Novelli: Odotus

Tässä on ensimmäinen maistiainen siihen, mitä oikein olen miehiäni eli novellini Odotus. Jos nyt selviäisi osaako se kaveri kirjoittaa vai höpiseekö vain omiaan?

***

Seuraava teksti on kirjoitettu Yöstoori -tapahtumaa varten, jossa kävin joku aika sitten. Lyhyesti se oli siis Lumon kirjastossa järjestetty tapahtuma, jossa kirjoitimme erilaisten tapahtumien ja ohjelmien puitteissa. Meillä oli löyhät ohjeet siitä, minkälainen teksti pitäisi olla. Kaiken sai tehdä muuten itse, mutta päätökset ja alut piti jollain tavalla olla yhteneväisiä, jotta pääsemme "oikeaan tilanteeseen", jota ohjelmassa vaadittiin.

Tekstit julkaistiin tapahtuman omalla sivustolla: omani löydät tästä. Siellä se on ihan kätevästi luettavissa ja saa nähtävästi myös ladattuna PDF:ksi.

En tiedä miten tapahtumanjärjestäjät ovat tämän ajatelleet, se kun on samaan aikaan julkinen sivusto mutta silti tarkoitettu meidän osallistujien kommentoitavaksi, joten lätkäisen tekstin vielä tännekin.

Kaikki palaute on enemmän kuin tervetullutta, sen avulla minä kehityn. Oli se risuja tai ruusuja, kertokaa mitä olette mieltä ja eritoten miksi! Jos on jotain sanottavaa, niin tuhannet kiitokset nyt jo, ja pyydän kommentoimaan tänne (jätetään se yöstoorin sivu läsnäolijoille).

Novellin loppuun olen kirjoittanut tekstin kirjoittamisesta ja mitä ohjeita meillä oli, sekä jonkilaisen analyysin siitä, mitä mieltä tekstistä olen. Jos haluaa todella lukea, niin suosittelen ensin lukemaan novellin ja sitten kommenttini, ne nimittäin paljastavat juonesta jonkun verran. Toisaalta jos aika ja kiinnostus tälle ei riitä, niin mene ja kurkkaa millainen kirjoitusprosessi oli!

Sen enempää selittämättä: yrittäkää nauttia.

***

                                Odotus

Kirjoittanut:

Ville-Markus Nevalainen

                                  Yksi

Taivaan tummuessa Ronald pysäytti kiikkutuolinsa. Hän asetti vanhan saappaansa tuolin jalan alle, ja jäi siihen paikoilleen. Hän odotti pitkän aikaa. Taivas oli ollut sinertävä vielä hetki sitten, tai niin hän ainakin uskoi sen olleen. Nyt se oli saanut pahaenteisen tumman harmaan värin.

                      Hän istui siinä saapas tuolin jalan alla, imeskeli piippuaan ja odotti. Saapas oli kovaa nahkaa, eikä hän tuntenut painoa siinä. Hän ei haistanut mitään, ei alkavan sateen tuoksua. Ei kesää tai edessä siintävää syksyä. Hän raapi karheilla sormillaan terävää partaansa. Taivas pysyi tummana eikä mitään tapahtunut. Hän veti saappaansa tuolin alta ja jatkoi kevyttä kiikkumistaan kokoajan kuunnellen ympäristöään. Kuistin laudat narisivat, eikä hän kuullut muuta. Hän ei osannut enää rentoutua, keho oli jännittynyt ja valpas, mutta erosiko se mistään?

                      Pelto oli kynnetty ja jäljellä oli enää tummaa, öisin kovettuvaa multaa ja soraa. Pelkkää multaa silmänkantamattomiin, mutta se oli hänen. Talon takana olisi metsä kilometrin ja seitsemänsadan metrin päässä, jonka hän oli mitannut useaan kertaan. Metsä ei ollut vielä kuollut, mutta se seuraisi peltoa.

                      Ronald kiikkui, piti ohuista käsinojista kiinni, kuin luut omien käsien alla. Hän katsoi taivasta, joka oli yhä tasaisen harmaata. Se ei vaikuttanut hyvältä. Ei tähän aikaa vuodesta.

                      Maisema edessä ei muuttunut ja kiikkutuolin narina katosi hänen mielestään, muuttui itsestäänselvyydeksi, keskittyminen herpaantui ja kesken keinumisen hän nousi ylös ja meni sisään ja jätti kiikkutuolin narisemaan yksin. Sisällä hän laittoi oven kiinni, veti sen kunnolla sisään ja painoi muutaman kerran kahvan pohjaan, työnsi sitä vähän ja jätti sen sitten. Hän käveli sisällä, laittoi joitain valoja kiinni eri huoneissa alakerrassa. Kävellessään kolmannen kerran pienen aulan ohi, hän otti tumman takkinsa jonka laittoi päälle.

                      Hän käveli alakerrassa ja haluamattaan vilkaisi ikkunoista ulos. Keittiöstä hän näki mustaa maata kunnes ei enää nähnyt loppua ja hän ajatteli, että hänen pitäisi varmaan hankkia lasit myös kaukonäölleen, vaikka tuskin hän niitäkään käyttäisi. Olohuoneesta avautui sama näky vastakkaiselta puolelta. Vessassa jossa hän kävi vain kerran ja jossa valo oli keltaista, näkyi takana odottava metsä. Hän katsoi korkealla olevasta ikkunasta ja sulki sitten valon ja lähti sieltä. Aulasta, jonka hän ohitti kokoajan, näkyi eteenpäin kuistille ja sen yli eikä hän katsonut sinne.

                      Kuului kumahdus seinäkellon lyödessä. Ronald jäi paikoilleen aulassa ja kuunteli lyöntejä, kuunteli ja laski, katsoi taaksensa olohuoneeseen, eikä ollut varma mitä kello oli. Lyönnit loppuivat ja hiljaisuus imeytyi puutalon seiniin ja lattioihin. Olohuoneessa oli nojatuoli, sohva jota ei käytetty ja kirjahylly täynnä koskemattomia kirjoja ja pölyä. Aulan seinällä oli vaaleita neliöitä.

Ronald käveli keittiöön. Jääkaapin oven avautuessa hillo- ja mehupurkit kilahtivat toisiaan vasten. Hän katsoi niiden ohi ja yritti olla näkemättä sumeiden purkkien sisällä näkyvää homekerrosta, ei edes katsonut etikettejä joihin oli epävarmalla käsialalla kirjoitettu niiden sisältö. Hän otti läpinäkyvän pullon jossa oli läpinäkyvää juomaa ja joka oli koskettaessa kylmä ja laittoi jääkaapin kiinni. Hän kaatoi juomaa, kuunteli hiljaista lorinaa kun se ropisi posliinia vasten. Pienessä valkeassa posliinikupissa oli pohjalla vain sentti juomaa ja hän katsoi sitä. Se näytti melkein vedeltä. Hän ei muistanut koska oli syönyt viimeksi. Hän ajatteli, että tämä oli huono idea, mutta mitä sillä oli enää väliä? Sitten hän laittoi pullon takaisin jääkaappiin ja otti kupin mukaansa.

                      Hän käveli keittiöstä ulos ja aulan läpi olohuoneeseen ja erehtyi näkemään silmäkulmastaan jotain mistä ei ollut varma ja pysähtyi keskelle aulaa ikkunoiden eteen. Hänen oikeassa kädessä oli valkoinen posliinimuki jossa oli koristekultaa. Lasin pohjalla läpinäkyvää juomaa joka aaltoili vielä hetken laidalta toiselle ja pysähtyi. Hänen vasemmalla puolellaan ikkunassa näkyi jotain mutta hän katsoi vain mukia. Sitten hän katsoi eteensä harmaata olohuonetta, tyhjiä hyllyjä, peltoa. Meni ja avasi ulko-oven oven ja tunsi vihlaisun sydämessään, kuin veitsen viilto, näki hahmon seisomassa keskellä hänen peltoaan yli kolmenkymmenen metrin päässä. Hän ei nähnyt kauaksi, mutta hänen ei tarvinnut. Hahmo oli kuin maasta noussut varjo, joka ei liikkunut, seisoi vain siinä kuin olisi aina seisonut ja hän tiesi, ettei se ollut mahdollista.

                      Hän odotti siinä ulkona oven kynnyksellä, piti ovea saappaallaan auki ja katsoi hahmoa. Häntä kylmäsi ja hän tunsi että taivas oli tummunut entisestään mutta hän ei ollut varma, koska ei voinut katsoa muualle. Yli kolmenkymmenen metrin päässä oleva hahmo seisoi siellä paikoillaan ja he odottivat. Kuistilla ei ollut kiikkutuolin lisäksi muuta, pöytä ja toiset tuolit heitetty tarpeettomina jo aikoja sitten pois. Hän laittoi oven kiinni, veti sitä kunnon nykäyksin, painoi alas ja työnsi eteenpäin, mutta ovi ei auennut. Oven vieressä oli ikkuna ja hän katsoi siitä, näki yli kolmenkymmenen metrin päässä hahmon. Taivas oli tummunut, sitten hän veti verhon kiinni.

                      Olohuoneessa hän istui raskaasti nojatuolille kuppi yhä kädessään. Hän puoliksi makasi siinä ja raapi partaansa. Sitten hän otti paremman asennon ja istui kunnolla, jäykemmin. Hän istui siinä ja kuppi alkoi tuntua kylmältä. Hän ajatteli, että juomisen sijaan hänen pitäisi syödä. Koska hän oli syönyt? Se ei ollut hyväksi hänelle, ei tässä kohti. Hänen ei tehnyt enää mieli juoda ja hän kurotti ja laittoi kupin kirjahyllylle. Hetken päästä hän kumartui kirjahyllylle ja otti siitä lankapuhelimen syliinsä. Syitä nostaa luuri ei ollut monia. Syitä jättää se siihen liian monta. Hän kuitenkin nosti luurin ja kuunteli loputonta kohinaa, joka olisi voinut olla puhetta ja sanoja. Rullasi numerot yksitellen. Kohina jatkui, tuntu imeytyvän hänen kalloonsa, jossain sen taustalla kuului ääni, kuiskaus. En halua puhua kanssasi, Ronald. En enää. Hän laski luurin, laittoi puhelimen pois. Olen hereillä, hän sanoi itselleen. Nousi ja katsoi kelloa. Kello on puoli seitsemän ja olen täällä. Käänsi radion päälle, kuunteli naisen laulua, oikeaa ääntä.. Istui takaisin alas. Keskittyi musiikkiin. Toisti: Olet täällä, muita ei ole.

                      Olohuoneessa oli kaikki valot päällä. Tuntui kuin olisi loppusyksy, ei hän koskaan muuten pitänyt valoja. Hän istui penkin reunalla, vaihtoi taas asentoa. Hän naputteli käsinojaa. Hiljaista, tasaista naputusta, karhea sormenpää kosketti nahkapintaa, nousi ja laski taas. Kuten kiikkutuolin narina se katosi kohta hänen mielestään. Toisti nyt: Olet yksin. Olet aivan yksin. Täällä ei ole ketään muuta. Vain sinä.

Hän katsoi ikkunasta ja näki pelkkää peltoa ja nousi sen jälkeen ylös ja käveli suoraa päätä yläkertaan. Yläkerrassa hän ei laittanut valoja vaan meni makuuhuoneeseensa ja siellä isolle kaapille ja avasi sen ja otti haulikkonsa johon hän latasi hauleja. Hän meni alakertaan eikä tajunnut rymistelevänsä portaissa, paiskovan jalkojaan kovempaa kuin tarvitsi ja käveli siitä suoraan etuoven vieressä olevalle ikkunalle ja näki hahmon joka seisoi hievahtamattakaan viidentoista metrin päässä.

                      Toinen isku, neula sydämen läpi, vihlaisu. Ronald veti syvää henkeä. Sieraimet laajenivat, ilma kulki keuhkoihin ja hänen rintansa nousi ja kaikki palasi tavalliseksi uloshengityksen myötä. Hän koetti ovea ja kun se ei avautunut, hän meni takaisin olohuoneeseen ja istui nojatuolille haulikko poikittain sylissään.

                      Ulkoa ei kuulunut mitään. Radion laulu jota hän ei kuullut. Vain hän ja hänen oma tietoisuutensa. Hän katsoi oikealle ikkunaan ja näki taivaan tummuneen entisestään, se oli myrskynmusta, mutta pilviä ei näkynyt tai sitten taivas oli pelkkää pilveä. Myrskyä ei kuitenkaan kuulunut, ei sadetta, ei tuulta. Radio ei ollut täysin oikealla taajuudella ja se kohisi hiljaisesti soittaessaan vanhoja klassikoita. Hän kuunteli musiikkia, sulki silmänsä. Oli jossain muualla. Savuisessa kapakassa, kuunteli mekkoon pukeutunutta tummaa kaunotarta. Rauhassa.

Kun toinen kappale alkoi, hän nousi ylös ja laittoi radion kiinni.

                      Aula oli kapea, siihen mahtui vain kaksi henkilöä vierekkäin vaikka he kuinka yrittivät väistää toisiaan parhaansa mukaan. Joku oli ollut aina keittiön tai olohuoneen puolella. Aulassa oli oma valonsa mutta se ei toiminut. Ei kesällä ollut tarvinnut valoa ja valoa sai yöllä olohuoneen tai keittiön puolelta. Nyt aula oli hämärä, kahden valon välissä muttei tarpeeksi valaistu. Hän seisoi siinä oven edessä ja katsoi toimimatonta valoa. Naksautteli sitä päälle ja pois, pelkkiä tyhjiä klikkauksia. Ajatteli, että ehkä hänen olisi pitänyt kuunnella ja vaihtaa valo. Unohti sen, koska sillä ei ollut merkitystä, koska se johtaisi toisiin ajatuksiin. Ehkä heitä olisi pitänyt kuunnella. Oven sivuilla olevat ikkunat näyttivät peltoa mutta eivät mitä edessä oli. Hän meni vessaan, laittoi valot ja katsoi metsään. Jätti valot päälle ja palasi takaisin aulaan.

                      Ovi tuntui kasvaneen, se vei suuremman osan seinästä kun hän muisti. Hän seisoi siinä, nosti sormensa haulikolta, heilutti niitä ilmassa ja kuivatti hikeä. Otti taas kiinni.

                      Jos hän olisi odottanut vielä hetken, hän ei olisi avannut ovea eikä hän tiennyt olisiko se ollut hyvä vai huono asia, joten hän otti ripeitä askelia, antoi saappaidensa kolahtaa puulattiaa vasten, meni ovelle, väänsi lukosta sen auki ja avasi ja näki mustahiuksisen tytön seisovan aivan edessään, liikkumattomana ja valkeana ja hän löi oven kiinni, kiskoi sitä, muttei painanut kahvaa alas jos ovi aukeaisi, jos se vahingossa aukeaisi.

                      Hän ryntäsi taaksepäin. Katsoi ovea aulan päästä. Piti haulikon pumpusta kiinni ja seisoi. Ei, ei, ei. Katsoi ovea, hengitti, syvään, suuria, pinnallisia hengenvetoja jotka hengästyttivät hänet. Rauhoittui. Huusi: Helvetti!

Hän käveli nopeasti olohuoneeseen, toisti: et sinä, sinä lähdit pois, et voi tulla, väänsi radion päälle niin että kohina ylitti musiikin joka kuului jostain taustalla epäselvänä, peitti ajatukset, otti kupin haulikosta pitelevien sormien väliin, kumartui katsomaan ikkunasta ulos ja meni keittiöön. Lasit kilahtivat toisiaan vasten ja hän otti pullon joka oli kylmä ja täytti posliinikupin ja joi sen. Hän nojasi tiskiä vasten ja antoi poltteen kiertää sisällään, kuunteli epäselvää kohinaa joka särki jo nyt hänen korviaan. Edessä oli ikkuna josta näkyi pelkkää peltoa. Se ei ollut ratkaisu, mutta hän otti pullosta kiinni ja kaatoi lisää tuntien kylmää tuulen virettä takanaan ja katsoi ja näki tytön seisovan heidän aulassaan, eikä hän tiennyt miten, mutta sormet puristuivat kupin ympärille ja hän riuhtaisi sen keittiön yli. Lasi räjähti seinässä ja sirpaleet ja juoma lensivät pitkin seinää ja lattiaa, eikä tyttö liikuttanut kasvojaan.

                      Hän heittäytyi nurkkaa vasten, haulikko oli hikinen, liukas, törmäsi jääkappiin jossa lasit kolisivat, jatkoi kauemmas taaksepäin, puristi aseesta. Puuta takana, huoneen nurkka. Musiikki pauhasi, särinä koveni. Hänen sormensa oli koukistunut varmistimen jäykistämän liipaisimen ympärille. Hän sulki silmänsä, hyvä luoja, vie hänet pois, olen yksin, täällä ei ole muita, avasi ne taas. Kädet tärisivät, eikä tyttö sanonut mitään, seisoi vain siinä tummassa aulassa. Ronald yritti niellä, mutta kurkku oli kuiva ja juoma oli polttanut syljen suusta. Hiki kohosi hänen otsalleen, rintaa alkoi särkeä. Hän painoi sormellaan varmistimen pois, tunsi miten liipaisin löystyi, aisti miten se olisi mahdollista painaa pohjaan. Sinä lähdit, et kuulu tänne enää. Tyttö liikkui, käveli jalkoja laahaten, katosi. Ronald seisoi nurkassa, odotti kuulematta askelia. Kuului vain epäselvää musiikkia, mutta hän tiesi jalkojen nousevan hitaasti ylös askelma kerrallaan.

                      Kului pitkältä tuntuva aika joka välähti ohi hetkessä ja Ronald alkoi ottaa hitaita ja äänettömiä askeleita, rullasi askeltaan eteenpäin niin ettei ääntäkään lähtenyt. Hiljainen nahan päästämä narahdus tuntui myrskyn jyrähdykseltä musiikin kohinan alla. Lähemmäs aulaa, pari metriä enää. Pitäisi nielaista, mutta ei voinut, haulikko tuntui karkaavan sormien alta. Metri. Eteenpäin, askel. Asetti aseen valmiiksi olkaansa vasten, tiesi ettei olisi valmis ja otti toisen askeleen, näki ylös jossa näkyi vain tyhjä rappukäytävä. Hän katsoi rappukäytävää, tummia portaita ja porraskaidetta. Tyhjyyttä.

                      Ronald sulki silmänsä, veti syviä vetoja ja räväytti silmät auki. Mitään ei ollut. Tyhjää raput. Hän katsoi ovea, tietään pois täältä. Ylös. Olohuoneen ikkunaa. Pinnisti mieltään ja muistiaan. Mitä tapahtui, oliko hän tosissaan? Huijasi, huijasi itseään. Sitä sen piti olla. Niin se oli.

Siten hän halusi sen olevan. Kirkas neste valui seinästä, posliininsirut lattialla. Hän ei luoja sentään kuvitellut.

Raput narahtivat, huusivat kuin ukkonen. Hän puri hampaansa yhteen, kurotti kaulaansa ylös. Nielaisi. Toinen askel joka ei kuulostanut enää niin kovalta, joka oli helpompi ja rennompi ottaa. Ylöspäin, rauhallisesti. Tämä oli hänen kotinsa, ei sen. Huone ei kuulunut sille enää. Kaikki oli Ronaldin, tämä kaikki oli hänen. Rohkeampi askel. Varmempi. Kääntyi jo osittain toiste päin jotta näkisi käytävälle. Hän tuli yläkerranlattian rajalle. Odotti siinä hetken. Otti sitten kaksi nopeaa askelta ja pysähtyi siihen. Laski aseensa.

Kuollut tyttö tuijotti häntä varjoista jotka olivat tummentuneet, levinneet seinille kuin öljy joka kirkui ja raivosi ja liikkui seinillä. Matilda seisoi tytön vieressä, siltti tämän päätä tyhjillä sokeilla, valkoisilla silmillä. Ronald. Tule kanssamme.

Matildan jalat pettivät, nainen rojahti lattialle, toinen käsi kurotti kohti Ronaldia ja kynnystä josta raput alkoivat.

Ronald juoksi alas. Kohina täytti korvat, musiikki, veren kohina, ovi oli kiinni, lukossa. Ryntäsi ovea vasten, töni sitä ja kaiken sen aikana askeleet laskeutuivat hänen takanaan rappusia, alas, alas. Hakkasi ovea, piti haulikkoa kainalossa mutta ovi ei auennut ja tyttö laskeutui rappuja alas, tuli jo viimeisille askelille. Hän otti hikisillä sormilla kahvasta kiinni, mutta sormet liukuivat sen ohi ja tytär oli jo aulassa lattiatasolla. Haulikko tuntui putoavan kainalosta, hän pyyhki kättä housuihinsa, veti ja veti farkkujen pintaa vasten, otti lukosta kiinni ja tytär tuli lähemmäs, nosti käsiään. Lukko naksahti, ovi antoi periksi ja hän syöksyi ulos, kääntyi heti ja paiskasi oven kiinni.

                      Ronald seisoi kuistillaan ja katsoi ovea. Sisältä kuului musiikkia, eikä kohinaa ollut. Lämmintä, pehmeää jazzia. Ikkunoissa näkyi pehmeä oranssihehku. Ulkona oli kylmä ja pimeä, hänellä oli hiki joka kylmeni.

Hänen hengityksensä tasaantui. Sisällä olisi lämmintä. Siellä olisi hyvä olla. Voisi nukkua. Saisi olla rauhassa.

                      Oven kahva painui hitaasti alas, Ronald otti askeleen taaksepäin. Kahva painui alas asti, loksahti ääripäähän ja jäi siihen. Ronald juoksi pois.

                      Hän kiersi talon ja juoksi niin kovaa kun pystyi kovalla maalla. Haulikko heilui käsissä, niska ja kädet ja otsa olivat hiessä, sydän hakkasi. Maa oli epätasaista, hän nousi ylös, alas. Kilometri seitsemänsataa ei tuntunut paljolta, hän pääsisi sinne. Lähtisi ja jättäisi talon. Metsä oli lähellä, siinä edessä. Hän juoksi ja jätti talonsa taakse, tunsi vihlontaa sydämessään, jalkojen muuttuvan voimattomiksi, ja kilometri seitsemänsataa tuntui loputtomalta. Hän pysähtyi ja katsoi edessä olevaa tummaa metsikköä. Katsoi taakse jossa oli vain talo ja ikkunat joissa oli pehmeää valoa ja josta kantautui hiljaista musiikkia. Taloa ja maanrajassa näkyvää kellaria.

                      Hän hölkkäsi taloa kohti, ei jaksanut enää juosta mutta käski itseään kiiruhtamaan. Hengitti raskaasti, läähätti. Tuli kellarinovelle, laittoi haulikon sivuun ja otti ovista kiinni, veti ne auki ja otti haulikon takaisin, meni sisään ja sulki ovet näkemättä tyttöä joka seisoi talon nurkan takaa. Sisällä oli pimeää, kosteus ja home haisivat täällä, viileys joka jäi iholle. Hän asteli nopeasti jyrkät puuportaat alas, kivilattia, kiviseinät. Katto oli puusta, talon lattia ja lattianraoista näkyi pieni siivu valoa ja hän kuuli musiikin tänne.

                      Kaukana kotoa, kaukana sängystä ja lämmöstä ja turvasta, varjossa alhaalla, kylmässä. Hän nojasi seinää vasten, tunsi muhkuraisen kiviseinän, muttei nähnyt sitä eikä mitään muuta. Hänellä ei ollut kynttilää, ei valoa. Hän seisoi kiviseinää vasten. Antoi jalkojensa valua alas. Istui siinä haulikko käsissään ja katsoi ylhäällä rappusten päässä olevaa ovea.

                      Sulki silmänsä ja vei kätensä yhteen, rukoili haulikko sormien välissä.

                      Auttakaa minua.

                     

                                   Kaksi

Ronald avasi silmänsä, vaikkei halunnut. Se tapahtui itsestään, vaivattomasti. Hän ei reagoinut siihen, että näki taas. Se tuntui luonnolliselta, totta kai hän näki, mutta hän alkoi vähitellen tajuta, ettei hänen olisi pitänyt nähdä.

Nojatuoli oli pehmeä ja se oli upottanut hänet syvälle sisäänsä. Hän istui siinä, liikutti hitaasti päätään, katsoi ympärilleen. Ulkona oli pimeää, oli kuin ikkunan toisella puolen ei edes olisi mitään, pelkkä musta ruutu. Hän näki vilauksella kuinka puhuri heitti ryppään lumihiutaleita ikkunan poikki, valkoinen viuhahdus, ja sitten kaikki oli poissa. Nyt hän huomasi että ikkunan reunoille oli kertynyt huurretta, se oli ympäröinyt lasin ja se tuntui järkevältä. Ulkona oli hyytävää, mutta se ei haitannut, sillä ei ollut edes väliä. Hän oli sisällä. Täällä oli lämmin.

Ronald huomasi sylissään haulikon. Hän katsoi sitä pitkään, eikä keksinyt yhtäkään syytä miksi se olisi siinä. Hän katsoi olohuoneeseen, radiota jonka pieni ruutu oli kirkkaan keltainen ja jossa viisari oli säädetty oikealle taajuudelle, kirjahyllyä jolla oli valokuvia, pöytää jossa paloi kynttilät. Hän kosketti asetta, tunsi kylmän metallin, sen lujuuden. Hän kosketti sitä kauttaaltaan ja vaikkei ymmärtänyt syitä miksi se oli siinä, tiesi sen olevan hänen. Sen ei olisi pitänyt olla. Sen piti olla hyllyssään lukittuna. Hän otti aseen käsiinsä viedäkseen sen takaisin ylös minne se kuului ja tunsi sen pinnalla lämmön, nihkeyden jonka hikiset kädet olivat saaneet aikaan. Kuin joku olisi pitänyt siitä kiinni, puristanut henkensä vuoksi. Oliko hän hikoillut?

                      Kuului kevyttä sipsutusta ja nainen käveli hymyillen huoneeseen. Ronald katsoi tätä. Kysyi miksi hänellä oli ase sylissään. Nainen vain hymyili lempeästi, käveli sohvalle häntä vastapäätä ja otti kirjan syliinsä. Ronald katsoi asetta, tunsi yhä jonkun toisen kosketuksen sen pinnalla. Tiedätkö, hän kysyi taas.

                      Nainen luki kirjaa, nosti toisen käden ja asetti sen jollekin riville ja vasta sitten nosti katseen. Hymyili taas. Kuka on tuonut, hän aloitti, hiljeni. Aseeni. Nainen katsoi häntä ja hymyili. Rakastavasti, ymmärtävästi. Ronald katsoi ympärille, muualle. Aulaan, keittiöön. Kuunteli ja kuuli vain radiota. Jokin hänen sisällään. Jokin kaipasi, hän kaipasi jotain. Jotain puuttuu. Hän meni olohuoneeseen ja näki nurkassa rintaan asti ulottuvan kuusen, kauneimman ja värikkäimmän jonka oli koskaan nähnyt. Mutta se ei ollut mahdollista, jos heillä jo oli kaunein kuusi, täydellinen, niin miksi hän olisi koskaan lähettänyt Lindaa hakemaan kuusta? Ja hän muisti kysymyksensä, kysyi: Missä Linda on? Nainen hymyili leveämmin, nyökkäsi. Otti sormen pois kirjalta ja luki taas. Ronald katsoi käytävälle. Nousi ylös ja laski haulikon vierelle nojaamaan kirjahyllyyn. Hän meni aulaan, katsoi keittiöön ja rappuja ylös ja yläkertaan. Kääntyi takaisin ja kysyi: Missä Linda on?

                      Ronald katsoi naista tarpeeksi pitkään tajutakseen, ettei tämä lopettaisi, ei vastaisi, ja miksi vastaisikaan jos hän ei ollut koskaan kysynytkään mitään. Nainen nyökkää koska tällä ei ole mitään mitä kuuntelisi, mihin vastaisi. Hän avasi suunsa, kysyi: Matilda, missä Linda on, mutta hänen suunsa ei liikkunut, sanoja ei tullut. Miksen pysty, hän sanoi. Mikset kuuntele? Ei, ei sen näin pitänyt mennä. Ronald käveli sohvalle, istui viereen. Matilda luki. Matildan piti kysyä, se oli tämän tehtävä. Mikset puhu? Miksi vain hymyilet, sinun pitäisi puhua? Sano jotain, kysy missä Linda on.

                      Nainen luki eikä vastannut. Ronald tunsi jonkun kasvavan hänen sisällä, kutistutuvan ja saavan hänen hengityksensä värisemään. Puhu, hän pyysi. Nainen käänsi sivua ja Ronald katsoi, näki sanojen toistavan itseään. Pelkkää samaa lausetta: Ole hiljaa, nainen, ole hiljaa, nainen… sama virke toistuen kokoajan sivulta sivulle ja nainen luki sitä. Mitä sinä teet? Ronald kysyi ja näki naisen posken jolle alkoi vähä kerralla muodostua huulien jälkeä, suudelmaa ja Ronaldin rystysiä alkoi kihelmöidä, poltella. Hän nousi ylös, kompuroi takaperin, meni pois olohuoneesta. Keittiöön vaikka tiesi ettei siellä ollut mitään. Kaikki keittiön kaapit olivat auki ja täynnä kirkkaita pulloja, hyllyt ja tasot olivat täynnä, jääkapin ovi avautui ja kolisi lasien heiluessa. Lattia oli täynnä lainehtivaa lasinsirua, hajonneita pulloja.

Hän palasi aulaan hengästyneenä, nousi raput juosten ylös ja pysähtyi. Käski itseään rauhoittumaan.  Otti kaiteesta kiinni kuin kävelisi koska tahansa, vaikkei hänestä tuntunut, että tämä oli mikä tahansa hetki, nousi hitaasti ylös. Meni käytävälle ja katosi heidän tyhjään huoneeseen. Meni käytävän päähän, avasi Linda huoneen oven. Se näytti vain siltä miltä sen piti. Kirjoja, sänky, ratsastusvälineet. Linda, hän sanoi tyhjään huoneeseen.

                      Hän laskeutui raput ja tuli aulaan, vilkaisi olohuoneeseen jossa nainen luki ja meni etuovelle. Ovi oli lukossa. Hän nosti kätensä lukolle, väänsi sitä ja huomasi sormien luiskahtavan sen pinnasta irti. Hän otti uuden otteen, käänsi ja sormet liukuivat irti lukosta. Otti vielä kiinni, ei saanut otetta. Hän repi paitaansa niin, että se oli sormien päällä, otti siten kömpelön otteen ja käänsi ja kädet valahtivat alas. Hän otti kahvasta kiinni, töni sitä olkapäällään, puski sitä vasten kerta toisensa jälkeen. Kovempaa, tunsi tärähdyksen kehossaan, kipu välähti hänen lävitseen. Hän perääntyi, katsoi lukkoa, ovea.

                      Ronald otti askeleen taakse ja tiesi odottaa. Kuunnella. Oveen koputettiin. Hän tuijotti ikkunoita, muttei nähnyt kuka oven takana oli ja hän tiesi, ettei ollut kuullut koputusta ensimmäistä kertaa. Koputus toistui, hiljaisena, vaimeana. Hän meni ovelle, avasi sen ja näki ja kuuli pelkkää tuiverrusta. Ei ketään.

                      Hän käveli olohuoneen rajalle ja näki radion valon sammuneen. Laitoitko, hän kysyi ja näki sohvan olevan tyhjä. Kirjan sivut oli revitty irti ja ne oli levitetty pitkin huonetta ja sohvaa. Hän kumartui ja otti yhden sivuista, näki sen olevan samaa, kerta toisensa jälkeen: Ole hiljaa, nainen. Hän huomasi sivusilmällään jonkun nousevan rappuja ja kun hän kääntyi, hän näki enää polvet jotka katosivat ylös. Huoneen nurkassa oli kuihtunut, harmaa kuusi. Se oli varissut lattialle tuhkan värisenä. Ronald katsoi sitä, juoksi portaille.

Hän otti rappujen kaiteesta kiinni, katsoi ylös jossa ei enää näkynyt mitään. Oli hiljaista. Ylhäällä olisi hiljaista, siellä voisi olla rauhassa, levätä, mutta hän tiesi ettei voisi seurata naista. Hänen ei pitänyt nousta rappuja. Hiljaisuus jatkui aina siihen asti kunnes ulko-ovi rämähti hänen takanaan, paukahti seinää vasten ja päästi pimeyden ja lumen sisään. Hän ei irrottanut kaiteesta, tuuli huusi ovella ja puski lunta ja varjot välkkyivät lattialla ja seinillä.

                      Ylhäällä olisi hiljaista.

                      Pienin askelin, valmiina perääntymään jokaisella hetkellä hän tuli ovelle, joka paukkui seinää vasten, josta tuuli kävi kasvoille ja heitti lunta häntä kohden. Hän räpytteli, piti käsiään ylhäällä. Ovelle. Yritti saada sisältä ulko-ovesta kiinni muttei yltänyt, ovi hakkasi ulkoseinää vasten, paukkui, paukkui. Hän katsoi taaksensa, sulkisi vain oven ja palaisi sisään. Kaikki palaisi ennalleen, tulisi lämmintä. Linda ja Matilda odottivat häntä.

                      Hän otti askeleen ulos, kylmyys kahmaisi hänet sisäänsä, puristui hänen luiden ja keuhkojen ympärille, hän tärisi. Otti ovesta kiinni, veti sen sisään mutta ovi liukui hänen käsistään ja paiskautui kiinni, jätti hänet ulkopuolelle. Takana pelkkää pimeyttä, talon ikkunoista tulevat valot hohtivat muutaman metrin lumelle jonka jälkeen alkoi läpitunkematon pimeyden muuri. Ronald heittäytyi ovea vasten, hakkasi sitä. Anoi heitä päästämään sisään, huusi yläpuolella olevalle ikkunalle, että avaisi oven.

                      Kukaan ei avannut ovea, kukaan ei avaisi. Ei ollut kukaan joka olisi välittänyt.

                      Hän kietoi kätensä ympärilleen, yritti olla tärisemättä. Takana oli pimeyttä, luminen tie jossa oli askeleita. Yläkerran ikkunassa oli pehmeä oranssi valo joka lupasi lämpöä ja turvaa.

                      Lumi narskui askelten alla. Hän huomasi, että hänellä oli pelkät sukat jaloissaan. Lumikerros pisteli, jalanjäljet olivat liian pieniä, jälkien reunat murskaantuivat hänen askelten alla. Hän jatkoi matkaa, yritti olla uppoamatta lumeen, hieroi kananlihalla olevia käsiään ja kiersi talon reunaa jota pitkin askeleet menivät. Kulkivat talon taakse. Valo seurasi, hän kulki pimeyden rajalla ja tuli talon taakse, josta askeleet jatkoivat suoraa. Hän katsoi taaksensa, nosti jalkojaan lumella. Pienet askeleet jatkuivat pimeyteen ja hän seurasi, koska ei voisi palata enää takaisin.

                      Eteenpäin. Askel kerrallaan. Pimeys oli kaikkialla. Hän ei nähnyt edes lunta, pelkät askeleet edessään. Oli niin kylmä, sormiin koski, päätä särki. Tärinä oli lakannut, mutta nyt kaikkialle pisteli. Kun hän nosti katseensa ylös, hän näki puut ympärillään. Ei tiennyt että oli kävellyt näin pitkälle, miten se oli mahdollista? Takana, jossain kaukana näkyi pieni kirkas piste. Se ei näyttänyt talolta, se näytti laskeutuneelta tähdeltä. Tähti loisti, paisui ja välähti, iski silmää. Hän jätti sen taakseen.

                      Puut tihenivät ympärillä hänen jatkaessa matkaa. Metsä oli hänen, hän tunsi sen, jokaisen puun, kaiken siinä. Hän oli täällä turvassa. Se oli melkeinpä hänen, mutta puut alkoivat vaihtaa paikkojaan. Ne siirtyivät ja hän tajusi pysähtyessään, ettei ollut nähnyt kyseisiä puita ennen, niiden ei pitänyt olla siinä missä ne olivat.

                      Askeleet lumessa yhdistyivät hänen omiinsa ja kun hän katsoi tarpeeksi pitkään, hän tajusi ottavansa täsmälleen samanlaisia askeleita kuin lumeen painetut, että ne painautuivat juuri oikean syvälle, olivat oikean muotoisia. Hänen askeliaan. Takana tähti loisti yhä, tasaisena ja kirkkaana pisteenä, se kutsui häntä takaisin. He kaikki odottaisivat siellä.

                      Syvemmälle metsään. Hän löytäisi perille. Hän tiesi minne oli menossa. Kunhan vain jatkoi askelten seuraamista. Ei ollut enää edes kylmä. Hänen oli melkein jo lämmin, kylmyys kietoi hupun hänen päälleen. Se tuntui rauhoittavalta, ei enää tärisyttänyt.

                      Askeleet jatkuivat puiden väliin, johtivat puulle ja loppuivat. Ei mitään, ei ketään. Hän seisoi siinä ja katsoi askelia jotka katosivat tyhjään lumeen. Hän kääntyi ja näki tähden joka loisti, kirkastui ja sitten vetäytyi sisään ja katosi. Askeleita ei enää ollut. Hän oli nähnyt, ne aivan äsken, mutta. Hän katsoi taaksensa. Keskittyi, pinnisti näköään mutta siellä ei ollut mitään, ei edes jäljelle jäävää hohtavaa kuvaa valosta jota ei enää ollut.

                      He odottivat häntä siellä. He istuivat lämpimässä. Jättivät hänet.

                      Jalat alkoivat tuntua raskaalta. Alkoi väsyttää. Onneksi oli lämmin, hyvä olla. Ei sattunut. Hän istui alas, otti puusta tukea. Lumi narahti hänen allaan, hänen ympärillä oli lumeen muovattu jälki johon hän sai kätensä ja jalkansa levitettyä, mutta jäljet olivat liian pienet. Ne narahtivat kun hän tunki itseään siihen. Ei häntä ollut tarkoitettu siihen, ne olivat jollekin pienemmälle. Jollekin toiselle, mutta hän pakotti, hieroi itseään kovaa lunta vasten, tunsi pistelyn ihollaan ja kuinka se raapi hänen ihoa. Hän laajensi jäljen itselleen, hääti tytön pois. Jäi makaamaan.

                      Enää ei ollut hyvä olla.

                      Tuli kylmä.

                      Ehkä he tulisivat hakemaan häntä, Ronald ajatteli.

                      Tiesi etteivät tulisi.

                                  Kolme

Ei näkynyt mitään. Pimeys oli kaikkialla. Ei, ylhäällä, jossain katon rajassa näkyi jotain, mutta silloin se ei voinut olla katto. Maailma oli kääntynyt ympäri, kadonnut ympäriltä ja jättänyt hänet pois. Kylmä, iholla oli kalvo joka imi lämmön, nosti hien ja sai tärisemään. Aivot tuntuivat painuvan kasaan.

                      Ronald räpäytti silmiään. Lihakset olivat kireitä, selkä tuntui yhdeltä levyltä joka oli jymähtänyt kasaan, ja se halkeili jokaisen liikkeen myötä, palasi omaan liikkuvaan muotoonsa. Hän pyöritti kieltä suussaan. Nielaisi, hitaasti, pakotti syljen alas. Avasi taas silmänsä joita oli raskas nostaa. Oli pimeää. Niin kuin pitkin olla, tai ei, ei pitänyt olla. Miksi hän oli täällä? Kellarissa.

 Ylhäällä näkyi halkeama maailmankaikkeudessa. Harmaa viilto oli leikannut pimeyden. Se oli portti toiseen maailmaan, piilossa ja kaukana, pelkkä häivähdys jonka hän pelkäsi kadottavansa. Sieltä ei tullut valoa muualle, oli vain pimeys ja tie pois. Hän ei tiennyt miksi hänet oli heitetty pois. Hän tunsi itsensä kipeäksi.

                      Hän nousi ylös eikä sulkenut silmiään, ei edes räpyttänyt. Punnersi ylös, otti kiviseinästä tukea, toisella kädellä haulikosta. Hän käveli kankein askelin, jalat alkoivat toimia, luut liikkua vähän kerralla, haparoi eteenpäin. Sääri osui puuhun. Hän siirsi jalkaa taakse ja nousi rappuja ylös. Viilto edessä lähestyi, hän kurotti vapaan kätensä, koskettaisi sitä kohta. Hän ei nähnyt sormiaan, mutta tiesi että ne olivat siellä. Ei tuntenut ovea edessään, mutta aisti löytävänsä pois.

                      Tuli pimeää ja halkeama, tie pois täältä, katosi. Hän sulki sormensa nyrkkiin kuin yrittäisi vielä ottaa katoavasta köydestä kiinni ja laski kätensä alas. Sitten hän tajusi, että joku oli peittänyt sen ja hän perääntyi ovelta, otti haulikkonsa ja tähtäsi kohti ovea. Hengitys huurusi takaisin aseesta, ase lämpeni käden alla. Joku ei halunnut hänen tulevan pois täältä, häntä pidettiin vankina, hänet haluttiin piilottaa maailmalta ja unohtaa. Hänen piti vain kadota ja unohtua. Hän ei ansainnut olla täällä, elää ja kuulla muita. Hänen piti pysyä alhaalla, pyyhkiytyä pois muiden mielestä ja lopulta, lakata olla olemasta.

                      Päätös tuli varoen hänen mieleensä, se valtasi hänen aivonsa pieni osa kerrallaan, levisi kuin mustetahra paperilla, syöpä ruumiissa, ja peitti kaiken. Hän laski aseensa. Vei sen eteensä, piti siitä rennosti kiinni. Hän ei jäisi tänne.

                      Silmänräpäys, jota hän ei edes tiennyt ottaneensa, pimeyttä pimeydessä ja sitten halkeama oli siinä, suoraan hänen edessään. Hän odotti rapuilla. Hengitti. Nousi ylös yksi askel kerrallaan, antoi äänen ja jäljen jäädä esille, kuulua ja näkyä. Nosti kätensä ja työnsi oven auki ja tuli viileään ulkoilmaan. Valo pimeydestä ei häikäissyt häntä, koska hän odotti sitä. Hän tiesi mitä tulisi näkemään ja näki peltonsa ja kaukana edessä metsän ja taivaan joka oli kuin pölykerroksen peittämä ja täynnä pilviä. Hän seisoi siinä ja hengitti ulkoilmaa joka tunkeutui hänen keuhkoihinsa ja hengitti ulos kaikki ne varjot ja epäilyt ja hetket kun hän halusi kadota. Löysensi otetta haulikosta.

                      Hän kiersi talon eikä katsonut kertaakaan alas kovaa maata joka oli täynnä jalanjälkiä, pieniä ja suuria. Nousi kuistille, avasi oven joka ei ollut lukossa. Valot olivat päällä, radio piti hiljaista, selvää ääntä. Nainen lauloi ja valot olivat turhaan päällä, valaisivat vain itse hehkulampun. Hän sulki valot olohuoneesta, keittiöstä. Keittiön aulan viereinen seinä oli kostea, lattialla oli posliinisirpaleita. Hän katsoi sitä, pieniä lätäköitä ja nainen lauloi hänelle.

                      Hän jätti haulikon aulaan nojaamaan ja meni yläkertaan. Viimeisillä rapuilla hän hidasti, kääntyi, vaikkei halunnut koska pelkäsi mitä näkisi, koska tunnusti pelkäävänsä. Tyhjää. Vain hämärä käytävä. Hän meni ylös, katsoi huoneeseensa jonka haulikkokaappi oli auki. Hän meni ja kiersi sängyn ja istui omalle puolelleen. Toisella puolen Matilda oli nukkunut, sinne jättänyt sormuksensa ja jälkensä. Ronald avasi oman vetolaatikkonsa ja laittoi sormuksen itselleen. Sormi oli turvonnut, se piti pakottaa, änkeä sisään. Hän pystyisi palaamaan takaisin.

                      Käytävälle päästyään hän meni jo rappuja kohti kun sai itsestään kiinni. Meni Lindan oven taakse, seisoi siinä vierellä ja kuunteli. Mitään ei kuulunut. Avasi varovasti, kosketti vain ovea ja työnsi sen auki. Jouluksi koristeltu huone oli muuttunut kirkkaan punaisesta pölynharmaaksi. Sänkykin oli yhä petaamatta. Mikään ei ollut muuttunut, ja Ronald tunsi jonkin kouraisevan hänen rinnasta.

Alhaalla, olohuoneessa, hän väänsi hitaasti radion kiinni niin että naisen laulu ei koskaan katkennut, hiljeni vain tyhjyyteen. Radio oli yhä päällä ja nainen yhä lauloi, vaikkei hän kuulisi sitä. Hän istui nojatuolilleen, istui siinä hetken ja sulki vain silmänsä. Antoi kehonsa levätä, mielensä rauhoittua. Päätöksen hän oli jo tehnyt ja hän tiesi pystyvänsä siihen, eikä hänen tarvinnut kerätä rohkeutta. Hän halusi vain rauhoittua hetkeksi.

                      Yhdellä liikkeellä hän nappasi ruskean puhelimen käteensä, nosti luurin ja väänsi numerot, väänsi ratasta, väänsi, väänsi. Nosti luurin korvalleen, suuosa kosketti partaa. Odotti ja kuunteli tuuttausta.

                      Odotti.

                      Haloo.

                      Ääni ei ollut oikea.

                      Haloo?

                      Se oli miehen ääni. Miksi mies vastasi?

                      Onko siellä ketään? Kuuletteko?

                      Ehkä hän oli valinnut numeron väärin, hän ajatteli ja tiesi valehtelevansa. Hän muisti numeron, muisti myös lisätä viimeisen numeron jonka oli jättänyt kymmenet aiemmat kerrat pois, jottei kukaan vastaisi. Ja nyt miehen ääni vastasi.

                      Onko siellä ketään? Suljen nyt.

                      Joo. Joo on täällä.

                      Haloo. Kuka siellä?

                      Missä, missä Matilda on?

                      Matilda?

                      Niin.

                      Onko sinulla hänelle asiaa?

                      On.

                      Hengitystä. Kuka siellä on?

                      Voisitko antaa Matildalle?

                      Kerro kuka olet?

                      Minulla on –

                      Suljen puhelimen jos ette kerro.

                      Onhan Matilda kunnossa? Haluan puhua –

                      Olet se mies, eikö niin?

                      Hän ei vastannut.

                      Älä soita tähän numeroon enää.

                      tuut

                      Hän kuunteli kohinaa pitkän aikaa niin kuin oli niin monet kerrat aiemminkin kuunnellut ja tiesi sen tarkoittavan, ettei hän kuulisi Matildan ääntä koska Matilda oli lähtenyt pois, oli jo vuosia sitten eikä enää koskaan palaisi. Ei tällä ollut syytä palata.

Hän laski luurin alas ja asetti sen puhelimeen ja piti puhelinta yhä sylissään kädet sen päällä.

                      Kellon viisarit olivat pysähtyneet. Vaikka hän erehtyi tuijottamaan sitä, hän ei kertaakaan nähnyt viisarien liikkuvan. Silti kello väitti ajan kuluneen hänen huomaamatta. Ilta lähestyi, taivas tummeni.

                      Hän laittoi puhelimen pois ja nousi ylös, otti haulikkonsa ja katsoi sitten ovella vieressä olevaa ikkunaa. Pilvet lähestyivät toisiaan, muuttuivat yhdeksi. Tänään sataisi. Niin hän uskoi.

                      Hän työnsi oven auki, antoi sen siirtyä itsekseen sivuun ja kolahtaa seinää vasten, nousi kynnykselle. Hän oli odottanut Lindan ja Matildan tulevan hänen luokseen, että kello kääntyisi taaksepäin tai että kaikki jatkuisi ja palaisi takaisin. Hän oli istunut sisällä nojatuolissaan, kuistilla kiikkutuolissaan, ja kuunnellut ja odottanut, antanut pellon kuolla, radion hiljetä, mielen tyhjentyä. Odottanut ja katsonut peltoa. Aika ei kääntynyt takaisin. Kylältä tuotiin uusia pulloja, ruokaa jonka hän laittoi kellariin mätänemän. Säälistä. Mutta Matilda ei koskaan tullut takaisin. Nyt Linda oli tullut, ja hän tiesi, että hän oli menettämässä järkensä.

Saappaan kärjet olivat ulkopuolella, sentin lattian yläpuolella kynnyksen päällä. Hän katsoi myrskypilviä. Tiesi ettei olisi järkeä lähteä, että hänen pitäisi jäädä ja odottaa.

Hän oli odottanut jo liian kauan.

                      Ovi hänen takanaan sulkeutui ja hän lähti kävelemään kohti metsää. Taivas alkoi pimetä yhä, pilvet vetäytyivät yhteen. Hänellä oli tasainen tahti, matka ei vaikuttanut pitkältä, se oli enemmänkin vain, oikea. Puolen välin matkaa hän katsoi taaksensa ja näki talonsa. Hän pysähtyi katsomaan eikä ollut varma näkikö talon vieressä jotain, jonkun. Silmälasit olisivat auttaneet. Hän piteli haulikkoa kädessään, mietti muutaman hetken. Nosti sen sitten olkapäälle ja jatkoi matkaa.

                      Vesisade alkoi noin sata metriä ennen kuin hän pääsi metsään. Sade alkoi tihuttaen ja kiihtyi nopeasti. Hän tuhahti ja katsoi ylös, tunsi viileän pisaran valuvan poskeaan pitkin. Hän hölkkäsi lopun matkaa, katsoi vielä takaisin. Talo näytti enää epäselvältä neliöltä, sitä oli vaikea erottaa tummassa ilmassa ja silti hän oli varma, että näki nyt selvemmin jotain, jonkin talon vieressä. Ehkä jotkut kaksi. Puiden välistä sisään metsään, maa oli yhä kovaa ja kivistä. Sade ei koskenut enää häneen, mutta se oli ehtinyt jo nostaa ilmaan kostean sumun joka hämärsi tietä eteenpäin. Se ei haitannut. Hän tiesi tien liian hyvin.

                      Syvemmälle metsään, liian syvälle. Hän oli aina sanonut, ettei sinne ollut järkeä mennä syvyyssuunnassa liian pitkälle. Metsää oli useita kilometrejä, olisi turvallisempaa kulkea sitä sivuttaissuunnassa, lähellä rajaa. Pellolla löytäisi aina kotiin. Miksei Linda ollut kuunnellut? Vai oliko hän koskaan sanonut mitään, vai vain ajatellut? Pelännyt itse? Huutanut ja ohjannut muut toimimaan täysin päinvastoin koska ei halunnut näyttää pelkäävänsä?

                      Puut olivat siellä missä ne kuuluivatkin, tekivät hänelle selvän reitin. Joissain puissa oli jälkiä, veitsellä vedettyä haavoja, jotka hän oli viiltänyt ensimmäisellä kerralla. Hän oli pelännyt, ettei muistaisi enää takaisin, mutta miten hän olisi voinut unohtaa? Kun hän oli tajunnut mitä oli tapahtunut, niin se kaikki oli piirtynyt ja polttanut jäljen hänen mieleensä eikä siitä mikään ollut vieläkään kadonnut. Hän ei seurannut puita tai merkkejä maassa, hän seurasi vain tunnetta joka veti häntä lähemmäs. Hän ei katsonut ympärilleen jossa sumu piilotti puut, jätti pelkät varjot johonkin harmaaseen kaukaisuuteen ja kun hän katsoi sivulle, hän ei ollut varma liikkuiko yksi varjoista. Hän kiristi tahtia, päätti katsoa vain eteenpäin.

                      Täällä oli ollut silloin lunta, mutta se ei haitannut, tarkoittanut ettei hän löytäisi perille. Sen jälkeen täällä oli ollut kylmä ja kuuma, paahtavaa aurinkoa ja kuivuutta, sadetta, ja hän oli aina löytänyt. Hän oli löytänyt tänne ensimmäisen kerran humalassa viinasta, raivosta ja kokoajan vahvemmin aistittavasta surusta. Hän oli ollut vihainen ja päissään koska Matilda ei ollut kuunnellut ja rauhoittunut.

                      Hän pysähtyi. Katsoi ympärilleen. Sumuista metsää. Ylös. Taivasta joka oli tumma, mutta josta ei satanut. Hän asetti kätensä vihlovalle vatsalleen. Irvisti. Koska hän oli syönyt? Mahassa pyöri vain neste ja mahahapot. Päästä huippasi. Hän huokaisi, ojentui ylös. Hän ei enää tiennyt missä oli.

                      Ilmansuunnat katosivat. Hän kääntyi, katsoi taakse, sivulle ja kadotti sillä hetkellä suunnan mistä oli tullut. Hän yritti nopeasti laskea, kauan oli kävellyt eikä muistanut. Pahimmassa tapauksessa kymmeniä minuutteja, ja jos hän ei tiennyt mistä oli tullut…

                      Piti vain rauhoittua. Oliko se kostea sumu vai hän itse, mutta hänen otsansa oli märkä. Hän pyyhkäisi pisarat, koetti samalla varoen rintaansa jonka sisältä kuuli jyskettä. Katsoi ympärille, vasemmalle, oikealle, eteen. Uudestaan oikealle. Liikkuiko tuo puu? Varjo sumussa. Hän käveli taaksepäin, vaikkei tiennyt minne se vei, kunhan vain käveli.

                      Hän oli kulkenut tietä niin monta kertaa, ettei ollut mahdollista että hän olisi eksynyt. Hän tunsi sen sydämessään, se oli arpi joka oli viiltänyt hänen kroppansa halki, joka kulki hänen lävitseen ja hän tunsi sen jokaisen pienenkin kummun. Nyt hän oli märkä ja hengästynyt, ja tuo arpi tuntui polttelevan häntä, mutta hän ei tuntenut sitä enää, ei samalla tapaa. Hän kääntyili, vilkuili ympärilleen. Otti haulikon valmiiksi. Alkoi voida pahoin, kumartui polviaan vasten.

                      Oli lämmin talvi-ilta. Ikkunasta näkyi lihavat lumihiutaleet jotka vajosivat kohti maata. Ainakin sisällä oli lämmin, valoisaa. Hän makasi nojatuolilla, tunsi koko kehonsa muuttuneen rennoksi. Kädessä oli kahvikuppi, jonka kahvi oli muuttunut jo kauan siksi joksikin aivan muuksi. Hän piti silmiään kiinni, koska Matilda näytti tuskastuneelta, ja kun hän ei nähnyt tätä, niin mikään ei häirinnyt.

                      Siitä on puolitoista tuntia.

                      Mmmh, hän sanoi. Virnisti.

                      Ronald. Hän on ollut jo puolitoista tuntia poissa.

                      No mitä sitten?

                      Eikö hänen pitänyt tulla jo?

                      Mistä minä tiedän.

                      Ronald. Lindan olisi pitänyt tulla jo. Hän ei voi olla tuolla niin kauaa.

                      Hän avasi silmiään, katsoi kattoa ja valojen lämmintä hehkua. Joi kupista.

                      Ronald, mitä jos hän on eksynyt? Hän on tuolla yksin.

                      Ehkä Linda oli kerrankin kuunnellut, tajunnut ettei takaisin todella ollut tulemista ennen kuin olisi löytänyt hienoimman kuusen, jota metsästä löytyy. Sanoi: Ole hiljaa, nainen. Sulki silmänsä.

                      Mutta Matilda ei ollut. Jatkoi yhä: Lindan olisi pitänyt tulla jo. Ei hän voi olla tuolla niin pitkään.

Ja Matilda jatkoi ja jatkoi, pakotti Ronaldin nousemaan. Lyömään, vaikkei hän halunnut. Pukemaan yllensä ja menemään ylös hakemaan Lindaa, jonka hän kiskoisi hiuksista sisään takaisin sisään koska oli pilannut illan.

                      Varjot pyörivät metsässä, sumu sankkeni, hahmot juoksivat Ronaldin ympärillä. Pysykää poissa! Ronald huusi. Nousi ylös, latasi haulikkonsa ja koko metsä kaikui äänestä. Hän pyöri paikoillaan ympäri, osoitti lähestyviä varjoja. Pysykää poissa, hän pyysi. Kääntyi. Varjo tuli lähemmäs, osoitti sitä. Pysy poissa, käski. Ja sen vieressä ollut varjo yritti, otti askeleen mutta hän oli nopeampi. Pamahdus, välkähdys ja korvat lukkoon. Hän katsoi, ei nähnyt varjon vajoavan, kääntyi ja juoksi pakoon.

                      Puut välähtivät ohitse, tuuli puhalsi kasvoille, vei kuumuuden iholta ja toi jään sisälle. Eteenpäin, eteenpäin, pakoon. He eivät voineet tehdä hänelle näin, hän ei voinut jäädä tänne. Hän ei voinut, hän sanoi itselleen juostessaan ja unohti kaiken lentäessään maata kohti. Ilma karkasi keuhkoista, haulikko kolahti rintaa vasten ja kipu välähti. Hän kierähti selälleen, yski. Nousi polvilleen. Vilkaisi taakseen ja romahti takaisin polvilleen. Ryömi ja potki itsensä poispäin, selkä osui puuta kohden ja esti häntä karkaamasta. Pakotti häntä katsomaan eteensä ja siten menettämään kaiken sen päättämisen ja uskon voiman jonka hän oli valanut itseensä. Takaraivossa jyskyi ajatus siitä, ettei hän voisi enää palata ennalleen, mikään ei tulisi kääntymään siten miten oli ollut, aika ei kääntynyt ja toivo siitä, että Matilda palaisi, oli pelkkää humalaista valetta.

                      Silloin oli ollut talvi. Hänellä oli ollut kylmä palatessaan takaisin, hän oli pitänyt kädet rinnalla ja unohtanut, että hänen pitäisi palella. Hän käveli kohti lämpimiä ikkunoita unelmoiden hörpystä joka selventäisi ja sumentaisi pään. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen ja hän mietti jäätyisivätkö ne kiinni. Hän pyyhki ne, ajatteli että oli kohta perillä ja kohta olisi lämmin. Matilda ei saisi nähdä niitä. Hänen jalkoja särki, hän oli hengästynyt ja aivan liian selvä. Yksi hidas askel kerralla eteenpäin, ei välittänyt lumesta. Maassa oli kahdet puoliksi täyttyneet askeleet jotka katosivat syvälle metsän sisään. Vain toiset jäljistä palasivat takaisin.

                      Hän avasi oven, tyrkkäsi sen auki ja tuuli ja kylmyys ulvoivat, rukoilivat päästä sisään. Hän astui sisään lumisena, löi oven kiinni takanaan. Matilda tuli aulaan ja hän katsoi naulakkoa. Matilda vain seisoi siinä pitkän aikaa, katsoi kun hän riisui. Missä hän on, tämä vihdoin kysyi tunteettomalla äänellä. Missä tyttäremme on?

                      Ronald jatkoi riisumistaan. Katsoi muualle, lattiaa ja seinää, ja otti vaatteet pois yksitellen. Hanskat, pipon. Avasi takin. Ripusti sen naulakkoon ja kun hänellä ei ollut enää mitään hän vilkaisi vaimoaan ja käveli tämän ohi keittiöön janoten hetkeä jolloin hän olisi tunnoton eikä tajuaisi mitään ja hän valehteli: Hän lähti muualle. Avasi kaapin, otti pullon. Ehkä kavereille. Kaatoi siitä. Jäljet vievät tielle päin, kylälle. Katsoi juomaa. Linda lähti.

Joi sen ja keskittyi tuntemaan poltetta ja kylmyyttä jottei kuulisi kuinka Matilda syöksyi ovesta ulos ja huusi ja kutsui Lindaa, koska Matilda tiesi, pohjimmiltaan hän aina tiesi ettei Linda ollut karannut heidän luotaan.

                      Matilda oli lähtenyt ja jättänyt hänet yksin valheidensa ja epäonnistumisiensa kanssa. Jättänyt hänet ja se oli Matildan syytä, että hän oli metsässä, makasi puuta vasten iho märkänä hiestä ja sumusta, hengitti raskaasti ja pelkäsi niin paljon.

              Minä peittelin sinut lumeen, Ronald sanoi. Sinun piti jäädä tänne.

              Mutta hänen tyttärensä oli aina odottamassa, aina hänen luonaan ja palasi takaisin, muistutti missä oli. Talo imi itseensä Matildan poistuneet askeleet ja yksinäisyyden. Talossa jossa ei ollut ketään muuta kuin hän. Matilda ei palannut, mutta hänen tyttärensä palasi. He palasivat aina. Sumusta mustat hahmot piirittivät Ronaldin ja hänen edessään olevan haulikon ja sen takana makaavan kuolleen tyttärensä ruumiin.

                        

***

Kirjoittamisesta
Yöstoorin alkaessa, meille heti sanottiin että kirjoitamme jokainen oman novellimme. Lähtökohta sai olla mikä tahansa, sai olla tulevaisuuteen, tähän hetkeen, menneeseen, fantasia tai mihin tahansa muuhun maailmaan sijoittuva. Ainoa ohje oli se, että henkilöllä on oltava jotain, mitä hän pelkää. Jokin joka aiheuttaa pelkoa. Ensimmäisen osan oli myös päädyttävä siihen, että hahmo jotenkin vajoaa uneen, unimaailmaan, oli se sitten niin, että hän menettää tajuntansa, on humaltunut, joutuu virtuaalitodellisuuteen, vetää huumetripin tai sitten perinteisesti nukahtaa.

Sain heti kolme-neljä ideaa, mutta tämä kirjoitettu oli se, mikä jätti minuun jäljen ja jäi heti mieleen. Nyt kun olen yrittänyt miettiä mitä muut ideat olivat, en keksi niitä millään. Harmittaa, koska muistan niissäkin olleen potentiaalia. Hienoa kuitenkin on se, miten pieni ohje sai minussa monia ideoita esiin.


Toista osaa varten me menimme Lumon kirjastossa auditorioon, jossa meille näytettiin muutama näytelmänpätkä (ne liittyivät kuoleman pelkoon ja muihin pelkoihin, mitä maailma on ilman kuolemaa) ja meidän piti sitten roolipelata hahmoillamme. Olimme siis kirjoittamamme hahmo, minä siis tämä Ronald, ja keskustelimme toistemme kanssa tässä unimaailmassa. Mitä me näimme esityksessä, mitä meille itselle tapahtui omassa tarinassa, miksi me olemme täällä. Kun olimme nähneet kolme esitystä ja keskustelleet niistä, niin sitten tarkoitus oli kirjoittaa siitä kaikesta, mitä se toi meidän hahmoillemme. Itse jätin tarkoituksella tapahtumat hyvin löyhiksi, niissä on enemmänkin käsitelty teemoja, joita keskusteluissa tuli vastaan. Roolipelaaminen oli minulle uutta ja ehkä siksi itselle hieman jähmeää, vielä kun käytän hahmoa joka ei ensimmäisessä versiossa puhunut kuin kolmannessa osassa, niin ala siinä keskustella fantasiamaailmasta tulleen hahmon kanssa.

Unimaailma oli kuitenkin pakollinen vaihe. Ehkä olisin halunnut lopulta jättää sen pois, koska tästä olisi saatu hieman toiminnallisempi (Ronald olisi juossut metsään, ehkä kylälle, soitellut apua, käyttänyt asettaan, jäänyt kiinni), mutta toivottavasti se korvasi sen. Aika löyhästi sen silti tein, muiden hahmojen kanssa kun en tässä keskustellut, sillä se ei taas olisi sopinut tekstiin ollenkaan.

Kolmas osa oli tajunnanvirtaa, minkä leikkasin pois. Tästä kerron myöhemmin lisää erillisessä postauksessa. Sitä ei kuitenkaan ollut edes tarkoitus laittaa, jos ei halunnut. Kunhan ideoita yrittää sen avulla keksiä. Tarkoitus oli erityisesti se, että meidät herätettäisiin yöllä ja alkaisimme heti kirjoittaa. No se ei ihan onnistunut kun valvoin vielä kolmen-neljän aikaa kirjoittamisesta keskustellen, mutta sain muutamia tarkentavia ideoita.

Neljäs kirjoitusvaihe, eli tekstissä kolmas osa, koostui hahmon heräämisestä ja pelkonsa kohtaamisesta. Tässä Ronald päättää ettei pakene enää vaan menee ja yrittää saada sen, josta välittää luokseen eikä odota. Se epäonnistuu ja Ronald yrittää vielä tuoda päätöksen tälle. Metsässä mielenterveys alkaa kuitekin taas pettää ja aivan loppu jää avoimeksi.

Oma mielipide tekstistä
Lyhyesti: siinä on mielestäni hyviä juttuja, mutta kokonaisuutena se ei ole onnistunut. Mutta otetaan vähän tarkemmin:

Mistä en pidä?
Pelkäsinkin jo kirjoittaessa, että tekstistä tulee liian epäselvä ja niin siitä taisi tullakin. Minulla ei ole tästä uusinta tietoa sillä kirjoitin ensimmäisen version, sain palautteen ja sitten yritin parannella sen mukaan. Ensimmäinen lukija sanoi, että teksti oli hyvä ja piti kohtauksista, mutta kokonaisuus jäi epäselväksi eikä hän ihan tajunnut, mitä tarinassa sitten tapahtui. Useampia mielipiteitä minulla ei ole (olisiko se muiden mielestä epäselvä) eikä aika riittänyt että olisin saanut palautetta tästä uudesta versiosta (ratkesivatko ongelmat joita siinä ilmeni). Jotenkin uskon, että eivät täysin.

Huonoahan tässä on se, että teksti nojaa paljon tähän epämääräisyyteen. Asettelen sinne tänne vinkkejä jotka pitäisi sitten itse asetella oikeilla paikoille. Tätä on niin ensimmäisessä kuin kolmannessa osassa, jossa epämääräisyys tulee siitä, että otan etäisyyttä hahmoon enkä kerro kaikkea mitä pään sisällä liikkuu, mutta varsinkin toisen osan unijaksossa. Tässä sitten lyödään koko homma läskiksi ja puhutaan vain epämääräisillä, osittain jopa harhaanjohtavilla symboleilla. Kirkasta ja selvää kuvaa ei ole tarvekaan muodostaa, mutta se mitä täällä tapahtuu pitäisi jotenkin saada kerrottua.

Tämä on minulla aiemminkin ollut ongelma. En nimittäin halua alleviivata teksteissäni mitään, päinvastoin. Jättää lukijalle mietittäväksi, ja se mielestäni on oikea tapa kirjoittaa. Mutta silti pitäisi osata neuvoa oikeaan suuntaan. Toisessa kauhunovellissani oli sama juttu. Juoni oli todella selvä minulle, mutta lukijalle jäi epämääräiseksi. Kun avasin sen, niin lukija löysi kaikki antamani vinkit ja tajusi, että tosiaan tiedän mistä puhun, esitän sen vain hieman liian hämärästi.

Yritin ratkaista tätä selventämällä hahmojen suhteita ja mitä on tapahtunut, mutta jotenkin minusta tuntuu että siitä puuttuu se jokin. Varsinkin lopun viimeiset kappaleet jäivät hienoiseksi pettymykseksi. Tarina kun jää kesken, niin lopun pitää olla mielestäni erityisen voimakas, on jätettävä se tunne, että ei hitto, mitä nyt / tähänkö päädyttiin. Nyt en usko päässeeni siihen. (Tarkoitan lähinnä sanoja, kohtaus on mielestäni ihan hyvä, mutta miten sanoilla sen kertoo olisi voinut olla parempi.)

Deadline oli nyt hieman liian tiukka itselle, koska en pystynyt parantamaan tekstiä sen enempää ilman palautetta. Silti, joskus on vain mentävä sillä. Olen hieman epävarma siitä, onnistuinko kaikissa lisäyksissä, esimerkiksi alunperin Ronald ei koskaan mennyt yläkertaan. Se vähän rikkoo kaikkea muuta, tytön kun piti vain kävellä ja olla etäinen pelko, mutta nyt sitä vahvennettiin ja en tiedä meninkö jopa liian pitkälle. Toisaalta ehkä oli hyvä tuoda tyttären huone esille, ehkä se selvensi tapahtumia?

Mistä pidin?
Alkuasetelma sytytti minun mielenkiintoini välittömästi. Mies keskellä peltoa ilman mitään muuta. Itse pidän myös tästä sanotaanko passiivisesta kauhusta. Varsinkaan aluassa ei ole juoksemista, huutamista ja hakkaamista, kauhu ei ole kokoajan kintereillä, sitä vastaan ei taistella tai paeta vaan se tulee hitaasti ja Ronald yrittää jopa olla huomioimatta sitä. Se olikin yksi pääpointeista: kuinka pitkään Ronald voi olla huomioimatta kaikkea mitä ympärillä tapahtuu?

Halusin myös piilottaa ne yllätyshetket muun tekstin sekaan. Itse kun luen, teen toisinaan sellaisen mokan että luen vahingossa pari kappaletta eteenpäin ja pilaan näin itseltäni jännityksen kun tiedän jo mitä on tulossa. Esimerkiksi kun on kolme-neljä suurta kappaletta, ja sitten yksittäinen rivi jossa sanotaan, Hän ampui minua, niin kyllähän se erottuu todella huomattavasti. Jos pääsee sinne lukematta sitä etukäteen, se toimii hyvänä tehokeinona, mutta kun aina ei käy näin. Nyt kirjotin nämä sekaan, ja toivottavasti se toimi.

Toiminnalliset kohtaukset kirjoitin yhdeksi pitkäksi virkkeeksi, koska se tuntui nopealta ja sulavalta. Se tuntui kuvaavan parhaiten sitä kaaosta, mutta miten onnistuin, on muista kiinni. Itse pidin siitä.

Ronald ja hänen etäinen kuvaus oli hauskaa, siinä tunnuin myös onnistuneen, ja ne ovatkin lempikohtiani.

Yhteenvetona
Kaikki riippuu tietysti siitä, mitä muut tekstistä pitävät, mutta koen tarinan jäävän hieman vajaaksi. Siinä on hyviä elementtejä, mutta se ei ole paras teokseni. Toivotaan, että edes jotenkin onnistunut!

Jos näin kävi, niin ole hyvä ja kerro se. Jos en, niin hitto, sitten vasta kerrotkin. Ilman palautetta ei kukaan kehity mihinkään, joten kaikki sanottava on aina hyvästä.