Viikkoraportti: 18 - Keskittymistä etsimässä

Tällä viikolla kirjoittaminen on jotenkin ollut erityisen nihkeää, ei niin, etteikö se olisi ollut sitä jo muutaman viikon. Jotenkin keskittyminen on tuskallisen vaikeaa. En saa itseäni pakotettua istumaan alas ja kirjoittamaan, vaan kokoajan pitää aloittaa jokin muu tekeminen. Yritä siinä sitten kirjoittaa kahdenkymmenen minuutin erissä.

Viikon elokuva: Dallas Buyers Club
Dallas Buyers Club on näyttelijöiden elokuva. Pääosaa esittävä Matthew McConaughey ja sivuosaa vetävä Jared Leto ovat molemmat vieneet kehonsa äärimmäisyyksiin HIV-potilas rooleja varten. Molemmat miehet laihduttivat itseään 20 ja 30 kiloa, Leto itse oli pahimmillaan vain vähän yli 50 kiloinen. On hämmästyttävää miten pitkälle näyttelijät voivat oman kehonsa viedä, mutta teko näyttää olevan kaiken vaivan arvoinen: molemmat ovat palkittu niin Golden Globeilla, Screen Actors Guildin palkinnoilla kuin Oscar-ehdokkuuksilla.

Itse elokuva kertoo McConaugheyn esittämästä Ron Woodroofista joka sairastuu HIV:iin. Homoja vihaava mies on täysin shokissa sairastuttuaan "homojen tautiin", eikä hän usko diagnoosia. Hiljalleen todellisuus käy kasvoille: huumeet, suojaamatonta seksiä... ehkei hän olekaan niin puhdas kuin oletti. Woodroofille annetaan 30 päivää, mutta hän ei aio lähteä taistelematta. Hän haluaa itselleen lääkkeitä, joita Amerikoissa ei ole vielä hyväksytty ja menee ulkomaille saadakseen näitä. Myöhemmin hän alkaa myydä lääkkeitä muille potilaille.

Elokuvan traileri on yksi esimerkki siitä, miten tehdä hyvä traileri ja samaan aikaan viedä pohjaa elokuvalta: olin nähnyt trailerin pariin kertaan ja se yksinään kertoo käytännössä koko tarinan. Silloin kun kaiken tietää etukäteen, on luotettava siihen, että toteutus on katsomisen arvoinen.

Ja kyllähän se oli. Dallas on hyvä draama elokuva. Se kertoo mitä mies tekee sairastuttuaan HIV:iin ja yrittää selvitä, ja kuinka hän samalla joutuu kohtaamaan sen mitä ensin pelkäsi ja vihasi. Elokuvassa on niin hauskoja kuin koskettaviakin kohtauksia, kuten odottaa saattaa. Ei se vuoden paras elokuva ole, mutta vahvaa draamaa se silti on.

Muutama ongelma elokuvassa kuitenkin on. Ensinäkin elokuva tekee todella mustavalkoisen jaottelun, joka ainakin minut sai varautuneeksi. FDA, eli virasto joka kontrolloi lääkkeitä, on ehdoton paha joka tarjoaa rahan himossa sairastuneille lääkettä joka vain myrkyttä potilaita. Meksikosta taas löytyy lupansa menettänyt lääkäri joka on odotusten vastaisesti oikea ihmisrakastaja. Tämä taas tarjoaa lääkkeitä toimiva lääkkeitä, eikä mitään myrkkyä. Lääkkeitä jotka on todettu Euroopassa toimiviksi, mutta joita Amerikat eivät raha-ahneina halua hyväksyä. En tiedä faktoja tapahtumien taustalla, voi hyvinkin olla mahdollista että näin on käynyt, mutta itselle se särähti korvaan. Onko se nyt näin mustavalkoista?

Toinen valitettava asia oli, miten paljon tapahtui ruudun ulkopuolella. Hyvin usein elokuva leikkasi uuteen kohtaukseen selittämättä mitä välissä on tapahtunut tai mitä nyt alkavassa kohtauksessa käsitellään. Ymmärrän toki miksi näin tehdään. Näin säästetään aikaa ja saadaan katsojakin hieman ajattelemaan pureskelematta kaikkea valmiiksi. Olen ehdottomasti tämän kannalla, hyvä vain, mutta tässä sitä oli liikaakin. Tärkeitä tapahtumia tapahtui taustalla ja toisinaan tunnuttiin hyppäävän ilman järkeä, pitkäkin aikoja. Vain muutama kohtaus jäi epäselväksi ilman selitystä, mutta se tuntui jo liian paljolta.

Viikon toinen elokuva: Shutter Island - Suljettu saari
Mestarillisen parivaljakon Martin Scorsesen ja Leonardo DiCaprion neljäs elokuva, Shutter Island on psykologinen jännitys trilleri josta eivät kauhuelementit puutu.

Sheriffi Teddy Daniels, DiCpario, saapuu vuonna 1954 saarelle, jonne on perustettu hoitola mielisairaita varten. Ainoa tie saarelle ja ulos on lautta, joka katoaa paikalta heti hänet ja hänen parinsa jätettyä. Seuraava lautta pitäisi olla matkalla, mutta myrsky on tulossa. Sitä ennen Teddyn on löydettävä karannut potilas joka piilottelee jossain saaren uumenissa.

Elokuva on todellakin karmiva ja se käyttää kaikki voimavarat luodakseen mahdollisimman ahdistavan kuvan saaresta jossa on ainoastaan mielisairaita. Miten täältä on voinut kukaan kadota, ja minne he ovat menneet? Teddy myös epäilee, että taustalla on jotain vieläkin epäilyttävämpää. Karmaisevat tehosteet ja pahaenteinen musiikki joka käy aina luihin asti vain vahvistaa pelon tunnetta.

Mutta kyse ei ole silti kauhuelokuvasta, vaikka elementit ovatkin mukana. Se on paljon enemmän, ja arvostaakseen elokuvaa todella, se on nähtävä toisen kerran. DiCaprion roolisuoritus hulluuteen vajoavasta etsivästä on hienoa katsottavaa. Lopulta kukaan ei ole enää varma, mikä on totta ja mikä ei. Ehdottomasti suositeltava elokuva niille jotka haluavat jännitystä elämäänsä.

10 kirjaa kiertueella
YLE:n esittämä 10 kirjaa on sarja, jossa Timo Harakka ja Anne Kortelainen keskustelevat yhden vieraan kanssa jostakin merkittäväst klassikko teoksesta. Ohjelmasta on tullut tähän mennessä 10 kirjaa jotka muuttivat maailmaa, - rahasta, - vallasta ja - rikoksesta. Olen pitkään tiennyt sarjasta ja muutaman kerran vähän katsonutkin sarjaa, mutta valitettavasti se tuntuu olevan vähän liian paljon itselleni. Teokset ovat aina Kulttuuriteoksia ja juontajat analysoivat kirjaa niin syvällisesti, ettei nuorempi pysy perässä.

Mielestäni kyse on silti hienosta ohjelmasta, ja kun kuulin sen saapuvan Tikkurilan kirjastoon, omaan lähikirjastooni, pakkohan sitä oli käydä katsomassa. Harakka ja Kortelainen esiintyivät kahdestaan ja esittelivät Thomas Mannin Taikavuorta ja Kari Hotakaisen Luonnonlakia, siis yksi klassikko ja yksi uudempi kotimainen.

Kumpaakaan en ollut itse lukenut, mutta se ei haitannut. Oli innostavaa kuunnella heidän keskustelevan ja analysoivan kirjaa ja siinä esiintyneitä tapahtumia (vaikka seassa olikin niin lennokkaita tapahtumia, että meinasin pudota kärryiltä). Jos olisin lukemassa näitä kirjoja, niin vannoutuneena juonipaljastusten vihaajana olisin repinyt korvani irti. Ainakin Taikavuoresta paljastettiin loppuu ja Luonnonlaista sieltä täältä kohtia, mutta nyt se ei minua haitannut.

Hauska puolen tunnin tapahtuma, jossa olisi toivonut olevan enemmänkin yleisöä. Nyt katsojia ei ollut edes kymmentä. Harmi.

Tulevaa materiaalia
Ensi viikon Kirjoittamisesta juttu käsittelee Miten pitkä tekstisi tulisi olla? (Tai kenties puhutaan siitä, ettei sillä ole niin merkitystä, mutta se keskiviikkoon.)

Maanantaina julkaistaan arvostelu Karim-sarjakuvan kolmesta julkaisusta osasta. Tämä on parin suomalaisen tekemä sarjakuva maahanmuuttaja taustaisesta Karimista Suomessa, jossa rikos on levinnyt huolestuttavan paljon. Itselle tämä oli positiivinen yllätys!

Perjantaina on, tumtum, tum, klassikko: Stephen Kingin Hohto. Kuten olen maininnut, niin pirun hyvää tekstiä. Pelottavaa myös, ymmärrän kyllä miksi kyse on kauhun klassikosta. Samassa laitan erot kirjan ja romaanin välillä, sunnuntain Viikkoraportissa kerron omat fiilikseni itse elokuvast jonka myös sallin itseni vihdoin nähdä.

Koska tämä viikko puhuttiin siitä, että kirjoittajan pitää lukea, niin kerronpa (taas kerran) mitä itse olen lukenut: Kingin jatko-osa Hohdolle, Tohtori Uni alkaa vedellä viimeisiä. Moni tuntuu pitävän tästä kirjasta, mutta itselle se on ollut itse asiassa... pettymys? Hyvin keskinkertainen tekele. Ajattelin, että ehkä herra King on tullut vanhaksi, mutta yksi uusimmista suomennoksista ja Kingin kirjoista, 22.11.63, oli varsin hyvä. Katsotaan josko loppu paranisi.

Sarjakuvista piti lukea Art Spiegelmanin Maus, mutta en saanut aloitettua sitä, koska haluan lukea sen ajatuksella. Toivottavasti en luo kirjalle liian suuria paineita, mutta minulla on tunne siitä, että aloitettuani se vaatisi kaiken huomioni. Ei kuitenkaan hätää, luin pari ensimmäistä luku Perkeros sarjakuvaa ja hyvä luoja tämä on hyvä! Suomalaiset kyllä osaa kun tahtoo. Niin kaunista taidetta, niin hauskaa. En muista koska olen viimeksi nauranut näin jollekin teokselle.

Omaa kirjoittamista 
Niin, tällä viikolla on saanut toden teolla painia sen kanssa mitä minä oikein teen ja miksi. Olen yrittänyt käydä itseni kanssa läpi, että kuinka paljon haluan tätä (hyvin paljon) ja paljonko olen valmis tekemään sen eteen (myös, hyvin paljon). Siltikin jokin mättää, pahemmin kuin pitkiin aikoihin.

Aina toisinaan tulee hetki, kun itselle tulee luotua kynnys jossa kirjoittamisen aloittaminen on vaikeaa. Silloin pitää todellakin pakottaa itsensä istumaan alas ja lyödä sormet näppäimille. Yleensä kun hetken hikoilee ja välttelee ruudun painostavaa katsetta, sitä ottaa niskasta kiinni ja aloittaa kirjoittamisen. Kynnys on pois, eikä oikeastaan tarvitse tai edes halua lähteä pois koneen äärestä.

Tällä viikolla se ei mennyt edes näin. Useamman kerran sain itseni aloittamaan kirjoittamisen, mutta kun olin kirjoittanut kenties sivun tai kaksi, halusin lopettaa saman tien. Usein myös lopetin. Joskus sain palattua takaisin,  jälleen sivu-kaksi, ja sitten pois. Toisinaan en saanut ollenkaan itseäni kirjoittamaan.

Ongelmia on ollut niin tekstin tuottamisen kanssa, kirjoittaminen on kuin mudassa tarpomista, kuin sen laadun kanssa, jokainen myös näyttää siltä kuin ne olisi revitty siitä samaisesta mudasta. Fiilikset kirjoittamisen kanssa ovat olleet ihan nollassa. Ei kiinnosta (kylläpäs kiinnostaa).

Jotta tulisi käsiteltyä muuta kuin kirjoittamisen kurjuutta, niin kyllä, olen tehnyt töitä sen eteen, että kirjoittaminen jatkuisi. Ja itse asiassa tänään olen tehnyt edistystä. Tänään laitoin kellon pyörimään ja ajattelin, että ennen kuin pari tuntia on täynnä, en lopeta. Pidin siinä kaksi taukoa, mutta kaksi tuntia kirjoittamista tuli, eikä jälki tuntunut yhtään hassummalta. Jatkaisinkin, jollei illalla olisi muuta ohjelmaa.

En edes kehtaa sanoa, että sama tahti on pidettävä, sillä montako kertaa olen tehnyt sen lupauksen itselleni? Ja nyt kun puhutaan, kuinka monesti juuri sunnuntaina minun kirjoitustulokseni on parantunut? Hmm. (Mistä tämä sunnuntain panostus johtuu, en tosiaankaan tiedä.)

Huomaan myös viikon sanalaskurin pudonneen joskus viikkojen mittaan. Ennen laskin tarkasti paljon kirjoitin ja kuinka pitkässä ajassa. Sitä en ole tehnyt pitkään aikaan, ja uskon, että nyt pitäisi ottaa se taas käyttöön. Kun on selvää dataa, että viikon aikana on kirjoittanut liian vähän, niin tulee kirjoitettua enemmän (sillä kyllä, olen kirjoittanut tällä viikolla joka päivä, kuinka paljon, en vain tiedä). Sama kun huomaa, että tänä samaisena päivänä on kirjoitettu liian vähän, niin jatkaa sen verran, että mittari tulee täyteen.

Voisiko se motivoida minua jälleen kirjoittamaan?

Jos nyt kerrankin yritettäisiin pitää se sunnuntai flow aina maanantaihin asti. Ei niin, että tässä sinne montaa tuntia olisi.