Noir- ja kovaksikeitetyn -kirjallisuuden esikuva The Big Sleep, Syvä uni, aloittaa yksityisetsivä Philip Marlowen tutkimukset. Raymond Chandler aloitti kirjoittamisen neljäkymmentäviisi vuotiaana menetettyään työnsä. Hän kirjoitti novelleja ja seitsemän romaania, joissa kaikissa on pääosassa Marlowe. Chandlerin kirjoitustyyliä voidaan väittää vähintäänkin erikoiseksi: hän omien sanojensa mukaan "kannibalisoi" novellejaan ja yhdisteli niitä rakentaakseen romaaneja. The Big Sleepkin on yhdistelmä useampaa novellia, joilla ei alkuun ollut mitään yhteyttä toisiinsa.
Ikääntynyt miljönääri palkkaa Philip Marlowen selvittämään, kuka oikein yrittää kiristää häneltä rahaa. Marlowe suostuu työhön, mutta huomaa välittömästi, ettei mikään ole niin yksinkertaista kuin näyttää olevan. Entinen sotilas, miljönäärin tyttären aviomies ja miljönäärin itsensä ystävä, on kadonnut jälkiä jättämättä, eivätkä perheen jumalaiset tyttäretkään ole täysin puhtoisia. Marlowe lähtee selvittämään rikosta sateisessa Hollywoodissa, eikä kestä aikaakaan, kun rikoksia ja ruumiita alkaa kasaantua enemmän kuin olisi terveellistä.
Vaikka tarinan ensimmäinen sivun onkin jo klassinen, ei tarina itse ala erityisen nopeasti. Tekstistä huomaa välittömästi sen, miten paljon Chandler on kiintynyt kuvailuun. Vaikka kuvailu sisältääkin symboliikkaa ja vihjauksia, on raskasta lukea montaa sivua ainoastaan huoneista ja luonnosta ympärillä. Tämä trendi jatkuu pidemmällekin, mutta onneksi toiminnan ja dialogin määrä kasvaa sitä mukaan, kun tarina etenee.
Kun tekstiin sitten uppoaa, vie se mukanaan vuosikymmeniä taaksepäin aikaan, jolloin yksityisetsivät olivat laki ja kaikki oli niin paljon viattomampaa. Marlowe on mies, joka puhuu itsensä sulavasti miten vaarallisesta tilanteesta tahansa, mutta käsittelee myös asetta kuin mestari. Hän kunnioittaa asiakastaan loppuun asti, eikä paljasta itselle annettua tehtävää. Kuivaakin kuivempi huumorikin onnistuu varsin mainiosti samalla kun Marlowe yrittää selvitä jalkoihinsa langenneiden kohtalokkaiden naisten kanssa ja konnien, jotka eivät tiedä päiviensä olevan jo luetut.
Tekstin tunnelma onkin sen yksi tärkeimmistä elementeistä, sillä juoni on sellaista höttöä, ettei siitä ymmärrä lopuksi oikein päätä eikä häntää. Chandler on kirjoittanut tekstin niin, että menoa löytyy aina kun tarinan uskoo jo päättyvän, eikä lukijan tarvitse sen enempää lähteä tuumaamaan, kuka oikein teki ja mitä. Aina on uusi konna napattavaksi ja jotenkin kaikki liittyy kaikkeen. Miten ne sitten liittyvät toisiinsa, onkin asia, jota ei kannata sen enempää murehtia. Kirjassa on yksikin murha, joka ei selviää koskaan, sillä se unohdetaan täysin. Chandler ei ollut edes huomannut asiaa, kunnes kirjasta tehtiin elokuva ja studio kysyi, kuka oli kyseisen murhan takana. Chandeler vastasi tähän, ettei hänellä ole harmainta aavistustakaan.
Jos vanhan ajan noir sateisessa amerikassa kiinnostaa, johtaa Philip Marlowe oikeaan paikkaan. Täällä jokainen polttaa savukkeita kaikkialla ja kaiken aikaa, konnat ovat pirullisia ja loputtomia, naisen voi palauttaa järkiinsä läpsäisyllä poskelle ja vain yksi ja ainoa etsivä Marlowe voi selvitä siitä kaikesta.
Jälkikeskustelu - ei sisällä juonipaljastuksia
Itse olen aina pitänyt noirista. En edes tiedä, mistä tämä on tullut ja mikä siinä niin viehättää. Ehkä siinä on se tietty rujouden ja romantisoinnin yhdistelmä? Alkoholisoitunut yksityisetsivä hyvän ja pahan välissä, sateiset kujat ilman valoa. Ilmassa leijuva tupakansavu, naisen kauniit korot ja roistojen narahtavat nahkatakit.
Kyllähän se aivan hiton hyvältä kuulostaa.
Chandlerin versioon verrattuna minun käsitys, ja makuni, noirista on hieman modernimpi ja raaempi. Selvin esimerkki tästä on kenties Frank Millerin Sin City. Se kun on aidosti rujoa ja synkkää menoa, eikä kukaan ole turvassa lopulliselta turpalöylyltä.
Marlowen seikkailu oli jotain ihan muuta. Kyllä tästä saattoi löytää ne genren tunnusomaisimmat elementit, mutta vuosikymmenien kuluessa kehitystäkin on tapahtunut. Tämä meneekin hyvin genren viattomampana versiona, joka sopii hyvin niillekin, jotka eivät väkivallasta pidä. Hauska kirja ja vielä hauskempaa nähdä, mistä kaikki on saanut alkunsa.
Arvostelua kirjoittaessani selasin hieman muiden mielipiteitä, lähinnä amerikkalaisten, ja huomasin monen paheksuvan tässä esitettyjä asioita. Naiskuva on esimerkiksi nostettu esille ja juurikin tuo, kun Marlowe läpsii naista järkiin, on ollut kritiikin kohde. Suoraan sanoen tuo on minusta naurettavaa. Onhan tässä ymmärrettävä, että aika oli täysin erilainen, eikä se suoraan sanottuna tarkoita yhtään mitään. Se on osa näiden hahmojen maailmaa, näin täällä eletään. Minusta se oli juuri niin "klassista", että se hymyilytti, ja se on mielestäni ihan okei. Se ei todellakaan tarkoita, että mielestäni olisi okei läpsiä naisia. Näillä kahdella vain on hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa.
En jotenkin jaksa uskoa, että kun nyt luemme tätä kirjaa, saisivat miehet kaikkialla maailmassa huonoja vaikutteita, tai että naisia alistettaisiin.
No, hieman meni sivuraiteille, mutta menköön.
Olen iloinen, että kirja tuli lukea, vaikka se olisikin voinut olla tiiviimpi paketti. Useat aukemat ilman dialogi ja toisinaan jopa ilman tapahtumia, alkoi väsyttää, kuuluivat ne miten lujasti tähän tyyliin tahansa. Tämän takia kirja parani huomattavasti, kun näistä tekstiseinistä alettiin luopua. Tämä kun on Chandlerin ensimmäinen romaani, olisiko hän voinut oppia matkalla ja olla liian laiska korjaamaan alkua? Jaa-a, jaa-a.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti