Viikkoraportti: 15 - Ja alusta lähtee

Tällä viikolla kirjoittaminen ei lähtenyt niin vauhdikkaasti liikkelle kun toivoin. Itse asiassa päädyin jälleen kohtaukseen, jossa en tiennyt mitä tehdä.

Päädyin toisenlaiseen ratkaisuun: aloitin koko tekstin alusta.

Viikon elokuva: American Beauty
Tultuaan ulos American Beauty oli jättihitti. Kriitikot rakastivat sitä ja sille ahdettiin palkintoja, muun muassa Oscarit parhaasta elokuvasta, mies pääosasta ja käsikirjoituksesta, eikä yleisökään sitä vierastanut. Ruusuinen kohtaus on tullut legendaariseksi ja olen itse nähnyt siitä useita populaarikulttuurin versioita, joten halu nähdä elokuva oli suuri. Alan Ball joka on elokuvan kirjoittanut, on ollut myös True Bloodin käsikirjoittaja, sarja jota tulee myös seurattua. (Toisaalta taas, elokuva on löytynyt myös yliarvostettujen elokuvien listalta.)

American Beauty kertoo tavallisesta hyvinvoivasta amerikkalaisesta perheestä ja siitä, miten oikeasti mikään ei ole niin hyvin. Ruusut ovat kirkkaan punaisia ja hymyt leveitä, mutta alta löytyy vihaa, kateutta ja pelkoa. Miten ihanaa amerikkalainen unelma onkaan.

Elokuvalla kesti varsin pitkään vakuuttaa minut. Se tuntui olevan ihan hyvä, mutta se jokin siitä puuttui. Mitä pidemmälle pääsimme, sitä enemmän asioita alettiin avata ja elokuva selkeytyä. Loppufiilikseni olivatkin hieman hämmentyneet, mutta annettuani sille aikaa, päädyin pitämään elokuvasta. Sen aihe on erittäin mielenkiintoinen ja sitä on käsitelty tässä todella hyvin. Kaikki on kulissia ja silloinkin kun revitään kulissit alas, ripustetaankin vain toinen kulissi. Kukaan ei ole sellainen, jonkalainen väittää olevansa.

Elokuvassa oli toisinaan mustaa huumoria, mutta muuten se oli varsin raadollinen. Itselle tuli vahvoja Fight Club fiiliksiä: tavalliset ihmiset alkavat kapinoida kaavoja vastaan, tavarat ja ostaminen ei tyydytä enää haluja. Pidin elokuvasta ja ehkä hieman vanhempana se pitää katsoa uudemman kerran. Siinä oli hieman sama fiilis kuin Eyes Wide Shut:ia katsoessa, että nyt jää jotain vähän ohi.

Kaikkea ei todellakaan kerrota, vaan ne pitää itse tajuta.

Huomion arvoista
Amerikkalaisen kirjailijan Chuck Wendigin postaus "It Takes the Times It Takes" siitä, miten mitään ei saa kultalautaselta jossa on suihkumoottorit. Asiat menevät hitaasti, on sivupolkuja joita on otettava, halusi tai ei. Juttu alkaa järisyttävästi. Mies on julkaissut kymmenen kirjaa kahden viime vuoden aikana. Mutta että hän pääsi tähän vaiheeseen, elämäntilanteeseen jossa voi kirjoittaa, siihen meni 20 vuotta. Hän kirjoitti sitä ennne kuusi kirjaa, julkaisi vasta seitsemännen.

Ehkei minullakaan ole kiire.

(Pieni välihuomio: Wendig jakoi ilmaiseksi esikoisensa, Blackbirds kirjan jouluna, joskin tarjous meni jo. Nyt olen lueskellut kirjaa puhelimellani aina toisinaan, joten tästäkin joskus arvostelu, vaikka pätkittäin luen.)

Tulevaa materiaalia
Ensi viikon Kirjoittamisesta jutun aiheena tulee olemaan "Kuinka paljon sinun on kirjoitettava (jotta siinä olisi mitään järkeä)". Ja kerrottaakoon vielä, että sitä seuraava tulee olemaan kirjailija Mike Pohjolan haastattelu!

Taidetaan seuraavallakin viikolla rikkoa tuo itselle tekemäni "vain kolme päivitystä viikosta" -sääntö / ohje. (Se on nimittäin sääli julkaista vain yksi arvostelu, joka sekin on julkaistu jo Risingshadown -nettisivulla, josta ne ehdottomasti kannattaa käydä bongaamassa!) Kuitenkin: Siis tällä viikolla julkaistaan arvostelut Gene Wolfe Sovinnontekijän kynnestä sekä sarjakuva-arvostelu Batman: Riivattu ritari.

Tällä hetkellä luen vielä samoja teoksia kuin viime viikollakin. Niin Stephen Kingin Hohto kuin Frank Millerin 300 ovat yhä kesken. Ja tähän mennessä? Pidän molemmista. Pidän todella paljon.

Omaa kirjoittamista
Viikko alkoi novellini oikolukemisella. Huomaan jälleen, ettei minusta ole oikolukijaksi. Tarkoitan sitä, että minun on hyvin vaikea keskittyä lukemaan tekstiä kun tiedän jo miten se menee. En jaksa keskittyä tarpeeksi jotta löytäisin sieltä kirjoitusvirheet tai oudot virkkeet. Suurempi editointi, siis silloin kun etsin pitääkö tekstiä korjata tai muuta, se onnistuu. Mutta se viime silaus. Ei jotenkin mitenkään nappaa.

No tiistaina palattiin romaanin pariin, mutta se ei ollutkaan niin helppo lasku kuin oletin sen olevan. Syystä jota en itsekään osaa sanoa, kirjoittaminen ei mitenkään onnistunut. Olin jälleen kohdassa jota en vain osannut tai tiennyt miten se tulisi kirjoittaa. Tämä oli nyt toinen vai kolmas hyvin lähellä. Kaikki on täysin selvää, paitsi se käsillä oleva luku.

Päädyinkin täysin erilaiseen ratkaisuun: aloitin tarinan alusta.

Alla viikkoni, sen jälkeen lisää päätöksestäni:

Viikko 20.1 - 26.1 – Romaanin kirjoittamista

Ma: Tänään piti oikolukea eräs novellini, Mies joka asui lasitalossa, jälleen kerran. Aion osallistua myös tällä kilpailuun, ja yritin tiivistää ja selventää juonta. Lukiessani huomasin taas kerran, miten se ei ole minun juttuni: minä tosiaan luin vain ensimmäiset 20 sivua. Korjauksia tuli hyvin minimaalisesti. Vasta lopussa aloin hahmottamaan sen, mitä minun oikeasti pitäisi tehdä: tiivistää, ottaa sanoja pois, sanoa paremmin. Siinä tuli kuitenkin 50 sivua läpi käytyä.

Ti: Kirjoittaminen junnaa taas romaanin kanssa. Tiedän mitä tapahtuu, mutten sitä, miten esitän sen. Kirjoitin sivun verran, noin 450 sanaa kunnes tulin seinään. Ei tätä näin kirjoiteta. Illalla pakotin itseni katsomaan kohtausta uudestaan, enkä kylläkään ratkaisua löytänyt. Sain sentään toiset 450 sanaa, nyt eri kohtausta kirjoitettua.     

Ke: Kirjoittaminen ei toisiaankaan kiinnosta. Loppu junnaa paikoillaan vaikka palaset ovat paikoillaan. Vasta iltamyöhään sain itsen kirjoittamaan ja silloin aloitin väärästä suunnasta: aloin kirjoittamaan tekstiä uudestaan alusta. Noin 1850 sanaa.

To: Jatkoin tänään tekstin alusta kirjoittamista, kirjoitin reilut 1200 sanaa aamulla, illalla vielä 200.

Pe: 2400 sanaa illalla Onnellisen miehen uutta versiota. Paljon muuttuu, kokoajan enemmän, mutta tänään huomaan ajattelevani tämän olevan yhtä kuraa. Tekstistä ei ole mihinkään. En tiedä mistä aloittaa, tämä alku on syvältä (vaikka se on todella paljon parempi kuin alkuperäinen alku). Tänään haluan vain aloittaa toisen tarinan. Ei tästä ole mihinkään.

La: Tänään fiilis oli jo paljon parempi. Sanoja ei kirjoitettu merkittävästi, mutta luonnostelin tulevia lukuja paperille. Tulevaisuus on jo hieman selkeämpi.

Su: Luin ensimmäisen versioon kirjoittamia lukuja ja tein niistä muistiinpanoja tulevaa varten.

Viikon aikana tehtyä: Novelli oikoluettu,  6550 sanaa, niin uutta kuin vanhaa versiota ja suunniteltu jatkoa.

Olin hieman varautunut päätökseni takia, mutta se osoittautui, ei vain hyväksi, mutta luontevaksi. Huomasin uuden tekstin olevan monta, monta kertaa parempaa kuin ensimmäinen versioni. Ei pelkästään sillä, että muutin asioita jotta ne toimivat paremmin juonen kannalta, vaan kirjoitukseni ylipäätänsä oli parempaa. (Itse asiassa aiempi näytti paikoittain jopa hävettävän huonolta.)

Sen piti jäädä vain yhteen lukuun. Kirjoitan sen jotta kirjoitan sentään jotain ja palaan sitten loppuun. Huomasin kuitenkin, että loppuu oli yhä vaikeampaa palata ja alku veti enemmän puoleen.

Miksi tämä ei vaikuta hyvältä idealta on se, että loppu on kirjoitettava. Ennen sitä tarina ei ole valmis. Nyt pyörin jossain 80% tuntumassa romaanin kanssa (oletan, tai 60% tai mitä tahansa) ja viimeisteltyä se pitäisi. Yleinen ohjehan on, että kirjoita loppuun ja korjaa sitten. Silloin olet päässyt jo kertaalleen loppuun ja uudelleen kirjoittaminen on helpompaa.

Minulla taasen on nyt vaarana se, että kun pääsen loppuun, nämä fiilikset käyvät taas päälle. En haluakaan kirjoittaa loppua tai tiedä miten se tehdään. Ehkä aloitan kolmannen kierroksen tai siirryn toisten tekstien pariin ja tämä jää taas johonkin puolivalmiiseen vaiheeseen. Siksi, minun olisi hyvä kirjoittaa kerralla loppuun.

No niin en nyt näytä tekevän ja siihen on pari syytä:

Minä tosiaankin tiedän, miten tarina loppuu. Siitä ei tunnu olevan tässä kohdin epäilystäkään. Alusta haluan aloittaa juuri siksi, että tiedän tarinan olevan niin erilainen kuin alkuperäinen aloitus. Nyt kun kirjoitan sen uudestaan, niin "korjaan sen" samantien vastaamaan paremmin ajattelemaani loppua (toki vaaran yhä on, että loppu muuttaa jälleen muotoaan). Olen myös sitä mieltä, että nyt saan paremmin selville hahmoni. Päähenkilöni, Eric, on paljon kypsempi ja luonnollisempi (näin ainakin kuvittelen). Loppu vaatii kypsyyttä, siellä täytyy olla täysiverinen ihminen, ei pelkkä nimi. Nyt kun kirjoitan alustan saan sellaisen alusta asti, tunnen hänet paremmin.

Kuten viikoselityksessä mainitsin, niin olen suunnitellut jo linjaa 10 lukua kirjastani, ne pitää vain kirjoittaa. Niistä on käytännössä puolet uusia, "ylimääräisiä lukuja". Kun luen enemmän jo kirjoitettuja lukuja, niin tiedän tarinan alusta loppuun. (Hieno huomio, pitkäst aikaa suunnittelminen ei haittaa ollenkaan.) Sen jälkeen kirjoittaminen pitäisi sujua leikiten.

Sormet ristiin.