Tällä viikolla kirjoittaminen on kuin onkin mennyt varsin hyvin. Tarkkoja lukuja en ole pitänyt, mutta kirjoittamista on tullut varsin reippaasti (vaikken niin haluasikaan myöntää (eikö ole outoa että aina pitää, ja on, fiilis että enemmän olisi voinut tehdä?)). Tällä kertaa olen kuitenkin keskittynyt toisiin novelleihin, en romaaniini. Eikä se haittaa, näillä on syy ja tarkoitus.Ja leffoja tuli katsottua kolmin kappalein, mukana myös herran-jestas-tämä-on-mahtava Wolf of Wall Street!
Viikon elokuva: I Am Legend
Arvosteltuani Richard Mathesonin Olen legenda kirjan (linkki), niin pakkohan elokuvasovituskin oli nähdä. Ja lähdetään siitä liikkeelle, että mielestäni I Am Legend on hyvä elokuva. Se on hienon näköinen ja onnistuneesti karmiva dystopiaelokuva. Minusta se on toimiva toimintaelokuva, joka ei tunnu täysin aivottomalta.
No, sitten erehdyin ajattelemaan enemmän ja vertaamaan kirjaan, ja onhan siinä epäloogisuuksia ja kirjan idea menee täysin ohi, mutta silti. Kyllä minä siitä pidän.
Robert Neville on tuotu 2000-luvulle ja hän on ainoa elossa oleva ihminen. Syöpälääkkeeksi väitetty ihme on saanut odottamattomia seurauksia ja koko ihmiskunta on muuttunut oudoiksi raakalaisiksi. Robert, ja hänen koiransa Sam, ovat yksin näiden hirviöiden keskellä ja heidän on yritettävä pelastaa ihmiskunta.
Elokuva luo omaa karmivaa tunnelmaansa hyvin ja näihin "olioihin" (eivät ne minusta miltään vampyyreilta vaikuta, vaikka pelkäävätkin aurinkoa ja veri näköjään houkuttaa) on saatu vaaran tuntua. Robertin ja Samin suhde tuo toivoa, vaikka Robert on silti yksinäinen. Tämä maailma on kaukana paratiisista ja on hienoa, että on jotenkin onnistuttu tuomaan se yksinäisyyden tunne myös elokuvaan. Elokuva sisältää lopulta jopa kauhuelementtejä, eikä sovi välttämättä herkemmille.
Jos elokuvaa ei ole nähnyt, niin suosittelen katsomaan sen. Ei se varmasti ole edes elokuvien parhaistoa, mutta hyvää keskiluokkaa ja siinä on se kohtaus, joka herättää jokaisen kivisydämisen ihmisenkin tunteet.
Ajattelin jo jättäväni tämän "arvostelematta" tällä viikolla ja siirtäväni ensi viikoksi, koska se ansaitsisi täysin oman postauksen. Kyllä, se on niin hyvä elokuva.
Lyömätön parivaljakko, Martin Scorsese ja Leonardo DiCaprio, ovat taas yhdessä ja lähtevät valloittamaan täysin uutta aluetta: komediaa. Mietin onko tämä jokin vitsi (he-he), eiväthän tuollaiset kaverit tee komediaa. Mutta se oli kuin olikin täysinverinen komedia ja sellaisena aivan mahtava.
Elokuva on hämmästyttävän pitkä, kolme tuntinen, mutta elokuva katsoessa sitä ei huomaa. Tarina soljuu niin hyvällä vauhdilla että mukana voisi pysyä pidempäänkin. Mikä on hämmentävää, on ettei tämä ole mikään "eeppinen" tarina, kuten näin pitkillä elokuvilla on tapana (linjaa Taru Sormusten Herrasta tai Shindler's List), vaan se kertoo varsin tavanomaisen tarinan. Okei, ei se tavanomainen ole, ei missään nimessä, mutta ymmärtänette pointin. Juoni kertoo pörssimeklarista, joka haluaa olla paras, ja siinä se yksinkertaisuudessaan on. Minun on vaikea edes kertoa sitä tarkemmin, koska juoni ehtii mennä niin moneen suuntaan, että siitä on hankala nostaa yksittäisiä vaiheita esille.
Wolf of Wall Street on yksi hauskimmista elokuvista, jonka olen nähnyt aikoihin. Se on tyylikäs, ison budjetin komedia, jossa on hyvä juoni. Koska olet nähnyt sellaisen viimeksi? American Piessa ei ole isoa budjettia eikä juonta, Jennifer Aniston elokuvissa on sentään budjettia, muttei juonta. Tämä on jotain uutta, ja tämä on erittäin hyvää. Ja tämän luokan kavereita kun miettii, he ovat menneet todella räävittömiin suuntiin ja tehneet todella rajua huumoria. Ei siis herkkoheimoisille.
Mutta kyse on myös tarinankerronallisesta nerokkuudesta. Kun juonta alkaa enemmän miettiä, niin se tuntuu rönsyilevän sinne-tänne eikä siinä tunnu oikein olevan selvää, punaista lankaa. Toisinaan on kohtauksia vain, koska ne ovat kohtauksia, mutta parasta tässä on se, ettei sitä katsoessa tajua. Jotenkin kaikki tuntuu sopivan yhteen ja kertovan yhden, kokonaisen tarinan. Käsikirjoitus joka olisi voinut olla täysi katastrofi kannattaa katsojaa hyvin koko matkan.
Nerokasta. Mene ja katso!
Eyes Wide ShutStanley Kubricikin viimeiseksi jäänyt elokuvat kertoo pariskunnasta, joiden suhde alkaa rakoilla juhlien jälkeen. Aviomies, Tom Cruise, lähtee yöhön jonka aikana hän ajautuu erilaisiin psykedelisin tapahtumiin. Kotona vaimo, Nicole Kidman, odottaa hänen paluutaan.
Täytyy kyllä sanoa, että nyt oli hämmentävä elokuva. Elokuva tuntuu joltain oudolta, seksuaalisuutta tutkivana tripiltä, tapahtumat ottavat kummallisia käänteitä ja ovat lähes unenomaisia. Kaikki alkaa tästä parisuhdedraamasta jossa aviomies yrittää selvittää mitä oikein tuntee ja mitä hänen täytyy nyt tehdä, mutta ajautuu hämmentävien käänteiden kautta lähes trillerimäiseksi mysteeriksi. Kuten kanssakatsojani moneen kertaan kysyikin: "Mitä?"
Mielestäni se oli lopulta ok-tason elokuva. Paljon lyhyempi se olisi voinut olla, nyt se on reilusti yli kaksituntinen, ja siltä se myös tuntui. Kohtaukset olivat hitaita ja hahmot puhuivat kuin olisivat kokoajan humalassa. Kaikki piti sanoa hitaan sammaltavasti ja huomasin myös, että hahmot toistivat lähes kokoajan mitä toiset sanoivat.
"Mitä sinä haluat?"
"Mitäkö minä haluan?"
Elokuvan nerokkuus ei ihan ottanut minusta kiinni, vaikka viimeiseen asti yritin pitää siitä. Lopputulos oli kuitenkin astetta liian hämmentävä, vaikka ihan hyviä elementtejä siinä oli. Elokuvan musiikit varsinkin täytyy nostaa esille. Hienolla ja karmivalla tavalla käytetty yksinkertaista pianon soittoa. Hrr.
Tulevaa materiaalia:
Erään blogin seuraajan pyynnöstä, olen ottanut seuraavaksi tekstikseni, Koska teksti on "valmis". Tähän on monia näkökulmia, ja yritän tuoda niistä pari esille.
Ensi perjantaina julkaisen arvostelun juuri lukemastani Gene Wolfen Kiduttajan varjosta, joka aloittaa hänen ylistetyn neljän osan sarjan, Uuden auringon kirja. Hämmentävä kirja, joka ei vaikuttanut minuun niin lujaa, kun sillä olisi ollut potentiaalia vaikuttaa. Toiset nimittävät Wolfea aikamme nerokkaimmaksi kirjailijaksi, mutta itsen en aivan siihen vielä päässyt. Joskin on huomioitava, että hänen Tähtivaeltajassa julkaistu novellini on yksi suosikeistani.
Muuten luen tällä hetkellä Philip K. Dickin On aika sijoiltaan. Päädyin kirjaan, koska sen väitettiin pohjautuvan osittain Truman Show'hun, ja koska kyseinen sarja inspiroi minua romaaninin kanssa, niin pakkohan tämäkin oli lukea. Kirja vetelee nyt viimeisiä ja fiilikseni ovat hieman ristiriitaisia. Alku oli hidas, keskikohta todella herkullinen ja loppu jopa huvittava scifi-kuvioissaan. Mielelläänhän tätä lukee.
Seuraavaksi lähtee sitten Gene Wolfen Uuden auringon kirjan toinen osa, Sovinnontekijän kynsi. Odotukset ovat korkealla tämän suhteen ja toivottavasti selkeyttäisivät myös hieman ensimmäisen osan tapahtumia. Kirja on arvostelukappale, jonka olen saanut Risingshadow'n kautta.
Satuin kirjastossa törmäämään Vartijat Ennen: Koomikko ja Rorschach. Koska luin jo ensimmäisen paketin, Minuuttimiehet ja Silkkiaave, niin pakkohan tämäkin oli napata. Jo lukemani kirja oli pettymys minulle, ja nyt luettuani Koomikon osuuden, niin pitää sanoa että kyllä tämäkin on. Arvostelua laitan jo luetusta kun se ilmestyy Risingshadow'n sivustolle.
Varastossahan on vielä useampi arvostelu, jotka julkaisen kun kerkiän.
Omaa kirjoittamista:
Tämä viikko lähti ainakin hyvin käyntiin: maanantai oli vapaapäivä ja minulla oli jopa aikaa ja rauhaa kirjoittaa. Kirjoitin ensin sunnuntaina aloittamani novellin loppuun josta tuli 20½ sivuinen. Sain tekstin kokonaan, alusta loppuun, yhdessä päivässä. Se oli sellaiset 5 500 sanaa. Hu-huu. Vielä illalla kun olin saanut palkittua itseni hyvästä urakasta, jatkoin Onnellista miestä 850 sanalla. Yksi luku loppuun ja toisen aloitin. Oujee.
Muuten kirjoitin tällä viikolla tosiaan Onnellista miestä muutaman luvun eteenpäin. Koska en merkinnyt, niin en tietenkään osaa sanoa sen tarkemmin kuinka paljon. Reilut 3000 sanaa ainakin.
Lähdin aloittelemaan myös toista novelliprojektia, joka alkoi kirjoittamalla reilun 3000 sanaa yhtä tekstiä, kunnes tajusin sen olevankin romaanin alku. No ei se mitään, ei ne sanat hukkaan menneet mutta laitoin tekstin sivuun. Sitten aloitin toisen tekstin ja kyllä, tämä sopii novellimittaan. Parissa päivässä olen siihen saanut 6 300 sanaa.
Pitää kyllä alkaa tarkemmin taas merkitsemään miten paljon olen kirjoittanut ja minä päivänä. Menee aivan sekasin siitä mitä on saanut aikaan. Nyt on vaikea verrata onko viikko mennyt miten hyvin ja onko ollut huonoja päiviä. Onko ehdotuksia / toiveita siitä, miten merkitsen sanamäärät?
Mutta kiinnostava kysymys: mihin nämä novellit sitten ovat? Kilpailuihin.
Minulla on pitkät pätkät sanottavaa, miksi sinunkin kannattaisi osallistua kilpailuihin, se on joku toinen viikko (ehkä sitten kun jotain kunnon kilpailuja joihin on yhä järkevästi aikaa kirjoittaa, tulee ilmi). Nyt sen verran, että ensimmäinen on uusrahvaanomaisenfiktion (URS:n) järjestämä kirjoituskutsu Rillumapunk! -antologiaan. Mitä se on? No ei kukaan oikein tiedä, joten tehdään jotain uutta. Deadline on "helmikuun loppu". Ohjeet löytää täältä: linkki!
Oma tarinani kertoo kolmen veikon koplasta, ja no, sanottakoon sen verran että eihän siinä hyvin käy. Huumorisävytteinen tarina, jossa halusin vain irrotella kirjoittamiseni kanssa. Saa nähdä mitä tälle käy (olen aina ollut epävarma huumorini kanssa), kirjoitanko uudestaan eri tavalla, siis täysin eri tarinan, vai onko tämä "hyvä".
Toinen on J.H. Erkon kirjoituskilpailu (linkki). Kilpailu on kaikille alle 30-vuotiaille julkaisemattomille kirjoittajille. Kuulin tästä Risingshadown-foorumeilla jo lokakuussa, mutta se vaikutti hölmöltä kilpailulta, koska mistään en löytänyt ohjeita, minkä mittainen teksti pitäisi olla, tai edes mitä he halusivat. Sitten törmäsin uudestaan ja tutkin sivuja ja löysin vaikean kautta ohjeet (Mikä kilpailu, ja siellä linkki Usein kysyttyihin kysymyksiin). Ja katso ja hämmästy, he haluavat 20-40 sivuisia novelleja. Piru vieköön! Tämähän on ihan minun juttuni, siellä kun on vielä Anne Leinon raadissa, niin varmasti menee myös genre-kirjallisuus. No, hyvä että huomasin lopulta, mutta deadline on kuun loppu. Kiire tulee!
Siihen päädyin kirjoittamaan hieman erilaista tarinaa, joka kertoo 1800-luvun lopulla elävästä taikurista ja pojasta, joka haluaa yhä nähdä tämän lavalla. Se ei ole kuitenkaan niin simppeli, ja taustalla on paljon muuta.
Eli tämä viikko on kuin onkin mennyt varsin tuotteliaasti. Varsinkin nämä omat vapaa päivät on käytetty hyvin tehokkaasti. Ennen kun olen saanut 6-8 tunnista jotka minulla on täysin itselleni käytettyä maksimissaan pari tuntia, olen nyt kirjoittanut siitä valtaosan. Ja hitto vie tuntuu hyvältä!
Nyt on aika mennyt näihin novelleihin, mutta kuten kirjoitin tällä viikolla Kirjoittamisesta jutun (Tulisiko sinun työstää useaa projektia samaan aikaan?), niin minusta tuntuu kuin olisin saanut aivan uuden kipinän romaaniani kohtaan. Tekisi niin paljon mennä kirjoittamaan sitä, ja olen varma että siitä tulee hyvä! Eli ainakin oma kokemukseni on, että välillä on hyvä ottaa taukoa siitä isosta projektista.
Se oli kuitenkin sellainen viikko. Ensi viikolla vielä isommat lukemat, eikö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti