Elämäni seinäruusuna on yksi suosituista amerikkalaisista nuorten kirjoista. Kirjaa on ollut menestys lukijoiden keskuudessa, mutta Yhdysvalloissa sitä on myös yritetty kieltää kouluissa: kirjassa kuvattu seksi, alkoholi ja huumeet ovat yllätyksettömästi koettu haitallisena nuorille. Kirjaa on verrattu J. D. Sallingerin Sieppari ruispellossa teokseen ja kirjailija itse on sanonut sen olleen yksi hänen esikuvistaan. Vuonna 2012 ilmestyi kirjaan perustuva elokuva, jossa yhtenä pääosanesittäjistä on Emma Watson.
Huomattavasti ikäistään fiksumpi Charlie on siirtymässä lukion ensimmäiselle, mikä ei suju täysin ongelmitta. Ujo Charlie alkaa kirjoittaa kirjeitä nimettömäksi jäävälle henkilölle ja luo näin ollen päiväkirjan, jota ei kirjoitakaan itselleen. Kirjeissä hän avaa vuottaan koulussa ja kaikesta muusta, mikä elämään liittyy. Uusi koulu tuo mukanaan uusia ystäviä ja kokemuksia, eikä kasvukipuja voi välttää.
Charlie on kirjan tärkeimpänä henkilönä valitettavan epätasainen. Hän on selvästi fiksumpi kuin hänen kuuluisi olla, mutta myös hitaampi ja yksinkertaisempi. Sosiaaliset tilanteet varsinkin tuntuvat aiheuttavan ongelmia. Charlien on myös erittäin tunteellinen ja haluaa olla aito itselleen ja muilleen. Tämä luo kiehtovia tilanteita, muttei kuitenkaan toimi loppujen lopuksi. Vaikka tapahtumat olisivat henkisesti haastavia viisitoistavuotiaalle, on jo kiusallista lukea, miten usein Charlie toteaa purskahtavansa itkuun. Pahimmillaan sama toteamus löytyy kahdesti yhdeltä sivulta, eikä se lopuksi herätä enää mitään tunnetta. Passiivisuus on yksi iso osa Charlien persoonallisuudesta ja vaikka se synnyttää muutaman hyvän kohtauksen ja idean, ei se ole erityisen hyvä tarinallinen elementti.
Muut hahmot tuovat elävyyttä tarinaan ja tuntuvat toisinaan olevan jopa mielenkiintoisempia kuin Charlie itse. Taustalta löytyy monta muuta tarinaa, kuten rakkauden ongelmissa taisteleva sisko, homoystävä ja etäinen ja itsenäistymistä kokeva veli. Kirjaa on myös kritisoitu siitä, että toisaalta tätä kaikkea on liiankin paljon: kirjasta löytyy seksiä, homosuhteita kuin itsemurhaakin, eikä näistä mitään käsitellä perusteellisesti. Sama koskee muitakin haastavampia aiheita: vaikka eletään vuotta 1991, on Charlie kuitenkin vasta viidentoista. Lukijana ärsyttää kun Charlie alkaa polttamaan kokopäiväisesti tupakkaa, kokeilee LSD:tä ja alkaa pössytellä tasaiseen tahtiin. Kenties tämä on osa nuoruuden kokeiluja, mutta se on silti epämiellyttävää lukea.
Itse tarina etenee tasaiseen tahtiin ja mukana on muutama huippu- ja käännekohta, jotka maustavat tarinaa mukavasti. Silti jotakin tuntuu puuttuvan. Chbosky vihjailee liiankin epäselvästi Charlien taustoista ja muista kysymyksistä, mikä jättää tapahtumat hieman etäisiksi.
Tästä kaikesta huolimatta Elämäni seinäruusuna on miellyttävä kirja lukea. Se on tasaisen toimiva ja onnistuu viihdyttämään ja herättämään tunteita. Se on paikoittain liiankin raju, lähinnä päihteissä, eikä Charlie ole aina se mukavin kertoja, mutta se kuvaa pakoittain hyvinkin aidosti nuoruutta. Kaksikymmentävuotiaan lukijan oli vaikea jakaa tunne maailman ainutlaatuisuudesta ja ihmeellisyydestä, mutta kyllä sieltä silti löytyi samaistumispintaa omiin nuoruuden hetkiin.
Jälkikeskustelu - Sisältää juonipaljastuksia
Minua Charlie ei onnistunut voittamaan puolelleen. Siis mukava kaverihan hän on, mutta se siinä. Hänen aikuismainen analyyttisyys sekoitettuna yksinkertaisuuteen ei vain uponnut minulle. Kyllähän kirjassa vihjattiin, että Charliella olisi jokin sairaus, mutta kuten sanoin, tämä jäi liian epäselväksi. Jokin selitys tälle olisi halunnut saada, jos opettajakin kertoo Charlien olevan fiksuin lapsi, jonka hän tuntee. (Ja tämän kuullessa Charlie itki vähäsen). Sama koskee toista sivujuonta, Charlien tätiä, mutta sekin tuntui jäävän liian hämäräksi.
Ja ei siinä mitään, kyllähän pojatkin saavat tunteellisia olla, mutta jokin raja tällä on oltava. En ole itse ruoskimassa poikia ja käskemään imaisemaan kyyneleet takaisin silmäkuoppiin, mutta jatkuvasti ja kokoajan? Ähh. Ja se todellakin tuntui lopulta kiusalliselta. Tuli epämukava olo, kuin ei saisi katsoa vierestä, vaikka lukikin vain fiktiota.
Kukistin kirjan päivässä, kun vielä haaveilin Otavan nuortenromaanikilpailua varten, eikä se ollut sen hassumpi kirja. Ei mikään mestariteos, mutta kyllä sen mukana muutamia tunteja pysyi. Nuoremmille tämä taitaa upota paremmin, näin ainakin olen näiden arvosteluista ymmärtänyt.
Elokuva kyllä olisi kiva nähdä, ihan vaikka vain Hermionen takia.
Elokuva on hieno, suosittelen katsomaan! (Emma Watson ja Logan Lerman samassa leffassa on kutakuinkin kaikki mitä voi ikinä toivoa... :D)
VastaaPoistaOutoa että kaksikymppinen lukija ei koe enää itseään nuoreksi, samanlaisia kokeiluja ja jaksoja voi tosielämässä olla vielä lähellä kolmeakymmentä..
VastaaPoista