Kirja-arvostelu: Sielut kulkevat sateessa - Pasi Ilmari Jääskeläinen

3/5 pistettä - uuskumma, maaginen realismi, kauhu - noin 550 sivua - julkaistu vuonna 2013 -  kustantanut Atena - arvostelukappale

Pasi Ilmari Jääskeläinen on tuttu jo 90-luvulta, jolloin hän voitti Portti-lehden novellikilpailuja ja vuoden parhaalle genrenovellille myönnettäviä Atorox-palkintoja. 2000-luvulla Jääskeläisen tekstejä on voinut lukea myös kovissa kansissa niin novellikokoelmina kuin romaaneina. Kulttisuosiossa elävän kirjailijan Sielut kulkevat sateessa on miehen kolmas pitkä romaani.

Sairaanhoitaja Judit on kyllästynyt tasapaksuun elämäänsä. Hän päättää ottaa kohtalokkaan hypyn kohti tuntematonta. Vanha työ ja mies jäävät taakse ja uudet kokemukset odottavat. Kuvioihin astuu Juditin vanha ystävä Martta, joka tarjoaa työtä F-Remediumissa. Palkka kotisairaanhoitoyrityksellä on korkea, mutta sille löytyy syynsä. Martalla on Juditille tehtävä myös työn ulkopuolella: Juditin olisi vakuutettava Martan kuolemansairas Mauri-poika siitä, että Jumala ja elämä kuoleman jälkeen ovat olemassa.

Juditin elämä alkaa vinksahtaneen sadunomaisesti. Erityisen hauska lisä on erikoinen kertojahahmo, joka tuo tekstiin toisinaan sivuhuomautuksia, joissa käsitellään ulkopuolisen silmin Juditin psykologista olemusta. Alun jälkeen tarina siirtyy enemmän arkikuvaukseen, työhön ja elämään Helsingissä, kunnes se alkaa saada maagisen realismin, fantasian ja kauhun elementtejä.

Jääskeläinen käsittelee kirjassaan monia teemoja, joista vahvin on uskonto. Uskonto on kiedottu kaikkeen mukaan ja kirjan alkupuolella tuntuu, että monet asiat tapahtuvat vain, jotta Jääskeläinen voisi tuoda uusia näkökulmia pohdintaansa. Muitakin teemoja tuodaan esille: Jääskeläinen pohtii niin kirjallisuutta kuin ihmistä ja ihmisen toimintaa ylipäänsä. Uskonto on silti juonen alkuunpaneva voima. Alun mielenkiintoinen pohdiskelu saa kuitenkin outoja piirteitä, kun siihen alkaa liittyä maagisuutta.

Sielut kulkevat sateessa koostuu monista aiheista ja juonenkoukerot voivat tuntua jopa hämmentäviltä, jos niiden merkitystä ei sen enempää jää pohtimaan. Unenomainen kerronta vaatii lukijalta ajatusta mukaan. Kirjassa on mielenkiintoisia teemoja, joita on käsitelty todella laajasti, mutta juonellisesti tarina jättää toisinaan kylmäksi. Alustamiseen käytetään paljon aikaa, arki tuntuu hieman liiankin arkiselta ja vaikka kirja esittelee kauhuelementtejä, niin kauhukirjakaan se ei ole.

Sielut kulkevat sateessa tarjoaa maagisen näkemyksen niin Suomesta kuin uskonnostakin, kuolevaisuudesta ja maailmankaikkeuden luomisesta. Tähän kaikkeen Jääskeläinen luo mielenkiintoisia näkökulmia. Kirjailijan faneille kirja lupaa tuttua, mutta samaan aikaan uutta. Ne lukijat, joita uskonto ja asioiden symbolinen käsittely taas ei kiinnosta, kirja saattaa jättää yksin kylmään sateeseen.

Arvostelu kirjoitettu Risingshadown sivulle, jonka kautta myös kirja on saatu: Risingshadow, Suomen suurin scifi- ja fantasiakirjallisuuteen keskittynyt sivusto.

Käy lukemassa kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläisen blogista kirjan ensimmäiset 95 sivua (linkki)!

Jälkikeskustelu - ei sisällä juonipaljastuksia
Tunnustus: Minä en erityisemmin pitänyt kyseistä kirjasta.

Selitys: Kuten olen jo viikkoraporteissa kertonut, kirja ei oikein ollut se, mitä siltä odotin. Toisaalta, en edes tiedä mitä odotin. Jääskeläinen on ollut lukulistallani jo hyvin pitkään sillä olen kuullut hänen teoksiaan kehuttavan hyvin paljon, niin novelleja kuin romaanejakin. Aikaa ei ole vielä ole ollut ennen tätä.

Kun sain kirjan luettua ja fiilikseni olin lievästi pettynyt, niin en oikein tiennyt mitä ajatella. Ei siinä sinänsä mitään, kaikki ei ole kaikkia varten. Sitten menin katsomaan minkälaisia arvosteluja muilta Jääskeläinen on saanut. Ja voihan että... Luin reilusti yli kymmenen arvostelua eri kirjablogeista ja jokainen oli ylistävä. Huonoin arvostelu oli... en minä edes löytänyt huonoa arvostelua! En edes keskinkertaista. Ja kun monet sanoivat vielä kysen olleen heidän vuoden odotetuin kirja ja täysin sen arvoinen.

Onkohan minussa jotain vikana? Siksi yritin etsiä keskinkertaista arvostelua. Onko ketään toista? Tämä on kun tyhjään taloon huhuilisi, jossa luulisi jonkun toisen olevan, mutta kaikki ovatkin lähteneet jo siistien tyyppien paikkaan. Olen täällä yksin. (Ei! En olekaan! Löysin Sallan lukupäiväkirjan arvostelun, joka ei myöskään hullaantunut kirjasta: arvostelu)

Silti minua vähän harmittaa, etten löytänyt kirjasta "sitä" mahtavuutta joka koukutti muita. Joka tapauksessa aion lukea Jääskeläisen aiempia kirjoja ja novelleja, jos ne sitten nappaisivat paremmin ja tajuaisin mistä hänessä on oikein kyse?

Yksi mitä mietin on se, että tarinassa ei tuntunut olevan mitään järkyttävää juonenkäännettä ja se oli varsin hidas. Olenko minä sitten sellainen lukija, joka kaipaa vain nopeasti pureskeltavaa viihdettä jossa aivoja ei tarvita? Toivottavasti en. Gulp.

Jälkikeskustelun juonipaljastuksia sisältävä osio
Kuten arvostelussa sanoin, alku viehätti. Se todella tuntui joltain oudolta modernilta sadulta, jossa mikään ei ole kuten sadussa pitäisi olla. On keski-ikäinen nainen joka on kyllästynyt elämän tilanteeseensa, onko tämä sadun alku vai? Se tuntui siltä vielä vahvemmin kun sivuhuomauttaja tuli mukaan, josta pidin hyvin, hyvin paljon. Se tuntui niin oudolta ja sopimattomalta ja samaan aikaan mietin, miksei kukaan ole keksinyt tätä aiemmin. Käsitellä kirjan hahmoja aitoina psykologisina  kokonaisuuksina objektisesti sivusta. Mahtavaa!

Sitten mielestäni alamäki alkoi. Alkoi arki uudessa talossa ja no, siltä se tuntui. Se oli vain arkielämää ilman mitään erikoista. Toki juoni kulki taustalla, mutta jotenkin se tavallisuus kyllästytti minua.

Mitä sitten tapahtui, oli tämä uskonnollinen pohdinta. Mielestäni se on vähän riskialtista lähteä uskonnosta kirjoittamaan, mutta Jääskeläinen oli käsitellyt sitä varsin hyvin kaikista näkökulmista. Hän ei ehdottanut mitään totuutta vaan pohti asiaa. Mutta. Sitten kun juoni kunnolla alkoi ja "syväläiset" tulivat kuvioihin, niin uskonoto oli näiden takana. En pidä itseäni uskonnollisena, en rukoile tai edes ajattele uskontoa  arkipäivisin, kuka tietää koska viimeksi, mutta silti en pitänyt sopivana ratkaisua jossa uskonto aiheutti tämän ongelman ja toimi tarinan "vihollisena". Harras rukoilu teki ihmisistä hirviöitä ja uskonnolliset ihmiset haluavat tappaa toisin ajattelijat ja murhata. Kyllähän näin valitettavasti on, mutta mielestäni se tuntui liian syyllistävältä, vaikkei tätä missään nimessä ollut. Minä vain käsitin asian näin kun hyvät ateistit yrittävät vain auttaa muita.

No joo, menee vähän provsoivaksi. En ole edes varma miksi tunnen näin, minä kun en ole uskonnollinen.

Toinen mistä en vain pitänyt oli se, että H.P. Lovecraft oli otettu mukaan. Jotenkin se, että käytetään toista hahmoa ja hänen luomaansa maailmaa omansa pohjana ja taustana tuntui minusta hieman tylsältä ja ehkä liian helpolta. Miksei voinut olla jokin uusi, erilainen ratkaisu? On toki hienoa miten oikea henkilö oli sidottu tähän omaan tarinaan, mutta silti olisin arvostanut omia hirviöitä.

Bloggarit ovat olleet innoissaan lukijasta, joka jollain tavalla kuvaakin heitä, henkilö joka miltei elää kirjoista. Se oli ihan hauska idea, mutta se kuten moni muukin asia jäi mielestäni liian irtonaiseksi. Meillä oli lukija joka pelasti hahmomme kuolemalta useamman kerran ja oli muutenkin mukana, mutta loppujen lopuksi hänestä ei saanut mitään irti.

Ei Sielut kuitenkaan huono lukukokemus ollut. Se oli vain keskinkertainen. Siinä oli hauskoja ideoita ja kyllä minä halusin tietää mitä hahmoille tapahtuu. Se jokin vain puuttui, se joka olisi vetänyt minut mukaansa ja saanut todella pitämään siitä. Maailma ja juoni olisi pitänyt olla mielenkiintoisempi.

Ehkä jokin aiempi Jääskeläinen uppoaa paremmin?