Shimo Suntila on tullut tunnetuksi aktiivisuudestaan suomalaisten genrenovellien parissa. Hän on ollut mukana lukuisissa novellikokoelmassa, muun muassa Ja hän huutaa -antologiassa, niin kirjoittajana kuin toimittajana. Kotisivullaan, Routakodossa, hän arvostelee muun muassa kirjoja ja vuonna 2012 hän aloitti hieman erilaisen projektin: hän päätti kirjoittaa vuoden jokaisena päivänä uuden raapaleen. Näitä lyhyt tarinoita kertyi karkausvuoden kanssa 366 ja nyt painettuun kokoelmaan, Sata kummaa kertomusta, on koottu sata parasta.
Kokoelma lähtee käyntiin lyhyellä esittelyllä siitä, mistä oikein on kyse: mikä raapale edes on? Parin sivuinen esipuhe paljastaa kyseessä olevan tarkalleen sadan sanan tarina, jossa yritettään kuitenkin vangita kokonainen tarina. (Tästä voit lukea enemmän raapalejutustani: Raapale - tarinaa lyhyessä muodossa.)
Yhden sivun mittaiset tarinat on helppo lukea ahmimalla läpi, eikä ole mikään saavutus lukea koko kirjaa yhdellä istumalla. Suntilan tarinoista löytää varsin nopeasti muutaman toistuvan asian: valtaosassa tarinoissa on minä-kertoja ja lähes jokainen on jollain tavalla humoristinen. Suntilan raapaleet keskittyvät kertomaan tarinoita, joissa on jokin hauska käänne. Vakavampia aiheita ja tunnelmia ei paljoakaan käydä, mikä on harmi siinä, että parhaat raapaleet onnistuvatkin juuri herättämään jonkin tunteen, toiveen siitä, että raapale olisikin paljon pidempi tarina. Sen sijaan Suntila pyrkiikin saamaan lukijasta hörähdyksen, mikä on vain toiseksi paras vaihtoehto.
Vaikka genret ja aiheet vaihtelevat valtavasti, tuntuvat tekstin hyvin samanlaisilta toistuvan minä-kertojan ja huumorin johdosta. Tässä ei ole muuta vikaa kuin se, ettei monikaan erotu joukostaan, tätä kun korostaa vielä se, miten helppoa on lukea koko kokoelma putkeen. Toisinaan genre saattaa käydä hetkellisesti jossain vieraassa ja tutkivassa, mutta kun jo seuraavassa yritetään naurattaa, ei yksikään jätä sitä viipyilevää tunnelmaa, jossa lukija jää miettimään mitä kaikkea jätettiin kertomatta.
Näiden lisäksi on ihan raapaleita, joissa Suntila on selvästi yrittänyt samaa ideaa toisella tapaa. Erikseen on vielä Milla ja Meri raapaleet, jossa nämä kaksi siskosta selvittävät erikoisia ongelmia mitä erikoisimmilla ratkaisulla. Liekö syynä toisto vai henkilöiden kemia, nousivat nämä yli muiden.
Sata kummaa kertomusta on hauskaa pikkuluettavaa. Se sopii parhaiten muiden kirjojen kanssa, vain muutama kappale kerralla nauttien, tai vaihtoehtoisesti kerralla koko kirja. Sadan sanan kertomukset naurattavat ja ihmetyttävät, vaikka eivät jääkään kummittelemaan mieleen, ei ehkä muuten kuin hymysuin. Jos vinksahtanut genrekirjallisuus kiinnostaa, nämä kummat kertomukset saattavat olla juuri ne, joita olet etsinyt.
Voit käydä lukemassa Suntilan raapaleita, niin kirjassa julkaistuja kuin muitakin, hänen Routakoto sivustoltaan: Raapaleet
Jälkikeskustelu - ei sisällä juonipaljastuksia
Sata kummaa kertomusta oli ihan kiva kokoelma, muttei sen erikoisempaa. Ongelmallista raapaleessa onkin, että niitä tulee helposti luettua liian monta kerralla. Ei siinä mitään, jokainen voi hyvin onnistua herättämään jonkin tunteen, mutta näin tehdessään niillä on suuri riski jäädä yhdeksi massaksi. Lopulta ei muista lainkaan mitä tuli luettua.
Kyllä Suntila minusta muutamat naurut sai, yllätyksettömästi kaikki kirjailijuuteen viittaavat tekstit olivat hauskimpia, ja onhan tämä jonkinlainen hyvän mielen kirja. Ehkei tähän olisikaan sopinut esimerkiksi kaahuteemaa kosiskelevat tekstit, mutta sellaisia olisin itse kaivannut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti