Viikkoraportti: 27 - Kirjan ja ruusun ja lukemisen päivät!

Tällä viikolla ollaan juhlittu pienimuotoisesti Kirjailijan kellarin puolivuotista taivalta ja samaa juhlimista on löytynyt myös arjesta - pääsiäinen tarjosi hyvän hetken paeta mökille rentoutumaan. Keli on kuin morsian, ruoka on hyvää ja on aikaa lukea. Mikä voisi olla parempaa? Se, että täällä oleminen on saanut kaipaamaan kirjoittamista? No esimerkiksi se.


Viikon elokuva: Vares - Sukkanauhakäärme
Kun ensimmäiset Juha Veijosen esittämät Varekset tulivat, pidin niistä hyvin paljon. Ne olivat jännittäviä ja tunnelmallisia ja sisälsivät myös huumoria, raikas tuulahdus suomalaisten draamakomedioiden keskellä. Veijonen oli mielestäni juuri oikea näyttelijä tähän puuhaan. Kun hänet sitten potkittiin pois ja Antti Reini palkattiin tilalle tekemään uuden leffan sijasta kuusi uutta leffaa, ja hyvä luoja kaikki peräjälkeen, olin hyvin varautunut. Lähdin pyynnöstä mukaan katsomaan näistä ensimmäistä, Pahan suudelmaa, ja odotukseni kolahtivat kohdalleen: kyse oli sekasorrosta joka oli täynnä ärsyttäviä virheitä ja josta oli vaikea saada mitään irti. Nyt tuli sitten katsottua yksi viimeisimmistä elokuvista, Sukkanauhakäärme.

Elokuva alkaa varsin kohtuullisesti: alkuun seurataan vankilakorstoa, joka selvästi suunnittelee jotain ja hänellä alkaa aika käydä loppuun kun velkoja aletaan kiristää takaisin. Toisella puolen muuria Turussa Vares elää hiljaiseloa kunnes saa työkseen seurata erästä ulkomaalaista pianistia. Vareksen palkannut toivoo, että Vares löytäisi todisteita, jotta saisi häädettyä pianistin pois Suomesta, mutta mitä Vares löytääkin, onkin se, että hänen oma asiakas on rikollinen.

Tämä kaikki vaikuttaa suhteellisen kiinnostavalta, mutta mitä pidemmälle elokuva venyy, sitä vahvemmin herää kysymys, onko tässä mitään järkeä. Ja ei, ei ole. Käsikirjoitus on yksinkertaisesti surkea. Vares on rikoselokuva, mutta mikä rikos on ja mitä tässä nyt selvitetään, ei tunnu koskaan olevan selkeää. Katsojan täytyy itse kysyä, mitä tässä oikein tapahtuu ja mikä juoni on. Hahmoja kyllä kuolee vähän väliä ja taas kiinnostutaan uudesta aiheesta, mutta lopulta millään tästä ei ole mitään väliä. Juonta ei yksinkertaisesti oli, on vain pätkiä jotka katkeavat kesken kaiken ja jotka lopussa sidotaan hätäisesti yhdeksi epäselväksi kokonaisuudeksi.

Amatöörimäisyys jatkuu pidemmällekin. Näyttelytyö on paikoittain naurettavaa - ei kuitenkaan niin, että vetäisi vertoja surkeille efekteille. Veri ja ruumiit näyttävät siltä, kuin olisin itse alkanut kaveriporukalla alkanut tekemään leffaa ketsuppipurkin kanssa. Jos elokuvan kanttakin katsoo liian pitkään, tai yksinkertaisesti näkee DVD-kotelon, on selvää, että se on tehty tietokoneella. Ja surkeasti. Miksi tämä valinta on tehty, en voi edes käsittää.

Ja täytyy sanoa vielä elokuvan alkoholin kulutuksesta: Kun yritetään imitoida film noir -tunnelmaa, on mukana usein alkoholia ja kenties jopa alkoholismia, eikä siinä mitään. Usein tämä on toteutettu niin hyvällä maulla, hitusella romanttisuutta, ettei se haittaa ollenkaan, se on enemmänkin vain tyylikästä. Tässä, siinäkään, ei ole onnistuttu. Vares ja ystävät juovat käytännössä joka toisessa kohtauksessa, mutta se on vain surkeaa ja masentavaa suomalaista alkoholismia. Kukaan hahmoista ei ole tyylikäs, he ovat vain ja ainoastaan säälittäviä ja se näyttää pahalta.

Suomalainen elokuva on mielestäni tilanteessa, jossa se vaatii paljon työtä. Toisinaan toteutus vaikuttaa suhteellisen hyvätasoiselta, muun muassa Pahan papissa, mutta käsikirjoitus vaati käytännössä aina lisää työstämistä. Me emme yksinkertaisesti vielä osaa elokuvantekoa, joten miksi tehdä kuusi elokuvaa perä jälkeen, menee minun ymmärrykseni yli (rahan takia). Ehkä minä törmään joskus muihinkin Reinin pätkiin, mutta tämä ei onnistunut vakuuttamaan.

Kirjan ja ruusun päivä 23.-25.4
Jo kolmatta kertaa koittaa Kirjan ja ruusun päivä! Ja mitä tämä siis tarkoittaa? Sitä, että kun ostat vähintään kymmenellä eurolla kirjoja, saat sen vuoden valitun kirjailijan lyhy romaanin ilmaiseksi! Aikaisemmat kirjailijat ovat olleet Tuomas Kyrö ja Jari Tervo, ja tänä vuonna vuorossa on Anna-Leena Härkönen. Hänen pienoisromaaninsa Takana puhumisen taito on siis saatavilla vain tänä aikana ja vain ostamalla muita kirjoja, muuten kirjaa ei voi ostaa. Kyseiseltä nettisivulta löytyy mitkä kaikki kirjakaupat osallistuvat tähän kampanjaan, mutta käytännössä kaikki vähänkään suuremmat ovat mukana.

Nyt onkin mitä mainioin syy astella lähikirjakauppaan ja poimia kirjahyllyyn täytettä kahden kirjan edestä, sillä vaikka Härkösen romaani ei itsessään kiinnosta, on se ehdottomasti keräilyharvinaisuus. Ja hei, se on tekosyy ostaa kirja. Mitä muuta tarvitset?

Tulevaa materiaalia
Ensi viikolla Kirjoittamisesta palaa takaisin, tällöin jatketaan kirjoittajatyypeistä. Ensiksi otamme lähempään tarkasteluun seikkailijatyypin, siis sellaisen jollainen itsekin olen. Kannattaa käydä katsomassa ensin mitä nämä ovat, ja nyt katsotaan vähän hyötyjä ja kompastuskiviä.

Maanantain sarjakuva-arvosteluna on Sillagen toinen osa Yksityiskokoelma. Vaikka ensimmäinenkin osa oli scifiä, niin tämä on sitä vielä vahvemmin. Valitettavasti aiemmassa osassa olleet ongelmat ovat kantautuneet myös toiseen osaan, vauhtia on yhä liikaa eikä juoneen ehdi upota.

Perjantaina arvostellaan juuri lukemani Antti Tuomaisen Parantaja, joka on saanut suurta suosiota suurella määrällä käännöksiä vieraille kielille ja Johtolanka-palkinnolla. Ja kyllä, miljööhän tässä oli erinomainen, dystooppinen Suomi. Se oli monellakin tapaa raikasta, nähdä Suomi tässä näkökulmassa ja nähdä dystooppinen maailma tutussa ympäristössä. Muuten tämä olikin valitettavan nopeasti etenevä, liian moneen suuntaan ulottuva ja yksinkertainen dekkari. Ihan kiva, mutta.

Itse viimeistelin ensimmäisenä mökkiaamuna Ernest Hemingwayn lyhytromaanin Vanhus ja meri. Vaikka alkuun ajattelin, ettei tämä toimi saati ole niin syvällinen ja erikoinen, kun on annettu ymmärtää, veisi mukanaan lopussa todella kovaa. Kiehtova, mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä.

Nyt alkaa Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni ja sitten voisikin jo availla George R. R. Martinin Lohikäärmetanssin ensimmäisen osan sivuja. Molempia kohti on suuret odotukset, toivottaan että ne myös täytetään.

Omaa kirjoittamista
Mökillä olo tosiaankin on saanut kirjoittajaminäni hereille, ja nyt sormeni palavat päästä kirjoittamaan. Harmillisesti sille ei vain ole ollut aikaa vaikka minusta tuntuu, että voisin kirjoittaa koko päivän. Mutta toisaalta - ehkä se on ihan okei. Vaikken ennen ole ollut erityisen mökki-ihminen, huomaan nyt sen olevan mitä parhainta lääkettä. Nämä vapaapäivät olisivat menneet kotona täysin eri tavalla, ja vaikkei kotona olossa ole mitään ongelmaa, muistuttaa se jokaista toista päivää. Onko minusta tullut vanha?

Mutta tämä viikko. Se on mennyt vaihtelevasti. Ideapuolella olen ollut aktiivinen, sain juuri uuden novelli-idean jota lähdin jo hahmottelemaan, mutta konkreettisesti kirjoituspuolella olen ollut laiskempi. Tai en välttämättä laiska. Mutta menin asentamaan Diablo 3:n uudestaan koneelleni. Ja siitä alkoi vähän niin kuin alamäki. Se on muuten mielenkiintoinen peli nyt pitkän tauon jälkeen. Hauskaa. Liiankin. Piru vieköön...

Yksi tämän vuoden puolella tapahtunut muutos on se, että olen alkanut jälleen pelata. En todellakaan ole pelannut viimeisenä muutaman vuonna käytännössä ollenkaan, ja jos olen, niin hyvin vähän. Tässä muutaman kuukauden aikana se on kuitenkin alkanut, ja ikävä sanoa, mutta liiankin vahvasti. Ei todellakaan pitäisi asentaa pelejä kirjoituskoneelle, sillä ei pitäisi olla mitään muuta kuin kirjoitusohjelma (ei, jos on huono itsehillintä).

No, ensi viikolla katsotaan uudestaan. Minun pitäisi sopia itseni kanssa jonkinlainen palkintosysteemi. Jos kirjoitan X määrän tietyssä ajassa, niin saan pelata.

Ja jos ei toimi, niin no, sitten poistetaan pelit kokonaan.

Eli vieläkin seilataan suunnasta toiseen, mutta fiilis on silti ihan hyvä. Kenties se johtuu mökki-ilmasta tai siitä, että vatsa on täynnä suklaata tai siitä, että sauna on pian lämpimänä. Joka tapauksessa, tässä kohti fiilis on eri hyvä.

Vielä kun kirjoittaisi. (Mutta ei se mitään)

(Huomenna kotona kaduttaa.)

(Mutta ei se mitään).