Ian McEwania pidetään yhtenä suurimpana englantilaisena kirjailijana. Hänen aiemmat kirjat ovat keränneet valtavasti kiitosta ja arvostusta, näistä esimerkiksi Lauantai ja Polte. Makeannälkä on hänen uusin romaaninsa.
Nuori ja kaunis Serena Frome syntyy hyvään perheeseen. Hän itse on lukutoukka, joka viettäisi tulevaisuutensa mieluusti kirjojen parissa, mutta hänen äitinsä vaatii Serenaa tavoittelemaan matemattiisia opintoja, koska olisi turhausta olla käyttämättä Serenan taitoja. Epäonniset opiskelut johtavat Serenan suhteeseen vanhemman professorin kanssa, jolla on myöskin omia suunnitelmia Serenan varalle. Mies ajaa häntä kohti tiedustelupalvelu MI5:sta, jonne Serena myös päätyy. Serenan ensimmäinen suuri tehtävä on suostutella uusi kirjailijalupaus ottamaan tukea järjestöltä, joka on salaa MI5:en tukema. Minkä piti olla yksinkertainen ja lähes merkityksetön tehtävä, muuttuu valheiden myötä Serenalle elämää suuremmaksi.
Makeannälkä on hitaasti etenevä romaani. Kirjalla kestää pitkään päästä alussa luvattuun juoneen, ja vaikka alku ei siltikään tunnu turhalta, ei se oikein vie juonta eteenkäänpäin. Teksti on yhtä suurta taustojen selitystä, sinänsä viihdyttävää luettavaa, muttei tarpeeksi. Kirjan juoni on yksinkertainen ja vaikkakin paikoittain nokkella, olisi se silti voitu kirjoittaa huomattavasti lyhyemmin.
Vaikka McEwan kirjoittaa pääsääntoisesti vahvasti, ei teksti aina mene niin vaivattomasti eteenpäin. Lukiessa ei voi olla pohtimatta sitä, mikä kirjan todellinen juoni on, koska se alkaa ja mikä kirjan genre on. Se taiteilee joissain historiallisen, draaman, romanttisen, huumorin ja jännityksen välillä olematta mitään kunnolla. Yksikään näistä ei tunnu ottavan tarinaa omakseen ja kirja päätyy olemaan vain tarina Serenan elämästä. Historialliset faktat lisäävät tekstiin monta mielenkiintoista sivujuonta, mutta näihin viitataan liian epäselvästi ja harvoin. Lukijana toivoisikin tietävänsä enemmän, tai ylipäätänsä jotain, 1970 -luvun Lontoosta.
Silti teksti on viihdyttävää ja kun lukija heittäytyy siihen mukaan, antaa tekstin ottaa itsestä kiinni ja viedä oman, hitaan virtansa mukana, se pitää otteessaan. Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä syvemmiksi kysymykset kasvavat. Jos kirjan on aloittanut, tulee se lukea aivan loppuun asti ymmärtäkseen mistä siitä on kyse. Loppu onkin kirjan suurin kohokohta, ja oikeastaan syy, miksi kirja on olemassa.
McEwan kirjoittaa monesta asiasta, ihmissuhteista ja ihmisistä, rakkaudesta ja kirjallisuudesta, todella vakuuttavasti, mutta mihin hän todella yrittää tarinaa viedä, jää ajoittain epäselväksi. Kirjalla on muutama todella nokkela juoni hihassaan, mutta näiden vuoksi sitä ei kannata lukea, sillä ne tulevat huomattavan myöhään. Jos tämän tapaiset kulttuuriteokset eivät lähtökohtaisesti kiinnosta, voi sen suosiolla myös hyllyyn jättää, sillä Makeannälkä ei ole mikään ehdoton lukuvalinta.
Jälkikeskustelu - sisältää loppuratkaisun analysointia
Tämä on yksi harvoista kirjoista, jonka luin kahteen kertaan. Syynä tälle on yksinkertaisesti se, että Makeannälkä oli valittu tämän vuoden Helsingin Yliopiston yleisen kirjallisuustieteen pääsykoekirjaksi. Ensimmäinen lukukerta ei vakuuttanut minua, mutta kun toisella kertaa tiesin mitä odottaa, tuntui se jo paljon vahvemmalta kirjalta. Alusta lähtien pystyin asennoitumaan oikealla tavalla, ja myös pitämään kirjasta enemmän.
Mikä tekee Makeannälästä hankalan kirjan suositella, on se, että loppu on se paras puoli eikä sitä voi mainita koska silloin jo paljastaa, että lopussa on jotain yllättävää. Suurin yllätys on se, ettei tiedä odottaa mitään suurta yllätystä. Kun McEwan sitten vetää maton ja lattian ja muunkin maan jalkojen alta, on lukija isosti huulipyöreänä. Itse en ainakaan odottanut tämänlaista lopetusta.
Itse pidän tämänlaisista yllätyslopuista ja siksi tässä olikin yksi vahvimmista lopuista, mitä hetkeen olen lukenut. Harmi vain, ettei se yksinään riitä pitämään kirjaa pystyssä. Jos tämä olisi vaikka lyhyt romaani tai pitkä novelli, voisi kyse oli erinomaisesta tarinasta: Tomin paljastus siitä, että hän onkin kertoja on suoraan sanottuna nerokas ja se kertoo niin paljon kirjoittamisesta itsekin (siitä, miten McEwan itse kirjoittaa miehenä naisen elämästä ja tunteista.
Tiedän, en ole oikea yleisö tämän tapaisella kirjallisuudelle. Joku enemmän Kulttuuriin perehtynyt voi saada siitä enemmän irti, itse viihdekirjallisuudenystävänä etsin jotain vähän muuta. Ja kyllähän siellä oli hyviä kohtia siellä täällä, eikä minua koskaan suoraan sanoen ärsyttänyt tai tylsistyttänyt kirjan meno. Se tästä tekeekin hankalan: kirja mennä kuljeskeli eteenpäin sen enempää kauhistuttamatta tai vakuuttamatta. Serenan elämää saattoi lukea monta kymmentä sivua, kaikkea tapahtui, mutta mitään ei siltikään tuntunut kunnolla tapahtuvan. McEwan "onnistui" jotenkin kirjoittamaan täydellisen keskitasoisen kirjan, niin hyvässä kuin pahassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti