keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Kirjoittamisesta: Kohtauksen päättäminen jännittävästi - oikein ja väärin tehtynä

Eli mitä se tarkoittaa kun lukijalle ei kerrota mitä todella tapahtuu, miten sen pystyy täydellisesti mokaamaan ja miten luodaan todellista jännitystä

Tarinan jännitys perustuu usein (ei todellakaan aina) tietämättömyyteen. Ei tiedetä kuka murhaaja on, onko uhka todellinen, kuka tulee kuolemaan, ehditäänkö pelastaa uhrit. Kysymykset herättävät jännitystä ja jättävät lukijan ihmettelemään ja janoamaan lisää: minun on saatava tietää. Tuloksena on lukija joka ei edes huomaa ahmivansa kirjaa eteenpäin. Jykevä luvun lopetus ei anna lukijan laittaa kirjaa alas.

Siis mitä vähemmän lukija tietää, sen parempi? Valitettavasti ei.

Jännityksestä
Kirjailijan jättäessä vastaamatta kysymyksiin luo jännitystä, mikä on usein erinomainen asia. Siis jos sen tekee oikein. Nopeasti jaoteltuna, on kaksi tapaa jättää kertomatta asioita.

Ensimmäinen on tehdä se huomaamatta ja hiljaisesti niin, ettei lukija aina edes tajua siellä olevan kysymys taustalla. Siten, ettei ole tarkoitus tietää vastausta heti. Näitä voi olla ilmiselvä kysymys, kuten kuka on murhaaja. Se luo jännitystä ja lukija haluaa tietää, mutta myös ymmärtää, ettei voi tietää kirjan alussa. Siitähän tarinasta on kyse. Näitä on muitakin "perinteisiä" kysymyksiä, kuten mitä kirjan vastus suunnittelee, miten tarina etenee. Muita versioita voisi olla esimerkiksi juonenkäänne, jossa jokin hahmo paljastuu joskikin toiseksi. Tämänlaiset käänteet toimivat yleensä sen takia, että sitä on huomaamattomasti vihjattu etukäteen. Lukija ymmärtää, että taustalla on jotain hämärää, muttei tiedä mitä.

Nämä keinot lukija hyväksyy ja jos nämä on tehty edes keskinkertaisesti, ne toimivat.

Toinen, huomattavasti vaikeampi tapa, on hieroa kysymystä lukijan kasvoille sellaisella voimalla, että jäljelle ei jää mitään sellaista, jota voitaisiin kutsua lukijaksi. Vain harvoin tämä onnistuu ja silloinkin vain varovaisesti tehtynä. Pieni näpäytys nenälle onnistuu, mutta koko nenää ei voi repiä irti.

Näitä kutsutaankin halvoiksi tempuiksi, koska niitä ne ovat. Se on ikään kuin kauhuelokuva, joka onnistuu luomaan kauhua vain yllätyksellä, kuten hahmolla joka äkkiä huutaa jotain ruudulle tai hirviö ponnahtaa kirkuen nurkan takaa. Kyllä, ne pelästyttävät aina, mutta se ei tarkoita sen olevan kauhua. Itse olen pelästynyt lukuisia kertoja Pirates of the Caribbeanin toisen osan kohtaukselle, jossa alkuasukas sanoo kameralle buu. Kauhuelokuvaa ei voida luoda pelkällä pelästyksellä, mutta se tuntuu olevan nykypäivän trendi, siinä samassa missä kirjailijat käyttävät halpoja temppuja.

Mistä siis on kyse? Lue eteenpäin. Niin ne lukijatkin tekevät.


Miten jännityksen voi tehdä väärin
Olen viime aikoina kuunnellut Dan Brownin Enkelit ja Demonit äänikirjaa ja valitettavasti juuri tämä kirja toi minulle mieleen tämän aiheen. Brown on jännityskirjailija ja hänen kirjojen on erityisesti luotava jännitystä.

Miten Brown sitten tekee sen?

Tietenkin sillä väärällä tavalla.

Aloitetaan sillä väitteellä, että Brown pärjäisi hyvin vaikkei huijaisi joka käänteessä lukijaa. Hänellä on suhteellisen mielenkiintoinen juoni, on (Brownin sanoin "täysin mahdollinen") superpommi joka räjähtää keskiyöllä ja assassiini joka murhaa pappeja joka tunti, hänellä on siis kaksi aikapommia jotka pakottavat hahmot toimimaan kiireessä. Näistä kahdesta luulisi saavan jo aivan tarpeeksi jännitystä kirjalle - ehtivätkö he pysäyttää pommin ja pelastaa kidnapatut?

Brown on eri mieltä, sillä jo muutaman sivun jälkeen hän alkaa viljellä pieniä kysymyksiä saadakseen lukijat varuilleen.

Eräs luku päättyy näin: Sihteeri etsi CERN:in johtajaa, jota ei löytynyt mistään ja lopulta hänen oli tehtävä päätös. Hän tekisi sen, mitä ei saisi.

Myöhemmässä luvussa tehdään näin: CERN:in johtaja avasi kaapin ja löysi sen, mitä oli etsinyt.

Ja eräs luku päättyy näin: Sitten Vittoria luki sen. Luki sen uudestaan, ja vielä kerran. Sitten hän säntäsi pois ja huusi: "Robert!"*

Mitä ei saanut tehdä? Mitä löysi?

Huomaatko kiinnostuvasi? Aivan varmasti. Kuten mainitsin, tämä jos joku saa lukijan lukemaan eteenpäin. Jykevä lopetus jossa lukija jää hämmennykseen, mitä nyt tapahtuu?

Mutta mitäpä jos kertoisin, että ensimmäinen esimerkki jatkuu luvulla, jossa paljastuu sihteerin kuuluttavan johtajaa. Siis tekevän äärimmäisen arkisen tapahtuman, joka ei johda mihinkään kohtalokkaaseen vaan on kiellettyä vain, koska johtaja ei pidä siitä? Tai jos kertoisin, että CERN:in johtaja löytää jotain, mitä et tiedä moniin kymmeniin sivuihin eikä siten ole millään tavalla oleellinen juonelle pitkään aikaan.

Tätä kutsutaan halvaksi tempuksi juuri siksi, että lukijan on pakko jatkaa lukemista. No mitä hittoa Vittoria luki? Jos haluat tietää, jatka lukemista. Tuntuuko halvalta, koska sitä se on.

Kun kirjailija päättää lukunsa näin, hän ei päätä lukua jännittävään kohtaukseen vaan siihen, että jättää lukijan täysin ulkopuoliseksi tarinasta. Jos haluat pysyä mukana ja ymmärtää, on jatkettava lukemista. Vastaukset helppoihin kysymyksiin, joiden ei alkujaankaan tulisi olla kysymyksiä, tulee myöhemmin.

Ja kyllä, toisinaan tämä saattaa toimia. Jotta tämä keino toimisi, on muutaman ehdon täytyttävä. Ensinnäkin, vastauksen on paras tulla pian. Se, että johtaja löytää jotain ei kiinnostaa, jos siitä ei kuulla heti. Se, että jotakin tapahtuu jossain ei ole kiinnostavaa. Se, että murha tapahtuu kujalla, se mitä todella tapahtuu, on usein paljon kiinnostavampaa kuin ympäripyöreä vihjaus.

Toinen ehto on se, että tätä käyttää hyvin säntillisesti, siis maksimissaan muutaman kerran koko tarinassa. Kun keinoa käytetään vähänkin enemmän, lukija huomaa sen ja alkaa ärsyyntyä, syystäkin. Jos jossain, niin tämä voi toimia tehokeinona oikeasti jännittävässä tapahtumassa. Vaikkapa tilanteessa, jossa hahmon on valittava kumman henkilön hänen on uhrattava, voidaan näyttää ampuminen, muttei heti tulosta. Näin voidaan pitkittää kliimaksia hetken, mutta vain hetken aikaa.

Muissa tapauksissa - älä käytä tätä tekniikkaa. Se on ansainnut nimensä syystä.

Miksi näin tehdään?
Kuten jo maintsin, niin (omasta mielestäni) tätä on nyt alkanut olla enemmän. En ole suuri kauhuelokuvien ystävä enkä seuraa niitä paljoa, mutta sivustakin katsottuna näkee, että halvat yllätykset ja verisyys on tänä päivänä kauhua. Enää ei ole sitä hidasta jännityksen luomista, joka pitäisi katsojan jännityksessä.

Samalla nuorten aikuisten kirjat ovat nousseet suosioon. Nämä, usein hieman lyhemmät kirjat, on usein tehty luettavaksi muutamalla istumalla. Tällöin on tärkeää pitää luvut lyhinä ja päättää ne jännittävästi. Valitettavan moni vain tuntee helpommaksi huijata kuin nähdä oikeasti työtä tunteen eteen. Näin ollen lukija uuvutetaan jatkuvalla jännityksellä joka ei johda mihinkään.

Se kyllä on helppo keino saada lukija lukemaan kirja nopeasti loppuun asti, mitä eittämättä pidetään hyvänä asiana tänä päivänä, jolloin jopa uutisten lukeminen on liian hidasta. Kaikki pitää saada Twitter-muodossa ja todella nopeasti. Ja kuten moni tietää, Brown on yksi maailman suosituimmista kirjailijoista, hänen uusimman kirjansa julkaisu itsessään oli spektaakkeli jossa kääntäjät vietiin salaa työskentelemään kirjan parissa kertomatta siitä kenellekkään. Ehkä tällä voi tienata äärimmäisen paljon, mutta kaikki vähänkin lukeneemmat pitävät Brownia hyvin yksinkertaisena ja kömpelönä tarinankertojana. (Se kiinnostaako itse Brownia kun miljoonat ahmivat hänen romaanejaan, en tiedä.)

Niin, halvat temput saavat lukijan lukemaan kirjan nopeasti, mutta se on halpa myös siksi, että se on helppo tehdä. Arkisesta tapahtumasta saa huijattua jännittävän. Vaatii kirjoittajalta paljon enemmän, että hän luo todellisen, uhkaavan tilanteen jossa lukija haluaa lukea enemmän, mutta nämä ovat aina paljon kiinnostavampia. Tätä varten on jo mietittävä tarinaa ja tehtävä työtä sen eteen.

Haluan nopeasti mainita vielä yhden asian: Puhun nyt ulkomuististani, mutta harvoja lukemiani nuortenkirjoja on Nälkäpeli-trilogia, ja siinä ainakin viimeisen kohdalla muistan olleen paljon cliffhanger lopetuksia. Ei siinä mitään, muistelen Collins olleen taidokkaampi tässä lajissa kuin Brown siinä mielessä, että usein kyseessä oli todellinen uhka. Luku kenties loppui siihen, että joku nosti aseen päähenkilöä vasten, eikä vain sanottu, että mies tunki kätensä takkinsa sisään ja sitten hän -

Muistan kuitenkin jännityksen rauenneen heti seuraavalla sivulla ja vaikka jännitys oli aitoa, tämä ei myöskään toimi. Se tuntuu samalla tavalla lukijan huijaamiselta, jos päätetään jokainen luku uhkaan, joka mitätöidään seuraavalla sivulla. Jos lukija tajuaa ongelmien ratkeavan heti, niin mitä järkeä enää uskoa yllätyksiä?

Miten jännitys tehdään oikein (huijaamatta lukijaa)
Helpoin tapa korjata tämä on ymmärtää, että itse kohtauksen on oltava jännittävä. Sitä ei voida pakottaa pimittämällä tietoa (se, ettet kerro sihteerin kuuluttavan johtajaa vaan annat sen vaikuttaa pahemmalta, on todellinen rikos).

Oikea tapa päättää luku tai kohtaus (jännittävällä tavalla), on jättää se kohtaan, jossa lukija haluaa tietää lisää. Kohtauksen on itse toimittava voimakkaana.

Otetaan viimeinen esimerkeistä, jossa Vittoria lukee jotain ja säntää sitten Robertin luokse lukijan tietämättä mistä ihmeestä on kyse. Lukijalle vihjataan tässä, että jotain mielenkiintoista tapahtuu, mutta sitä ei selitetä ennen seuraava lukua. Päästessäni kirjassa tähän kohti, minua itseäni oli jo alkanut ärsyttää tämä keino, joten en itse tuntenut minkäänlaista kiihkoa saada tietää.

Ironista kuitenkin on, että yhdellä virkkeellä tästä luvun lopetuksesta olisi saatu mielenkiintoinen.

Miten? Katsotaan hieman erilainen versio tästä:

Sitten Vittoria luki sen. Luki uudestaan ja vielä kerran, mutta ymmärrys ei tuntunut ottavan hänestä kiinni. He olivat lukeneet vihjeet väärin, murha ei tapahtuisikaan täällä.

Lause on nyt hieman säihkyvämpi, mutta sillä ei ole tässä merkitystä. Millä on väliä, on sillä, että nyt tiedämme mitä tapahtuu. Taivas varjele, he ovat tehneet virheen, kohtalokkaan virheen. Olemme odottaneet koko ajan, että pian täällä murhataan yksi papeista ja heillä olisi mahdollisuus saada kiinni murhaaja, mutta he ovat väärässä paikassa.

Se on jännittävää.

Jos siis haluat luoda jännittävän lopetuksen, niin mene muutama askel pidemmälle kuin ajattelit jättäväsi. Älä lopeta lukuasi siihen, että hahmo avaa oven ja kauhu lamaannuttaa hänet. Kerro, että hän avaa oven ja tuntee kauhun koska näkee asian, joka saa lukijassakin tunteen. Päätä luku siihen. Silloin saat yhä saman efektin, lukija haluaa lukea eteenpäin, mutta nyt koska olet saanut jännittävän kohtauksen aikaan, et siksi, että lukijaa ärsyttää ja hän haluaa olla vain ajantasalla tapahtumista.

Ja jos kohtauksessa ei ole mitään jännittävää, jos sihteerin haluaa vain kuulluttaa tai oven takana odottaakin lattia jota ei ole imuroitu, niin älä hyvä ihminen mene ja huijaa lukijaa luulemaan sen olevan jotain täysin muuta.

Sillä se on todellinen rikos. Lukijat eivät ole tyhmiä, joten älä pidä heitä sellaisina. Jos hyödynnät tätä keinoa liian pitkään se kostautuu. Pian lukijat putoavat kyydistä, koska eivät halua tekstin läpsivän heitä kasvoille ja nauravan, kun menevät joka kerta samaan lankaan. On turha yrittää kiertää asiaa, jos ne oikeat sanat ovat monta kertaa tehokkaampia kuin kulissisi.

Tai sitten päätä jokainen lukusi näin ja olet miljönääri playboy Dan Brown. Ihan miten vaan.





*(Jokainen esimerkki on mukailtu omin sanoin blogia varten, ei sanasta sanaa. Tässä vain sisällöllä on merkitystä.)

8 kommenttia:

  1. Hauska teksti ja täyttä asiaa. :) Minuakin ärsyttävät tuollaiset väkinäiset lukujen loppukoukut.

    Esimerkiksi Enrique Morielien kirjassa "Ajattoman kaupungin varjot" oli mielestäni sietämätöntä, kun lukujen lopussa tapahtui muka jotain-tosi-dramaattista... mutta seuraava luku ohitti sen jutun sitten kuin ei mitään. Vertaan sellaisia koukutuksia aina Goosebumps-kirjasarjaan, niissä kirjoissa kun oli lähes joka siunaaman luvun lopussa juuri tuollaisia tyyliin: "Sitten hän avasi kellarin oven ja IIIK-AARGH-PLURPS." (Kompastui siivousämpäriin.) :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, ja mahtavaa että pidit!

      Jep, juuri tätä hain. Lukijan sydän hypähtää jaaaa - ei mitään. Ja mielestäni Nälkäpelissä tapahtui hieman tuota ensin dramaattista ja sitten puolen välin lukua jo ohitettiin koko tapahtuma, sillä mistä siinä oli enää kyse ja hei ne uhkaa meitä taas!

      Siivousämpäri esimerkki on huomattavasti parempi kuin tuo, jonka itse keksin, kuvaa mahtavasti!

      Jännäähän se on. Hetken, mutta sitten käykin hyvin nopeasti vanhaksi.

      Poista
  2. Murr.

    Menit sitten haukkumaan Dan Brownia? Minä itse asiassa pidän kyseisen herran kirjoista. Hyvä on, Meteoriitti oli avuton... Da Vinci-koodi omalla tavallaan kiehtova, mutta silti huono. Enkelit ja demonit vähän parempi. Mutta sitten taas nämä uusimmat, Kadonnut symboli ja Inferno olivat hyviä, Inferno oli liki huikean hyvä, vaikka siinä olikin joissain kohde turhaa toistoa. Dan Brownin kirjat ovat selkeästi muuttuneet koko ajan paremmiksi eli kyllä hänkin ihan osaa kirjoittaa ja on kehittynyt kirjoittajana.

    Se on kummallista, miten jännitystä aina ylenkatsotaan. Dan Browninkin kirjoja pidetään heppoisina ja harmittomana viihteenä; ei siis kunnon kirjallisuutena ollenkaan. Johtuuko se juuri siitä, että säikäytyksiä pidetään niin kikkailuna? Sehän on todistettu, että lukija/katsoja pitää enemmän kirjasta/elokuvasta, joka päättyy yllättävään käänteeseen. Se saa luulemaan elokuvaa paremmaksi kuin se olikaan, koska lopetus oli hyvä.

    Minun mielipiteeni tästä on: mitä väliä? Jos loppukäänne tekee kirjasta paremmin, miksi sitä ei saisi käyttää? Sama elokuvien kanssa. Elokuvissa Saw, 12 apinaa ja Seven on kaikissa lopussa jonkinlainen käänne... ja yhdellekään näistä elokuvista se ei tuo minkäänlaista hallaa. Itse asiassa jokainen näistä elokuvista on melko arvostettu. Onko siis loppukäänne vain halpa kikka? Mielestäni se on työkalu siinä missä muutkin. Sama pätee juonenkäänteisiin.

    Siinä tosin olen samaa mieltä, että niin halpaluontoisiin juonenkäänteisiin ei tarvitse sortua, kuin mitä Goosebumbs-kirjoissa on. Mutta nehän nyt ovatkin vain lastenkirjoja. Juonenkäänteitä voi luoda joko samalla tyylillä kuin R.L. Stine... tai samalla tavalla kuin Hitchcock.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä nyt esimerkiksi otin, tai no, ehkä vähän.

      Alkuun, en ole lukenut häneltä vielä muita kuin Enkelit ja Demonit, tämäkin on vielä vähän kesken. Elokuvat olen nähnyt.

      Kommenttisi mukaan taisit ymmärtää väärin, mitä tarkoitin. Missään nimessä en nimittäin sano (minun ei ainakaan ole tarkoitus sanoa), että jännitys tai yllättävä käänne olisi huono. Taivas sentään, ei missään nimessä! Lisää vain käänteitä, sehän se juuri saa minutkin kääntämään sivuja eteenpäin. Listaamissasi elokuvissa on käänne ja (vaikka heikohkosti muistan), niissä kaikissa on hyvä käänne, eikä se missään nimessä tee niille hallaa. Ei tietenkään. Se vain tekee niistä paremman ja Seven varsinkin on mielestäni aivan mahtava elokuva juuri sen takia.

      Loppukäänne ei ole halpa kikka, mutta miten se tehdään - se voi olla.

      Pointtini tällä jutulla oli, että kirjoittajan ei tulisi huijata lukijaa uskomaan, että täällä on jokin käänne, vaikkei sellaista ole (tästä sihteeri esimerkki). Eikä myöskään ole hyvä jättää lukija epätietoisuuteen, jos itse käänne on voimakkaampi (tästä Vittorian luku esimerkki).

      Tämä on pointtini ja mielipiteeni on: jännitys on hyvästä, se pitää vain tehdä oikein.

      Itse liputan suuresti jännityksen ja käänteiden puolesta, mutta en sitä, miten ne voi tehdä halvasti ja huijata lukijaa, kuten Brown valitettavasti on tehnyt. Itse luen jännityskirjallisuutta ja pidän siitä, ja vielä todella paljon. Mutta tällöin kirjoitus pitää olla myös sen tasoista.

      Jännityskirjallisuutta pidetään luultavasti aina vähäpätöisempänä, kuin Kulttuuri kirjallisuus, ja se nyt vain on sille asetettu leima. Miksi lukea jotain, jonka tarkoitus on vain jännittää, kun voi kokea ihmiselämän, historian ja koko maailman eri näkökulmasta (tai jotain sinne päin, en minä tiedä, en minä lue paljoakaan Kulttuuria). Näin on ja tulee olemaan, se vain kuuluu olla niin.

      Silti itseni lempikirjailijoihin kuuluvat George R. R. Martin, Stephen King ja Cormac McCarthy.

      (Miksi Brownia halveksitaan johtuu useasta syystä: yksi on tämä suhteellisen kömpelö kirjoittaminen, josta tämäkin juttu kertoi. Tänäänkin kuulin tämänlaisen virkeen kirjasta: "Landgon hätkähti, kirjat eivät olleetkaan aakkosjärjestyksessä. Miksiköhän en ole yllättynyt, Landgon tuumi." Ja se tosiaan meni näin. Ensin hätkähtää, mutta sitten ei olekaan yllättynyt. Ristiriitaista?

      Toinen on hänen "faktansa". Hän väittää kiven kovaan niin kirjassa kuin kirjan ulkopuolella, haastatteluissa ja kotisivuillaan asti, että muun muassa tämä antimateria on todellisinta totta uhkakuvana ja energialähteenä, kun näin ei ole. Muutenkin hänen teksteissään on valtava määrä virheitä, osittain jopa valtavia. Kirkot eivät ole siellä missä hän väittää, vaikka kirja juuri perustuu sille. Illuminaattikin taisi olla keksitty sata vuotta sitten Berninin jälkeen, mutta Bernini on silti yksi suurista Illuminaatti jäsenistä. Hän myös usuttaa tiedettä ja kirkkoa toisiaan vastaan, vaikkei näin ole.

      Tässä jotain asioita (joista aion kirjoittaa myöhemmin). Tarkennan vielä tässä, että en missään nimessä halveksi, enkä yritä nyt haukkua häntä. Mieshän on tehnyt omaisuuden ja on yksi suosituimmista kirjailijoista joita löytyy. Jotain hän on tehnyt oikein. Tämäkin kirja, Enkelit ja Demonit, on hänen ... kolmas? Hän on varmasti kehittynyt. Nämä ovat kuitenkin omat havainnot jotka teen kirjan perusteella, eikä kirjailijan itse vaikuta siihen.)

      Avasiko tämä paremmin, mitä hain jutullani?

      Poista
    2. Sellainen jännityksen morkkaaminen tästä tuli mieleen ja suurena Hitchcockin ihailijana oli pakko älähtää. :3

      Brownin aikaisemmissa kirjoissa on valtavasti virheitä, tiedän itsekin paljon vastaavia faktoja. Mutta niistä virheistä huolimatta hänen kirjoissaan on hyviäkin puolia, ainakin vauhdin ja jännityksen puolesta. Lisäksi niitä virheitä on näissä viimeisimmissä kirjoissa ollut entistä vähemmän. Infernoa varten Brown oli itse käynyt Firenzessä tutustumassa paikkoihin ja keräämässä tietoa, mikä on mielestäni erittäin kunnioitettavaa. Brown on oppinut läksynsä ja tekee nykyään taustatutkimusta.

      Poista
    3. Juu, toivottavasti nyt sitten selkeni, ettei kyse tosiaan sellaisesta ole! Jännityksen puolella me molemmat ollaan. Yritän vain karsia sen turhan pois ja hioa sen täydellisyyteen.

      Hyvä, että hän on ottanut opikseen. Silti, mielestäni on ongelmallista kun kirjailija väittää kiven kovaan, että virheellinen tieto on faktaa. Toki se luo paljon vahvemman kuvan lukijalle: herran jestas, tämä voisi todella tapahtua. Toisaalta taas... Eli jos ensimmäisellä sivulla lukisi, että faktoja on hieman muutettu, eikä se, että Illuminaatti todella hyökkää kimppuumme, niin oltaisiin jo paljon paremmilla vesillä.

      Poista
  3. Itse asiassa pidin Da Vinci Koodista. :D Se oli koukuttava, oli pakko lukea loppuun, ja ihan kutkuttavakin. Mutta en ole kyllä jaksanut lukea muita kirjailijan kirjoja ja kyllähän tuollaiset loppukäänteet ovat vähän halpoja kikkoja. Esim. tuo sihteeri-esimerkki on aika kammottava. Muistaakseni Da Vinci Koodi ei ollut ihan noin kömpelö, lukemisesta on kyllä tosi pitkä aika. Elokuvaversio taas ei innostanut yhtään.

    Siivousämpäriesimerkki on kyllä. :D

    Lukujen lopettaminen on kyllä taitolaji. Olisi hyvä koukuttaa, mutta seuraavan luvun alun pitäisi sitten vastata edellisen jättämään koukkuun. Toisaalta jos joka luku päättää cliff hangeriin, lukemisesta tulee jotenkin rauhatonta. Välillä seesteisetkin luvun loput tulevat tarpeeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä kaksi ekaa, Enkelit ja Da Vinci, on tullut nähtyä aiemmin vain elokuvana. Ymmärrän kyllä miksi suuri yleisö on innoissaan: "todellisia kauhuskenaarioita", joissa Dan B- Robert Langdon ratkoo niitä "historiallisilla faktoilla".

      Tulen ja Jään laulun kirjat ovat hyviä esimerkkejä siinä, että niissähän on cliffhangereita, mutta myös seesteisiä loppuja, mikä tosiaan on vain hyvä. Kun hahmot ja juoni on mielenkiintoinen, niin vaikka kaikki eivät kuolisikaan luvun lopussa, niin sitä haluaa silti lukea (ja samaa aikaa se on hyvä paikka pitää taukoa lukemisesta). Lukujen lopettaminen asettaa lupauksia lukijoille ja niihin on kyettävä vastaamaan.

      Poista