjoittaja konkari, mutta on tuonut liian paljon asioita yhdelle tarinalle.

Itse luen tällä hetkellä Ian McEwanin romaania Makeannälkä. Reilu kolmannes luettu ja tähän mennessä mielenkiintoinen. Sinänsä minulla ei ole sanottavana erityisesti mitään pahaa, muttei suurempaa hyvääkään. Tasaisen vahvaa tekstiä. Joskin ei yhtään haittaisi, jos tietäisi paremmin mitä 1970-luvulla tapahtui kylmän sodan merkeissä, tai Britanniassa ylipäätänsä.

Elämäni ensimmäinen hylkäyskirje!
Aiemmin viikolla sain viestin Rillumapunkin toimittajilta, jossa sanoivat pahoittelut, mutta ei. Eivät halua novelliani kokoelmaansa.

Harmittihan se. Perkele. Sitten tajusin hopeareunuksen: tämähän on elämäni ensimmäinen virallinen hylkäys! Vielä en ole lähetellyt käsikirjoituksia kustantamoille ja muut lähettämäni kilpailut ovat jättäneet henkilökohtaiset vastaukset lähettämättä. Lopuksi tästä siis muovautui hieno hetki: näitähän ne kirjailijat sanovat keräilevänsä ja mitä luultavammin kirjailijan uran aikana tulee aika monta hylkäystä kerättyä. Tästä se sitten lähti: pelitili on virallisesti avattu.

Syiksi tekstien hylkäämiseen (lähetin kaksi novellia) mainittiin muun muassa tekstien raskaus, "ikään kuin niissä olisi ollut tarinoiden kannalta tarpeettomia elementtejä". Suurimmaksi ongelmaksi kuitenkin muodostui se, ettei novelleissa ollut "rillumareita", eivätkä ne siksi istuneet antologian teemaan, eikä niistä olisi saanut toimivia pienin muokkauksin.

En tiedä ensimmäisestä, pari koelukijaani eivät tuonneet tällaista ongelmaa esille, mutta toisen ymmärrän kyllä. Olihan heidän sivuillaan ohje, selitys, siitä mikä rillumapunk oli, mutta tarkemmin tätä ei osattu selittää. Kysyin heiltä vähän olisiko jotain, jota voisi lukea inspiraatioksi, mutta tällaista ei osoittautunut olevan. Tai oli. Yksi novelli yhdessä heidän julkaisemassa antologiassa, jota ei kirjastossa löytynyt. No, yritin luoda jotain omaa, mutta meni näköjään visiot heidän kanssaan ristiin.

Eipä se mitään, en ole katkera. Toki harmittaa, ettei antologiaan päässyt, mutta ei tämä missään nimessä mennyt hukkaan. Minulla on kaksi valmista novellia, joista lukijani pitivät. Se on kaksi kokonaista tarinaa joilla voin tehdä mitä haluan. Ehkä tarjoan niitä muualle tai julkaisen vaikka täällä? Saa nähdä. Tämä oli mukava kokemus ja aion kyllä lähettää myöhemminkin URS:n julkaisuihin, jos vaikka joku toinen kerta onnistaisi!

(Niin, eikä J. H. Erkon kilpailustakaan tullut mitään. Täältä ei myöskään tullut viestiä, minkä ymmärrän täysin, mutta hämmentävää oli se, että tästä on ilmoitettu vain heidän Facebook-sivuilla. Onneksi toinen kirjoittaja vinkkasi tästä.)

Ja muuta omaa kirjoittamista
Tällä viikolla kirjoittaminen on alkanut maistua pitkästä aikaa. Ei, vielä en ole saanut sitä suunnatonta paloa syttymään ja toisinaan on jopa vaikea aloittaa kirjoittamista. Silti, siellä se tuntuu pienenä pistelynä. Kirjoita. Viimeistele se tarina.

Niin novellit kuin se romaanikin on alkanut kiinnostamaan. Paljon on ideoita eikä toteuttaminenkaan tunnu mahdottomalta, itse asiassa... nämähän ovat toteuttamiskelpoisia! Teksti auki ja kirjoittamaan!

Mutta ei, tällä viikolla en ole voinut kirjoittaa. Kaikki aika on mennyt ennakkotehtäviin. Onneksi sentään olen niitä tehnyt, sillä kuten mainitsin, aika käy vähiin ja vieläkin on tehtävää. Näissä on ollut vähän sama juttu kuin muissakin hommissa: kyllä sitä aikaan saa kun vain aloittaa.

Tämä ilta ja huominen päivä menevät tehtävien viimeistelyyn, sitten voin unohtaa ne ja keskittyä omiin teksteihini, ja rehellisesti sanottuna - minä odotan tuota hetkeä hyvin paljon. 

Loppurutistus, sitten ei tarvitse enää edes ajatella koulua (muuta kuin lukemisen suhteen). Ainoa kirjoittaminen on se, mitä juuri minä haluan tehdä.