Novelli: Vääjäämätön

Juhlistaakseni Kirjailijan kellarin puolivuotistaivalta, olen päättänyt julkaista yhden vanhoista teksteistäni! Tässä on siis lyhyt kauhunovelli Vääjämätön.

Taustoista
Teksti on kirjoitettu alunperin vuoden 2012 Risingshadown lyhytnovellikilpailua varten. Tarkoituksena oli kirjoittaa 2000 sanan novelli aiheesta nouseva varjo, ja tämä on tulos jonka sain aikaan. Kilpailuun lähetettiin 140 tekstiä, mutta valitettavasti en tuolloin saavuttanut kilpailussa mitään. Tai no, pääsin minä niin sanotulle "bubbling under" -sijoitukselle, joka on sijoituksena hyvin epämääräinen. Suoraan sanottuna se tarkoitti sitä, että jossain mainittiin sivulauseessa, että tekstini on olemassa. Ei se mitään, olen onnellinen, että edes sen verran mainintaa sain. Kaipa se jollain tavalla sitten erottui joukosta.

Itse novellin jälkeen koittaa laajempi selitys tekstistä ja sen kirjoittamisesta, mutta nyt tyydyn sanomaan sen, että teksti on julkaistu aiemminkin netissä. Se on ollut mainitun Risingshadown sivulla ja sivustolla nimeltä www.kirjoittaja.fi (idealtaan varsin mainio sivusto, toteutukseltaan valitettavasti ei, teksti on usein yhtä suurta tiiliseinää ilman kappalejakoa). Kyseinen, jo julkaistu novelli ei kuitenkaan ole täysin sama, vaan olen nyt ottanut vapauden sörkkiä omaa tekstiäni ja korjannut ja paranellut sitä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että kaikki on samaa, mutta olen muokannut lauseita. Sanamäärä kohosi reiluun 2400:n eikä enää sopisi kilpailuun, mutta eipä siinä mitään.

Kuten edellisenkin tarinan kohdalla, kauhunovellin Odotus, kaikki kommentit ja palaute on tervetullutta, vain siten tässä voidaan kehittyä. Kaikkesta saa sanoa, kehut ja haukut, otetaan mielellään vastaan. Tai sitten voi kommentoida pelkästään tekstin kirjoittamiseen liittyvistä taustoista. Sana on vapaa!

En koe, että tämä on proosaani parhaasta päästä, kirjoittamisesta on jo aikaa ja en ole läheskään niin varma lyhyen, kuin pitkän muodon kanssa, mutta se on mielestäni kiva, tiivis tarina.

Pienen varoituksen sanan jaan, eli jos rajummat tekstit eivät maistu tai sovellu itselle, niin tekstiä ei kannata lukea. Luetaan siis omalla vastuulla, mutta muuten: olkaa hyvä ja nauttikaa.

***

Vääjäämätön

Kirjoittanut

Ville-Markus Nevalainen

Huhtikuu 2012

Jos huhut pitävät paikkansa, Terryn yhdenmiehen internetyritys halutaan ostaa miljoonilla. Vaikka vain huhu, on se jo onnistunut keräämään huomiota pienen asuinyhteisön kolmanteen taloon. Naapurit kuvailevat Terryä hyväksi mieheksi, joka ei aiheuta ongelmia. Hän on mukava mies, vaikka viihtyykin omissa oloissaan, mutta sellaisia ihmiset ovat. Hän ei käytä päihteitä, muttei käy kirkossakaan.

                      Se on kaikki, mitä saadaan selville. Naapurit eivät osaa kertoa enempää eikä Terry vastaa ovikellon soittoon ja koputukseen, on kuin yritykset ottaa yhteyttä katoaisivat tyhjän talon sisälle. Puhelimeen soittaessa kuulee vain tyhjän hälytysääneen josta tietää jo ensimmäisestä piippauksesta, että puhelin tulee sulkeutumaan ilman vastausta.

                      Ainoa juttu mitä voidaan kirjoittaa, koskee miestä joka väistelee huomiota ja esittää kuollutta, mutta päätoimittaja ei hyväksy sitä liian röyhkeänä oletuksena. ”Entä jos hän on matkoilla?” Naapureita haastatellaan uudestaan ja vaikka he ovat valmiita kertomaan kaiken, käy ilmi, etteivät he todella tiedä muuta kuin huhupuhetta. Lopulta toimittaja kysyy suoraan, koska on viimeksi nähnyt Terryn, elävän ja itse. Kukaan ei muista.

                      Toimittaja käy vielä kertaalleen ovella, mutta vastausta ei tule. Odottaessaan oven rapuilla hän keksii jymyjutun, jossa tuleva miljonääri löydetään kuolleena kotoa. Hän soittaa talonmiehelle ja vaatii päästä sisään, asia on tärkeä, mutta kuultuaan talon numeron, mies kieltäytyy ja kiittää huolenpidosta. Kaikki on varmasti kunnossa. Puhelu katkeaa ja istuttuaan vielä katkeran puolituntisen, toimittaja poistuu paikalta ja jättää asuinalueen jälleen uniseen tilaansa.

Juttua ei koskaan valmisteta, mutta huhut ovat totta. Sopimusta muotoillaan kokoajan. Verhot on vedetty kiinni, valot sammutettu ja ainoa valonlähde on Terryn tietokoneen näyttö joka loistaa hänen kasvoilleen kalpean näyn.

Ostajat ovat ensin lempeitä, mutta ehdotettuaan neljännen kerran, että sopimus käsiteltäisiin videopuheluna, he muuttuvat tiukoiksi. Kauppa tehdään paikan päällä.

                      Terry nyökkää ruudulle, sanoo pakotetun hyväksyntänsä. Ovelta kuuluu vaativa koputus ja Terry tuijottaa pimeän talon ovelle, verhoiltua ikkunaa jonka aurinko hohtaa lähes läpikuultavaksi, siluettia sen edessä, ihmistä joka yrittää nähdä sisälle, nähdä hänet.

                      ”Hyvä on”, Terry sanoo ja lupaa tulla huomenna. Hän sulkee puhelun ja yhtäkkiä hänen on kylmä ja hän pelkää. Koputus loppuu, mutta sen sijaan että se jättäisi hänet rauhaan, hän kuulee yhä ontot lyönnit kaikuvan talossa kuin valtavan pedon sydämenlyönnit.

Toukokuu 2012

Miehellä on lyhyt pukinparta ja silmälasit. Päälleen hän on pukenut tyylikkään, mutta arkisen puvun. Sylissään hänellä on muistiinpanovihko.

                      ”Minä…”

                      Mies nostaa kulmiaan kevyesti, odottaa jatkuuko lause. Hänen takanaan on ikkunaseinä, josta oranssiaurinko hohtaa. Hän kirjoittaa vihkoonsa. ”Mitä jos keskitytään hetkeksi johonkin muuhun, Terry?”

                      Terry nyökkää. Hänen kätensä tärisevät ja hänellä on kylmä. Hän makaa pitkällä tummalla sohvalla ja puristaa silmiään kiinni.

                      ”Haluatko itse aloittaa?”

                       Terry on pitkään hiljaa. ”Joo, tietenkin.” Hän hieroo kovakouraisesti silmäkulmiaan. ”Minä”, hän aloittaa mutta hiljenee sitten.

                      ”Ei ole kiirettä. Mietit rauhassa mistä voisit aloittaa. Mikä tuntuu luontevalta.”

                      Terry nyökkää, mutta se tuntuu vain siltä, kuin tärinä olisi muuttunut voimakkaammaksi. Tämä on hänen viimeinen mahdollisuutensa ja hän tietää sen. Hän vetää syvää henkeä, mutta ajatukset eivät muutu selvemmiksi.

                      ”Mitä jos otamme askeleen taaksepäin? Kerro vaikka lapsuudestasi.”

                      Terry nauraa kuivasti ja ilottomasti ja kun hän hiljenee, huoneeseen jää odotus joka vaatii täyttämistä, odotus joka kasvaa joka hetki ja sulkee heidät omaan kylmään rinkiin.

                      Terry aloittaa ja sanat, jotka hän lausuu, ovat jostain mikä ei ole totta. Hän keksii tarinan jonka on nähnyt tuhannesti televisiossa ja elokuvissa. Jokaisen, eikä kenenkään tarina. Onnellinen lapsuus, sisko. Rakastavat vanhemmat. Hyvä koulumenestys, hiukan tavallista parempi. Ystäviä. Lemmikki, jota niin rakasti. Harrastukset, lapsuuden into jalkapalloon, joka jäi myöhemmin elämässä ja mitä hän nyt katuu.

                      Terapeutti kirjoittaa vihkoonsa ja Terry puhuu ja tuntee olonsa rentoutuvan.

                      Kun Terry viimein hiljenee, tuntee hän täyttäneensä huoneessa vallitsevan odotuksen.

                      Sitten mies puhuu ja kysyy ”Entä miksi olet täällä?” ja pilaa siten kaiken.

                      Terry on pitkään hiljaa ja hän sulkee kätensä yhteen ja odotus kasvaa ja muuttuu vaativammaksi. Hän sulkee taas silmänsä ja puhuu taas, lähestulkoon kuiskaa, ja kertoo huumeongelmastaan. Mies kuuntelee ja kirjoittaa taas ja kun seuraavan kerran tulee hiljaista, mies kertoo ohjeita mitä tehdä, minkälaisia mielikuvaharjoituksia ja kenen puoleen Terryn on käännyttävä. Terry nyökkäilee, esittää kuuntelevansa, mutta hän taistelee sisällään kasvavaa myllerrystä vastaan. Terry ei ole koskaan edes nähnyt huumeita.

                      Mies sanoo ajan olevan lopussa ja Terry nousee ylös ja he kättelevät ja kun heidän silmänsä kohtaavat, Terry purskahtaa itkuun.    

Elokuu 2012

Terryn kasvoille on takertunut tumma, likainen hiki. Hänen hiuksensa ovat sotkuiset, vaatteet rähjäiset ja niissä on reikiä. Hän hoippuu kuin kävelisi jään päällä. Kujalla on vain muutamia ihmisiä ja siitä Terry on kiitollinen.

                      Hän piiloutuu ovisyvennyksen suojaan roskalaatikoiden taakse. Ovea ei ole käytetty vuosiin, tiilet ovat tummia ja puoliksi hajonneita. Terry laskee rypistyneen ja käytöstä ohentuneen ja reikiintyneen läpinäkyvän muovipussin viereensä. Likaiset neulat näyttävät aarteilta.

                      Terryn kädet alkavat täristä jännityksestä hänen repiessään hupparia päältään. Alla oleva hihatonpaita on leikattu itse saksilla eikä bändin nimestä saa enää selvää. Terry avaan vyönsä ja kiristää sen kätensä ympärille, lyö mustelmaista kättään.

                      Täriseminen alkaa olla voimakkaampaa ja kun hän saa neulan käteensä, terä värisee kuin tatuointikoneen neula. Silloin kujalle tulee toinen hylätty. Vanhan miehen parta on sotkuinen, musta pipo varmasti vuosikymmeniä vanha. Hän huutaa Terrylle, juoksee lähelle ja kuiskaa rohisevalla äänellä josko Terryllä olisi jotain jaettavaa.

                      Terry on pysähtynyt puoliväliin liikettä. Neula ei enää tärise, Terry on täysin liikkumatta.

                      ”No, löytyykö?” mies kysyy kärsimättömästi ja ojentaa käsiään. Vanhus katsoo neulaa Terryn kädessä, toista ylimääräistä pussin päällä, sitten Terryä. Vanhuksen katse nauliutuu tuohon mieheen ja hän tietää, ettei kaikki ole kohdallaan. ”Hei?” vanhus kysyy ja katsoo Terryä joka tuijottaa vanhuksesta ohi johonkin kaukaisuuteen, aivan kun vanhus ei edes olisi siinä. Vanha mies ajattelee, onko Terry saanut yliannostuksen tai muuten vain niin sekaisin, mutta Terryn katseessa ei ole sekavuutta, se on tarkka ja kirkas. Sitten Terry katsoo vanhusta ja purskahtaa kylmään, räkättävään nauruun ja vanhus horjahtaa kauhuissaan taaksepäin.

                      Nauru ei katkea, kylmä, mieletön räkätys kaikuu kujalla ja vanhus juoksee pois vilkuillen peloissaan olkansa takaa nauravaa Terryä. Neula putoaa Terryn käsistä ja hän yskii nauraessaan liian kovaa. Hän katsoo miehen perään ja nauraa lisää.

Lokakuu 2012

Terry kulkee täydellä kadulla. Ihmisiä on kymmenittäin kaikkialla hänen ympärillään. Hän kävelee heidän ympärillään, jopa hymyilee joillekin. Hymyihin ei vastata, mutta sellainen nyky-yhteiskunta on. Aina on liian kiire.

Terry nauttii olostaan. Ilma on ihanan kirpakka ja ihmisiä on niin paljon kaikkialla.

                      Terryn mieli on niin jumissa huumeista, ettei hän tajua pelätä.

Marraskuu 2012

Kylmät väreet kulkevat Terryn ruumin läpi ja hän kierähtää läkähtyneenä sängyn toiselle puolelle.

Nainen nousee lähes heti pukemaan päällensä, mutta Terry ei välitä. Hän makaa raukeana sängyllä, virnistää. Vessassa nainen pyyhkii itsestään Terryn antamaa sperman ja hien lahjaa pois. Eniten hän haluaa kuitenkin Terryn hajun iholtaan.

                      Ollessaan nuori, Terry ehti kerran tai kaksi, hän ei muistanut tai halunnut myöntää sitä, harrastaa seksiä. Viime kerrasta on kymmenen vuotta. Masturboinut hän on, mutta tämä on parempaa. Paljon parempaa.

                      Nainen kävelee takaisin ja alkaa pukea laiskasti päällensä. Terry vilkaisee naisen alastonta vartaloa. Hän ei voi tuntea mitään sympatiaa naisen kuolemaa kohtaan. Ei tällä hetkellä.

Joulukuu 2012

Terry kikattaa kämmenensä takaa katsoessaan miestä kohti. On kuin Terry olisi lapsi, jolla on oma jäynä, jota muut eivät ole ehtineet tajuta.

Poliisi ei näe asian koomista puolta. Kuulusteluhuone on kylmä ja pieni, kaksi tuolia ja pöytä, yksi pitkä peili seinällä.

                      ”Eikö teillä ole minkäänlaista vastausta?” poliisi kysyy jäätävästi. ”Ymmärrätkö, miten raskaat teitä kohtaan asetetut syytteet ovat?”

                      Terry vakavoituu katsoessaan papereita, hetken aikaa hän on kivenkova liikemies. Hän lukee tekstin ja jollain tasolla tajuaa ensi kertaa mitä on tapahtumassa.

                      ”Minä…” Sana karkaa Terryn huulten välistä kun hän lukee todisteet, syytteet.

                      ”Sinun kätesi jälkeä.” Poliisi työntää suuren valokuvan toiselle puolelle pöytää. Terry lukee kappaleen ensin loppuun, ja katsoo sitten kuvaa. Hänellä kestää hetki koota palaset yhteen. Sitten kun se tapahtuu, hänelle tulee huono olo, maailma alkaa pyöriä.

                      ”Minä…” Terry hätkähtää kuin olisi alkamassa itkeä. Hän työntää kuvan pois edestään ja katsoo poliisia. Poliisin katse on kylmä ja läpitunkeva, mies iso ja määrätietoinen, eikä Terry voi olla nauramatta katsoessaan tätä. Terry muistaa missä on ja tunkee kätensä suunsa eteen, mutta naurunpurskahdukset pääsevät silti käden alta pakoon. Poliisi näyttää entistä happamammalta. ”Pakkohan minun oli yrittää, onko se mahdollista”, Terry sanoo ja kohottaa sitten olkapäitään kuin ei olisi edes varma.

                      Poliisi siristää silmiään vielä kerran ennen kuin painuu pahoinvoivana ja ärtyneenä ulos. Hän ottaa mukaansa kuvan ja kansion. Kuvassa on nainen, jonka vartaloa on viilletty kolmekymmentäneljä kertaa, kaula sahattu lähes kokonaan poikki ja silmät runnottu syvälle kallon sisään.

Helmikuu 2013

Terryn henkistä tilaa arvioimaan tullut mies toteaa Terryn mieleltään sairaaksi. Kukaan, joka on joutunut näkemään hänet, ei odota toisenlaista vastausta. Sanotaan ihmeeksi, että mies on koskaan saanut mitään aikaan.

Toukokuu 2013

Terry todetaan syylliseksi kahden naisen murhaan ja yhteen murhan yritykseen. Kesti muutaman kuukauden kun Terryn juttu alkoi saada julkisuutta ja tapauksille löydettiin yhdistäviä tekijöitä. Terry myöntää, joskin sekavasti, kaikki syytteet.

Kesäkuu 2015

”Miksi teit sen kaiken?”

                      Terry virnuilee, hänen hymynsä levenee ja pienenee.

                      Mies vie mikrofonin uudestaan oman suunsa lähelle. ”Motiivia ei koskaan löydetty. Mikä se oli? Katsojamme haluavat tietää sen.”

                      Mikrofoni palautuu Terryn eteen. Vieressä toinen mies kannattelee olallaan valtavaa mustaa kameraa. Terry katsoo ensin virnistäen haastattelijaa, sitten kameran suurta, kiiltävää silmää. Hän siristää silmiään kuin ei tunnistaisi kameraa.

                      ”Minun oli yritettävä voiko jotain tehdä”, hän sanoo ohimennen tuijottaen yhä kameraa. Hän nostaa kätensä, mutta kahleet eivät salli nostaa sitä muutamaa kymmentä senttiä korkeammalle. ”Muuttaa… sitä”, hän mumisee hajamielisesti.

                      ”Muuttaa mitä?”

                      ”Väistämätöntä.”

                      Se on viimeinen ymmärrettävä asia, jota Terry heille sanoo eivätkä hoitajat osaa kertoa sen enempää. Materiaalia on liian vähän, eikä dokumenttia julkaista. Pakatessaan kameraansa, kameramies toteaa, että onneksi Terry on vain pikkutekijä.

                      Haastattelija havahtuu ajatuksistaan ja sanoo olevansa samaa mieltä. He palaavat autoon ja ajavat pois, mutta vielä pitkälle yöhön, hän kuulee Terryn viimeiset hänelle osoitetut sanat, jotka eivät ole samanlaisia kuin muut uhkaukset.

                      ”Harmi, ettei arkkuasi voida pitää auki. Aja varovasti.”

Marraskuu 2018

Pimeä yö, tähdetön taivas. Edes lunta ei ole. Ajovalot halkovat pimeyttä. Mies ajaa ylinopeutta, häntä väsyttää ja hän haluaa mahdollisimman pian takaisin vaimonsa luokse.

                      Hän värähtää hereille silmänräpäystä liian myöhään, kun auto on jo vetäytynyt vastaantulijoiden kaistalle eikä rekkaa voi enää väistää. Metalli kirskuu metallia vasten, auton nokka musertuu kasaan, rekka puskee autoa taaksepäin ja lopulta ajaa puoliksi auton ylitse. Jäljelle jää vain rutistettua metalliromua. Pelastushenkilökunnan on vaikea tunnistaa sitä enää autoksi. Menee lähemmäs neljä tuntia saada auto auki, jotta he saavat musertuneen lihan ja raajojen kappaleet revittyä auton sisältä ulos.

                      Haastattelijan vaimolle valehdellaan siitä, miten paha tapaus oli.

                     

Maaliskuu 2022

Vankilan henkilökunta on ymmällään. He eivät tiedä mitä tehdä Terrylle, joka on tuijottanut itseään peilistä jo viikon ajan. He yrittävät viedä peilin pois, mutta Terry ei halua sitä. Odotusten vastaisesti Terry ei käy kenenkään kimppuun. Hän vain pyytää peiliä takaisin. Peilin uskotaan auttavan Terryn paranemisprosessissa, jos sellainen on mahdollinen, ja peili annetaan takaisin.

Huhtikuu 2022

”Ehkä olen kuolematon”, Terry toteaa hoitajalle.

                      ”Jumala on”, hoitaja vastaa hymyillen. Tämä on hyvä merkki, Terry ei ole puhunut mitään päiviin. Tuijottanut vain hievahtamatta peilikuvaansa. ”Tuskin meistä muut ovat.”

Toukokuu 2022

Hoitajat saattavat Terryä huoneeseen rutiinin tuomalla laiskuudella. He eivät ehdi reagoida, kun Terry nappaa kaiteesta kaksin käsin ja hyppää alas. Hoitajat juoksevat kaiteen vierelle ehtiäkseen juuri nähdä kun Terry syöksyy maahan, hänen jalkansa rusahtavat lattiaa vasten ja hän rojahtaa kasvoilleen. Veri ryöpsähtää kallosta ja värjää lattian.

                      Kukaan ei toru hoitajia.

Terry haudataan nimettömään hautaan.

Helmikuu 2012

Kevyt kolahdus, jonka oven sulkeutuminen päästää on loputtomuuden ääni. Terry ei muista koska olisi viimeksi poistunut valoisaan aikaan asunnostaan. Hän yrittää olla ajattelematta sitä.

                      Ulkona ei ole ketään. Se on hyvä merkki, mutta sydämen tykytys Terryn rinnassa ei lakkaa. Kello ei ole vielä edes aamuseitsemää. Ehkei kenenkään edes pitäisi olla ulkona vielä.

Ehkä hänen pitäisi mennä takaisin sisään.

                      Terry lähes hölkkää autolleen ja käynnistää sen sillä hetkellä kun koskettaa auton penkkiä. Kaikki hyvin, Terry vakuuttaa itselleen. Hän hengittää syvään ulos, vetää turvavyönsä kiinni ja sulkee hetkeksi silmänsä. Katsoessaan eteen hän näkee parkkipaikan toisella puolen naapurinsa. Terryn kädet puristuvat ratin ympärille, sydän alkaa tykyttää ja hän pelkää kuollakseen tulevaa. Naapuri heilauttaa kättänsä ja katoaa talon nurkan taakse.

                      Kestää minuutteja ennen kuin Terry tajuaa ajan ja paikan. Yhä autossa, kaikki kunnossa. Hän nauraa vapautuneesti, päästää ratista irti ja vain nauraa.

                      Sopiakseen kaupan, Terryn täytyy matkata yli neljä tuntia, mutta hän ei välitä. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin hän on onnellinen ja koko elämän ajan häntä hallinnut kireys alkaa kadota. Samaan aikaan katkerat ajatukset alkavat valloittaa hänen mieltään: miksi olet piilotellut nämä kaikki vuodet? Hän pyrkii työntämään sen kaiken, pelon ja häpeän, pois ja keskittyä vain tulevaan. Elämään, jonka aloittaa tämän päivän jälkeen. Hän käy syömässä, elokuvissa, hän kävelee ihmisten luona. Hän hymyilee koko matkan ja perille pääsy on lähestulkoon pettymys.

                      Vastaanottotiskillä viehättävä nainen hymyilee. ”Tervetuloa.”

                      Terry hymyilee takaisin, katsoo naisen vaaleita, ponihännällä olevia hiuksia ja hän ajattelee miten kaunis tuo nainen on. ”Viehättävä päivä”, hän aikoo sanovansa, mutta lähemmäs kävellessään hän huomaa naisen takaa kohoavan varjon. Varjo on identtinen kuva naisesta, eikä heissä ole mitään samaa. Varjon kasvot ovat ryppyjen kuristamat, silmät kääntyneet ympäri ja avonaisesta suusta valuu kuolaa.

                      Terry pysähtyy kesken askeleen. Hän tuijottaa kaunista, hymyilevää naista ja tämän takana tämän kuollutta varjoa, naisen vääjäämätöntä tulevaisuutta vuosien päässä.

                      Kädellään Terry peittää naisten hahmot ja ryntää kohti kokoustilaa. Hän odottaa sydän jyskyttäen tyhjässä aulassa, kumartuu kun kuulee käytävällä askelia.

                      Kaikki on valetta, hän kuiskaa, huutaa itselleen.

                      Miehet saapuvat keskustellen käytävälle ja Terry ponnahtaa liian nopeasti kättelemään. Kätellessään Terry näkee miehen liikemiehenhymyn ja sen takaa nousevan varjon. Miehen kasvot ovat sinertävät, verisuonet turvonneet, silmät pullistuneet ulospäin. Hän ei kykene enää vastaamaan kättelyyn, puristus katoaa mutta kädet pysyvät yhä yhdessä. Mies katsoo käsiä, sitten hämmentyneenä, huvittuneena Terryä. Terry irrottaa kädet, katsoo yhä ohi ja pakenee.

                      Hän ei tule puhumaan asiasta kenenkään kanssa, hän ei koskaan tunnusta. Hän lukkiutuu takaisin taloonsa eikä poistu sieltä viikkoihin. Taisteluaan itsensä kanssa, rääkättyään itsensä näännyksiin, hän varaa ajan terapeutille, mutta edes silloin hän ei puhu. Hullu, mielipuoli. Ne ovat hänen ainoat ajatukset. Hän yrittää taistella varjoja vastaan, muttei pysty pakenemaan niitä. Hän ei enää voi piiloutua kotiinsa ja silloin hän ymmärtää miksi kertoi tarinan huumeista. Ne ovat ainoa asia, joka saa hänet näkemään asian hauskan puolen. Ottamaan rennosti. Pitämään varjojen kanssa hauskaa. Pelaamaan peliä. Hän makaa naisten kanssa silmät suljettuina unohtaakseen vieressä makaavan kuolleen. Myöhemmin hän oppii jopa nauttimaan siitä.

                      Katsottuaan varjoja tarpeeksi, ajatus saa hänestä otteensa. Onko varjo aina oikeassa, voiko hän muuttaa kohtaloa?

Terry murhaa ensimmäisen naisen. Istuessaan veressä viillellyn naisen vieressä rinta kohoten uupumuksesta, kuuman höyryn noustessa hänen suustaan, hän purskahtaa nauruun ja muistaa nähneensä naisen kuolleen juuri tällä tapaa.

                      On pakko yrittää toiste.

Vapautettava varjot.

                      Vankilassa hän tuijottaa varjoja, seuraa kuolleita maan päällä. Hänen oma pikku salaisuutensa. Kukaan ei saa koskaan tietää.

                      Hän ei muista aikaansa vankilassa, vain hetken jolloin hän katsoi peiliin, eikä nähnyt ketään toista. Miksi hän ei näe omaa kuolemaansa ja tuolloin hän ymmärtää, ettei sellaista ole.

                      On pakko yrittää.

***

Oma mielipiteeni tekstistä ja tekstin taustoista
Kuten alussa sanoin, en ole koskaan kokenut lyhyen tarinan olevan minulla halussa. Haluan aina kertoa kaiken, mitä tarinasta tiedän ja oleellisen ja tarinaa rikastavan tiedon pois jättäminen tuntuu minusta hirvittävältä. Siksi en oikeastaan uskallakaan kirjoittaa raapaleita, lyhyitä, noin sadan sanan tarinoita, koska minusta on vääryys kirjoittaa yhdestä tarinasta niin vähän. Haluan kertoa kaiken.

Tämän takia minulla on vaikeuksia aina kun jonkin kilpailun pituusrajoitus on 20 sivua. Sekin on liian lyhyt.

Voi siis vain kuvitella, miten paljon minulla oli ongelmia tämän, vain kahdentuhannen sanan, kanssa.

Jokainen aloittamani tarina levisi ja levisi, kunnes jouduin lopettamaan ne täysin kesken ja siirtymään seuraavaan ideaan. Sama koski itse aihetta, nouseva varjo. Sain tästä aiheesta montakin ideaa, mutta samaan aikaan en saanut yhtäkään käyttökelpoista. Mikään ei tuntunut toimivan tarpeeksi hyvin ja kaikki sotkeutui omiin jalkoihinsa. Jouduin erikseen miettiä useita päiviä, mitä oikein kirjoitan. Aloin jopa tapani mukaan epäröimään itse tehtävän antoa: Miten tarkasti siinä pitää olla varjo, miten se pitää ottaa esille, mitä, mitä... Kysymyksiä kasaantui ja aiheet katosivat mielestäni.

Lopulta päädyin kirjoittamaan kahdeksan eri tarinan alkua, joista neljä viimeistelin. Pidin jollain tavalla kaikista valmiista, mutta muutamat palautteen antajat olivat sitä mieltä, että tämä oli paras.

Ajattelin tuolloin, ettei tarinaa voida kertoa 2000 sanassa, ettei se riitä. Tilaa on liian vähän eikä mikään kohtaus voi jättää tarpeeksi vahvaa tunnelmaa. (Voi kuinka paljon ihminen onkaan voinut oppia.)

Minä kuitenkin halusin kertoa kokonaisen tarinan, joten käytin oikotietä ja "huijasin" kertomalla tarinan pienissä välähdyksissä, yksittäisissä kohtauksissa joiden välinen tila jäisi lukijan täytettäväksi. Tarina hyppii eteenpäin kuukausilla ja vuosilla ja näin ollen sain kerrottua kokonaisen ja (ajallisesti) pitkän tarinan. Tämäkin tarina oli pituudeltaan 2001 sanaa, jokainen sana erikseen puntaroitu ja laskettu, niin, että kun otan oman nimeni pois, saan sen alle kahdentuhannen. Nyt kun kävin tekstin läpi, löysin lukuisia kohtia josta saatoin surutta varastaa kymmeniä sanoja. Niin sitä vain oppii kun kirjoittaa (ja okei, lisäsin myös paljon, mutta se ei ole merkityksellistä).

Tekstistä voi löytää Stephen King -vaikutteita siten, että siellä on eräs romaanin nimi suoraan, mutta minkäs minä sille voin, että se nyt vain on niin kaunis nimi? Kuka löytää?

Kun nyt luin ja korjasin tekstiä pitkästä aikaa, niin olen aikalailla samoilla linjoilla kuin aiemminkin: olen siihen tyytyväinen, mutta se ei ole mitään ihmeellistä. En usko, että tätä voi (ainakaan tähän sanamäärään) mitenkään erityisesti enää parantaa, mutta ei se mitään. Se on siinä ja sillä se.

Olen ajatellut kirjoittaa jatko-osaa tälle tarinalle, tai siis esiosaa, joka olisi tarkoitus antaa luettavaksi vasta tämän jälkeen, mutta vielä en ole siinä edistynyt. Selittäisin miten kaikki alkoi ja mistä lähtien Terry näki kuolleita.Ymmärrän siinä olevan riskejä siten, että se vie osan mystisyydestä pois, mutta haluaisin tutkia enemmän Terryä ja nähdä hänen elämänsä ennen tätä, ennen kuin hän eli yksin. Minulla on jo ideoita, mutten ole tähän päivään mennessä saanut niitä oikealle aikajanalle. Miten kaikki konkreettisesti tapahtuisi? Ongelmana on myös se, että jostain syystä haluan esittää tällä olevan mahdollisimman luonnollinen selitys, vaikkei sellaista tarvita. Onko minusta tullut tylsä?

Entä sinä?
Mitä mieltä sinä olit tekstistä? Oliko siinä jotain onnistumisen merkkejä, missä mentiin vikaan? Sana on täysin vapaa ja saa olla niin armoton, kun vain kehtaa. Kaikki kommentit otetaan hyvillä mielin vastaan! Ja jos tuntuu, ettei kommentin jakaminen tässä luonnistu, minulle saa laittaa sähköpostia.

Ja niin: Jos jotain kiinnostaa, löytyy minulla lisääkin luettavaa, mielestäni jopa parempaa. Jos sinua kiinnostaa esilukeminen, saa asiasta olla minuun yhteydessä.