Viikon elokuva: Children of Men - Ihmisen pojat
Alfonso "Gravity" Cuarónin vuoden 2006 lähitulevaisuuteen sijoittuva scifielokuva on jossa katsojaa hemmotellaan jännityksellä, vähän samaan tapaa kuin Gravityssa. Saman nimiseen P. D. Jamesiin perustuva kirja kertoo dystooppisesta tulevaisuudesta, jossa ihmiset eivät enää kykene lisääntymään. Maailma on ajautumassa kaaokseen, mutta loistelias Britannia pitää pintansa sulkemalla ja tuhoamalla maahanmuuttajia. Meno muistuttaa monilla osin juutalaisvainoja, mutta nyt vastaan on taistelemassa vain pieni kapinallisryhmä, joka kutsuu itseään Kaloiksi. Clive Owenin näyttelemällä Theo Faronilla on kuitenkin valitettava kunnia joutua Kalojen kohteeksi: hänen apuaan tarvitaan, jotta eräs henkilö voidaan viedä pois saarelta.
Children of Men tarjoaa kauheaa jännitystä, mutta se myös herättää ajatuksia ja toivoa ihmisiin. Mistä elokuva on erityisen tunnettu, on sen erityispitkistä yhden otoksen kohtauksista. Syystäkin, sillä nämä, kuten niin monet muutkin otokset, ovat yksinkertaisesti upeita. Jännitys kohoaa tiheimmilleen kun otokset vain jatkuvat ja jatkuvat, eikä loppua näy lainkaan. Cuarón ei myöskään sorru mihinkään älyttömään mässäilyyn, vaan toimintaa näyttää toisinaan jopa koheltamiselta, mutta taidokkaalta sellaiselta. Children of Men on paikoittain hermoja kiristävä elokuva, eikä paremmasta ole tietoa.
Aihe antaa myös tilaa pohdiskelulle, jota Cuarón onneksi suorittaa ja antaa väläyksen, vaikkakin kuinka pienen, siitä, että parempaa on luvassa. Ajoittain synkkä, järkyttävä ja kauhea elokuva on aivan loistavaa dystopiaa. Tämä pitää nähdä.
Toisaalla meillä on tämä, joka myös yrittää luoda kutkuttaa jännitystä ja mielenkiintoista pohdintaa, ja epäonnistuu lopulta molemmissa ja naurettavan surkeasti. Gerard Butlerin ja Jamie Foxxin nimet ovat toki säihkyviä ja lupaavat paremmasta, mutta turhaan.
Elokuva alkaa kun Butlerin perhe teurastetaan tämän silmien edessä. Mies on kyvytön puolustamaan perhettään, mutta onneksi laki on turvana. Foxxin asianajaja astuu kuvaan, mutta hän ei osoittaudukaan olevan puhtaasti oikeuden puolella. Foxxille on tärkeää "voittaa" juttu, joten hän sopii vasten Butlerin tahoa, ja rankaisee ainoastaan toisen murhaajista, kun toinen pääsee vähällä tuomiolla. Vuodet kuluvat ja Butler hautoo kostoa. Tässä välissä on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista, mutta kun toinen murhaajista teloitetaan, ei se ole kivutonta kuten ruiskulla pitäisi olla. Vapaalla oleva murhaaja löydetään palasina ja Butler vangitaan. Loppu näyttää olevan siinä, mutta Butler on kuin pahempikin Saw-hirmu ja on suunnitellut kaiken. Nyt Butler vetelee naruista ja poliisit ovat täysin voimattomia.
Elokuva alkaa vahvasti, on kiehtovia ja yllätyksellisiä tilanteita, mutta myös ajatuksia siitä, mikä on oikein ja väärin ja miten lakimme toimii, usein hyvinkin vajavaisesti. Elokuvan jatkoa ei osaa millään sanoa, mutta hyvää odottaa. Näin ei kuitenkaan käy, sillä mitä pidemmälle mennään, sitä enemmän tarina alkaa heittää päätöntä kärrynpyörää. Butlerin keinot ovat täydellisen älyttömiä ja Foxxin asianajajasta muodostuu suuri poliisisankari, vaikka onkin aikansa viettänyt papereita selaten. Viimeistään siinä kohti, kun paikallinen tuomari käskee Foxxia tekemään asialle jotain ja pysäyttämään Butlerin, huomaa, ettei kukaan oikeasti ole lukenut käsikirjoitusta. Missään kohti ei ole selvää, mitä asianajajan tulisi tehdä pysäyttääkseen Butler, tämä kun on jo vankilassa. Foxx etsii todisteita, mutta missään kohti ei selviä, mitä niillä oikeastaan tehtäisi? Lukittaisi vankilaan? Aloitettaisi oikeudenkäynti? Kuolemantuomio, joka koittaisi viiden vuoden kuluttua? Poliisit pyörivät ilman järkeä, mutta kyllä niillä jokin idea on. Jos tämä ei ole typerää, on se, että tuomari käskee samalla julistaa kaupunki poikkeustilaan ja asettaa poliisi jokaiseen risteykseen pysäyttääkseen miehen, joka on asettanut jo ansat ja on nyt vankilassa. Tä.
Lainkuuliainen kansalainen on malliesimerkki Hollywoodista, joka on täysin tyhjäpäinen eikä omaa yhtään ajatusta. Tämän takia sitä vihataan. Hieno potentiaalia on pilattu isoilla räjähdyksillä, salaliitoilla ja koko kaupungin pelastuksella.
Helvetti soikoon. Pysykää nyt vain kaukana tästä.
Tulevaa materiaalia
Ensi keskiviikkona on aika palata pitkästä aikaa haastattelujen pariin! Tällä kertaa meillä on seuranamme suomalainen kauhukirjailija Mia Vänskä. Haastattelusta tuli lopulta todella mukava ja siinä on useampikin asia, joka varmasti kiinnostaa tulevia kirjailijoita. Olen arvostellut häneltä hänen uusimman kirjansa, Valkoinen aura.
Huomenna aloitetaan nuorten kirjojen viikko, sillä sarjakuvia on tullut luettua vähän kehnosti. Maanantai aloitetaan John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe nuortenromaanilla, josta on tulossa myös ensi viikon perjantaina elokuva! Arvostelun jälkeen voikin hyvin vielä käydä ostamassa kirja ja lukaista se ennen ensi-iltaa (kirjastosta nimittäin tuskin saat mitään Greenin kirjoja lainattua).
Perjantaina otetaan vähän vanhempi nuortenromaani käsittelyyn, eli Stephen Chboskyn Elämäni seinäruusuna, josta myöskin on jo ilmestynyt kirja. Tässä elokuvassa yhtä pääroolia esittää sangen hurmaava Emma Watson.
Itse viimeistelin juuri Neil Gaimanin The Ocean at the End of the Lanen, joka oli lumoava, muttei silti vanginnut mieltäni aivan täydellisesti. Uskon, että tässä on vaikuttanut myös se, että kyseisen teoksen kieli on hieman monimutkaisempaa ja satumaisempaa, ja koska en ollut lukenut pitkään aikaan englanniksi, en osannut niin hyvin hypätä siihen mukaan. Luin vain sanoja, en sanoja. Seuraavaksi aloitinkin Charlie Houstonin Kuolleena palanut, joka on puhdasta hömppää miehille.
Omaa kirjoittamista
Vihdoin on yksi urakka saatu päätökseen! Lopulta 37 sivuiseksi päätynyt novelli on saanut päätöksensä - tai ainakin yhden sellaisen. Tämä on tekstin "seitsemäsversio" (tähän ei kannata liiaksi luottaa, sillä jotkin versiot sisältävät suhteellisen pieniä muutoksia), mutta ainakin se on löytänyt päätöksensä.
Ongelma on siinä, etten todellakaan tiedä, onko se kelvollinen päätös. Lähdin alusta asti tekemään jotain erilaista, ei niinkään suurta viihdettä vaan jotain "hienompaa". (Tämä on muuten ensimmäinen kerta, että itselle on todellakin tullut "huijarifiilis", siis se tunne, että et oikeasti osaa etkä saisi tehdä tätä ja kohta joku tulee ja osoittaa, minkälainen kelmi olet. Tässä se ei niinkään liittynyt siihen, etten osaisi vaan tähän tyyliin, hieman vakavampaan, "taiteellisempaan". Takaraivossa kutkutti jatkuvasti tunne siitä, etten voisi kirjoittaa mitään tällaisia vertauskuvia tai yrittää etsiä vastauksia, tai edes kysyä, näin suuria kysymyksiä.)
Teksti päättyi lopulta sellaiseen kohtaan, että jopa minua ärsytti. Sekin on ensimmäinen kerta (mutta voi että kun on hienoa, kun voi kirjoittaessa uppoutua niin vahvasti näkijän, ei tekijän, asemaan). Vikalla rivillä ärsytti todella paljon. Halusin kirjoittaa lisää, selittää, mutta se tuntui siinä kohti väärältä. Näin se päättyi.
Nyt pitäisi patistaa ensimmäinen lähilukijani lukemaan ja saada siitä palautetta, lukea itse vielä kerran ja sitten laittaa useammalle. Siinä on monta mielestäni hienoa kohtausta, mutta olen varma, ettei se ole kaikille. Lauseet ovat pitkiä ja muka-koreita, ja monella runollisuus saattaa töksähtää. Se kuitenkin nähdään, itse olen tyytyväinen siihen, että sain sen valmiiksi.
(Joskin aina toisinaan ihmettelee, mitä oikein teen tällä tekstillä? Omaksi iloksi on aina hyvä vastaus ja olen todellakin tyytyväinen tekstiin, mutta minne lähetät 37 sivuisen novellin, joka on enemmänkin Cormac McCarthyn tyylistä nihilististä ihmistuhoa?)
Seuraavan tekstin aloittaminen olikin vaikeampaa, enkä pariin päivään saanut paljoa aikaa. (Tämä on se kohta, joka harmitti.)
Tänään taas olen saanut mökin rauhassa kirjoitettua hyvät pari tuntia. Lähdin kirjoittamaan Stepanin koodeksi 2:en kilpailua varten, koska olen jo pidemmän aikaa suunnitellut novelliani. Huomasin vain kirjoittaessani, että tarinani alkaa monta monta sivua ennen suunnitelmaani. Ongelmani on tässä kohti enemmänkin se, etten tiedä saanko tiivistettyä haluttuun kymmeneen sivuun. Toki tätä ei oltu rajattu "tarkasti" siihen, mutta ei sitä nyt varmaa hirveän monella sivulla voi ylittää. Nyt sitten katsotaan ja jännitetään sen mukaan, mitä päähenkilöllemme tapahtuu ja miten nopeasti asiat saadaan käännettyä päin tuhoa.
Kirjoitin tänään hienot tuhat sanaa ja täytyy sanoa, että hieman ironinen kovaksikeitetty jännäri on kuin luotu minua varten. Kokoajan on hymy suulla, vaikka pahasti pitäisi käydä.
Tavoitteita voisi ensi viikolle olla Stepanin koodeksin ensimmäinen versio ja siihen lisäksi joko uutta novellia tai sitten tämän edellä mainitun uudelleen lukemista kommenttien perusteella. Ja niitähän jännitetään sitten aika pahasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti