Vuonna 2005, vielä kun vampyyrit olivat kova juttu, amerikkalainen kirjailija Charlie Huston otti ja kirjoitti oman versionsa näistä kammottavista verenimijöistä. Kuolleena palannut aloittaa Joe Pitt -sarjan, johon on ilmestynyt viisi osaa, näistä uusin vuonna 2009. Aiemmin Hustonilta on suomennettu kirja Kalmasiivouksen jalo taito.
Ihmiset eivät sitä tiedä, mutta New Yorkissa on yli kolmetuhatta vampyyria. Joe Pitt on yksi heistä. Paikkaansa etsivä rämäpää yrittää pysyä poissa klaanien välisistä reviirikiistoista, joten hän fiksuna miehenä tekee töitä kahdelle suurimmalle klaanille. Pitt on jotenkin saanut elämänsä tasapainoon, mutta sitten kuvioihin astuu zombi, joka on putsattava pois kaduilta ja pian.
Kuolleena palannutta mainostetaan omaperäisenä teoksena, joka tuo jotain uutta vampyyribuumiin. Vampyyrien olemassaolo selitetään kirjassa Vyrus-nimisellä viruksella. Mielenkiintoista on myös se, että vampyyrit voivat toki elää pitkän elämän, mutta muutamankin vuoden eläminen verellä osoittautuu monelle hankalaksi tehtäväksi. Näitä asioita ei kuitenkaan esitellä sen enempää, eikä tarinan vampyyrimytologia onnistu luomaan minkäänlaisia uusia ideoita. New Yorkin eri klaanit kuvaillaan parhaiten, mutta nekään eivät lopulta onnistu vakuuttamaan omalaatuisuudellaan.
Kirjan minä-kertoja Joe Pitt on kovapäinen jokapaikanhöylä, joka tuntuu onnistuvan tekemisissään hieman vaihtelevasti. Räväkän alun jälkeen Joen elämä viettää sellaista alamäkeä, että häntä seuraa hieman jopa säälien. Mukana on dekkarihenkistä tutkimista, johon liittyy zombeja ja kadonnut tyttö, mutta varsinkin loppuun mennessä mysteeri alkaa mennä sellaisille urille, ettei pienten vihjeiden ymmärtäminen oikeastaan edes kiinnosta. Loppu tuntuukin pitkäksi venytetyltä ja antikliimaksiselta.
Suomennos ei myöskään tee hyvää kirjalle. New Yorkin katukieli ei välity suomeksi muuten kuin hävettävänä höttönä, joten luvassa on paljon "gimmoja" ja ajoittainen "koleeta" -toteamus. Pitt itse kiroilee, joten lapsillehan tätä, kuten muitakaan vampyyreita, ei voi suositella. Takakannen kehuma konekivääridialogi on ajoittain varsin toimivaa, mutta muuttuu välillä liian nopeaksi ja sekavaksi, sillä Huston ei käytä "hän sanoi" -lisäyksiä. Dialogitulituksen alla onkin vaikea välillä ymmärtää, kuka puhuu ja miksi.
Kuolleena palannut on keskinkertainen kirja kaikilla tasoilla. Se sekoittaa vampyyrit ja kovaksikeitetyn dekkarin, muttei anna kumpaankaan mitään sen kummallisempaa. Jos nämä genret kolahtavat, kirja voi tarjota hetkellistä huvia.
Jälkikeskustelu - ei sisällä juonipaljastuksia
En tiedä miksi oikein valitsin tämän kirjan luettavaksi. Kun vuoden alussa selasin tulevia kirjoja, tämä vaikutti jostain, nyt hämmentävästä syystä, mielenkiintoiselta. Saadessani kirjan käsiini arvasin sen olevan juuri sitä tasoa, mitä se lopulta olikin. Kirjassa ei välttämättä ole paljon huonoa, mutta ei siitä löydä myöskään mitään sitä hienompia hetkiä. Kirja nyt vain on. Se tosiaankin on keskinkertainen, jonka lukemisessa ei häviä muuta kuin sen, että tarjolla on myös paljon parempaa kirjallisuutta.
Kirja sai kyllä ihmettelemään sitä, miten typerää suomenkieli on. Meillä on sujuva puhekieli, mutta se ei välity mitenkään kirjansivuille. Kirjallisuudessa on oltava vain kirjakieltä, tai sitten luvassa on silmiä särkevää sotkua. New Yorkin slangi varsinkin oli niin kauheaa, ettei tässä oikein pahempaa keksi.
Juonella on jonkinlaista potentiaalia, mutta se ei vain onnistu hyödyntämään tätä. En oikeastaan edes ymmärrä, miksi tätä on joskus kehuttu omalaatuiseksi vampyyrikirjaksi. Johtuuko se siitä, ettei se todella ole, vaan samantapaisia kirjoja on enemmän, vai siitä, että muutokset tuntuivat liian pieniltä ja sulavilta, en tiedä. Yhdistelmä voisi toimia erinomaisesti joissain toisissa käsissä, vaikka oli Hustonilla joitain hyviä ideoita (kuten se, että vampyyrit ovat onnekkaita, jos pysyvät yli vuoden elossa).
Jälkikeskustelu sisältää - mitä? ;)
VastaaPoistaNo nyt kun tuumasin, niin eipä oikeastaan mitään :D
Poista