Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea, on Jennifer E. Smithin kolmas kirja, ensimmäinen suomennos ja myös hänen eniten huomiota herättänyt teoksensa, mistä on varmasti kiittäminen erikoisesta nimestä. Smith tarjoaa kuitenkin hieman muutakin ylitse pursuavalle nuortenkirjojen markkinoille: Tilastollinen on kirjoitettu nimittäin kolmannesta persoonasta, tosin kuin lukuisat muut, jotka on kerrottu ensimmäisestä persoonasta.
Hadley, seitsemäntoistavuotias amerikkalainen tyttö, kiiruhtaa lentokentälle. Toisella puolen Atlantia Lontoossa odottaa isä, joka on menossa uusiin naimisiin. Hadley ei haluaisi ottaa millään tavalla osaa isän uuteen elämään, mutta muiden painostuksesta hänen on lähdettävä mukaan. Käy kuitenkin niin, että Hadley myöhästyy lennostaan neljä minuuttia ja se, mikä alkaa katastrofina saattaa johtaa Hadleyn elämän suurimpaan kohtaamiseen, ja niin hän tapaa Oliverin, satumaisen brittiläispojan.
Tilastollinen alkaa nostamalla esiin tämän epätodennäköisen sattuman ja rakentaa tarinansa sen ympärille. Prologi kysyy, miten erilainen elämämme olisi voinut olla, jos pienet asiat olisivatkin muuttuneet. Harmillista kuitenkin on, ettei tätä mielenkiintoista ideaa ole viety tarpeeksi pitkälle. Kyllä, jos Hadley olisi ehtinyt lentokoneeseen, niin moni asia olisi muuttunut eikä tarina olisi tämän näköinen, mutta se ei tunnu tarpeeksi satumaiselta ja kohtalokkaalta, kuin kirja antaa ymmärtää. Tarina yrittää luoda epätodennäköisten sattumusten ketjua, mutta tämä ei juurikaan eroa muista romaanien juonista.
Tarinassa on selvä romanttisen komediaelokuvan tunnelmaa, vaikkei tässä tapahdukaan aivan niin hassuja sattumuksia. Mukana on kuitenkin tuntemattomaan heittäytymistä ja riskien ottamista, koska se tuntuu oikealta, ihan niin kuin tämän tyylisissä tarinoissa tuleekin olla. Siltikään mukana ei ole liiallista tosi rakkauden tunnustamista, mikä voi näkökulmasta olla joko hyvä tai huono asia. Yltiömäinen siirappisuus puuttuu, vaikka Oliver onkin ihana uusi tuttavuus tänä erikoisena ja todella pitkänä päivänä.
Hadley tuntuu hahmona ristiriitaiselta. Varsin kirjan alkupuolella hän on paikoittain hyvin luotaantyöntävä teini, joka tuntee syvää halveksuntaa isäänsä kohtaan. Hän ei millään voi antaa anteeksi, että tämä erosi heistä ja löysi uuden rakkauden. Tällä erikoisella suhteella olisi mahdollisuus kypsentää tarinaa ja tuoda siihen vakavampaa sävyä, mutta se tuntuu liian yksinkertaiselta. Vaikka Hadleyn tunteisiin samastuisi, tuntuu hän silti liian armottomalta pitkä aikaa.
Smithin kirjoitusasu on hurmaavaa ja vaikka voidaan väittää, että kolmaspersoona loitontaa hahmosta, on tekstiä miellyttävä lukea. Preesensissä kerrottu tarina välittyy lukijalle selvinä kuvina ja korostaa tarinan elokuvamaisuutta.
Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea onnistuu vetämään nimellään lukijan puoleensa, eikä kyseessä ole mikään huono rikos. Nopeasti luettava kirja sulkee sisäänsä lämpimän tarinan, jonka lukemista tuskin katuu.
Jälkikeskustelu - Ei sisällä juonipaljastuksia
Mielestäni tämän tyyliset tarinan nimet ovat aivan mahtavia. Enkä tiedä olenko asian kanssa yksin, kun otetaan huomioon miten paljon tämä on saanut huomiota. Yksi suosikki kirjan / novellin nimistä onkin Do Androids Dream of Electric Sheep?, ja vaikka tarinaa en olekaan lukenut, tuo nimi on yksinkertaisuudessaan mahtava. Se sisältää hienon ajatuksen ja on ihanasti "liian pitkä". Tuollaiset kömpelöhköt pitkät nimet ovat vain hienoja ja sopivat erityisesti novelleille. Näin on helppo saada niille huomiota, mutta romaanin kanssa asiahan on vähän eri. Siinä on mietittävä, onko nimi todellakin liian pitkä.
Sitten itse kirjasta: Tämä(kään) ei ole oman genreni kirjoja, mutta kirjoittajan pitää lukea laajasti, joten mikäs siinä. Tällä oli erityinen syy, koska halusi saada laajan käsityksen nuorten romaani genrestä, koska tarkoitukseni oli kirjoittaa nuorten romaani. No siitä romaanista ei nyt tullut mitään, mutta tämä oli silti hyvä kirja luettavaksi. Tämä onnistui laajentamaan näkemystäni näistä nuortenkirjoista, eikä kolmaspersoona ollut tähän yhtään huono vaihtoehto.
Muuten kirja ei herättänyt sen enempää tunteita. Kivahan se oli, joskin jotain olisin kaivannut enemmän. Ehkä itse toivoin, nimenkin takia, että tarina olisi viety vielä enemmän yli ja että se olisi dipattu, hyvällä maulla, niin paksussa ja makeassa siirapissa, että taju meinaa lähteä. Siihen ripaus taianomaisuutta mielenkiintoisilla sattumilla ja ehkä tämäkin olisi voinut olla erinomainen. Nyt se tasapainotteli tämän ja "tavallisen" tarinan välillä, ja rehellisesti sanottuna, se ei itselleni riittänyt muuta kuin "ok" arvosanaksi.
"--vaikka voidaan väittää, että kolmaspersoona loitontaa hahmosta, on tekstiä miellyttävä lukea."
VastaaPoista^^ Miten niin loitontaa?
Voisitkin jossain vaiheessa kirjoittaa blogauksen kertojatyypeistä ja onko niillä loppujen lopuksi mitään eroa.
Tässä viittasin varsinkin nuortenkirjoihin. Muissa kirjoissa se riippuu mielestäni ihan kirjasta, mutta olen törmännyt useita kertoja kommenteihin, joissa nuoret väittävät, etteivät päässeet tarinaan käsiksi koska kertoja oli ulkopuolinen. Ehkä tämä liittyy vain tuohon ikään ja siihen, että halutaan (ja ollaan totuttu, valtaosa kun on ensimmäisestä persoonasta) kuulla ajatukset, tunteet ja tapahtumat suoraa. Se on ikään kuin keskustelua ja ehkä se on helpompaa kun ollaan siinä iässä?
PoistaNo tuo on vain minun nojatuolianalysointia, eikä tosiaan päde kaikissa teksteissä. Jotkut taas ovat sitä mieltä, että ensimmäinen persoona loitontaa tarinasta koska ei uppoudu itse tarinaan, vaan kuulee jonkun toisen seikkailusta.
Kertojista on tulossa juttuja, mutta yritän vielä kehittää sitä, miten sen toteutan ja jaan, sanottavaa kun on (yllättävästi) niin paljon :)