John Green on yksi tämän hetken suosituimmista nuortenkirjailijoista. Hänen uusin teoksensa Tähtiin kirjoitettu virhe, The Fault in Our Stars, nousi New Yorkin Bestsller -listan ensimmäiseksi ja on saanut täksi kesäksi elokuvaversion. Se on ainoa suomeksi käännetty Greenin kirja, vaikka miehellä onkin läjäpäin muitakin kirjoja. Paper Towns on Greenin kolmas teos.
Quentin Jacobsenin naapurissa asuu häkellyttävän kaunis, ihana ja seikkailullinen Margo Roth Spiegelman, joka on niin mahtava, että hänestä puhuttaessa mainitaan aina koko nimi. Lapsena Quentin ja Margo olivat läheisiä ystäviä ja he jakavat yhden ihmeellisimmistä tapauksista, joita lapsi voi kokea. Nyt vuosia myöhemmin he ovat kuitenkin ajautuneet erilleen ja ovat eri kouluporukoissa. Quentin seuraa yhä ihmeellistä Margo Roth Spiegelmania, muttei saa vastakaikua. Ei, ennen kuin yhtenä iltana tämä ilmestyy Quentinin ikkunalle ja pyytää lähteä mukaan seikkailuun.
Paper Towns on kirja vahvasti kolmessa osassa. Siinä missä yleensä kirjan osan vaihtuminen ei tarkoita käytännössä mitään, vaikuttaa se tässä hyvinkin paljon. Jokainen kirjan osista on todella erilainen toisiinsa verrattuna: ensimmäisessä koetaan juurikin seikkailuja, toisessa mysteeri ja kolmas on jännittävä ja hauska loppu. Lukija huomaa muutoksen hyvin selvästi ja jokaisessa osassa on niin hyvät kuin huonotkin puolensa. Siinä missä ensimmäinen on hurja ja vauhdikas, on se paikoittain jopa liian ilkeä. Toinen syventää hahmoja, mutta junnaa aivan liian pitkään paikoillaan ja kolmas on hauska, mutta tuntuu tulevan hieman liian myöhään.
Quentin, kirjan minäkertoja, ei ole suosittu, muttei myöskään yksinäinen mitättömyys. Hänen kaksi parasta kaveriaan, Ben ja Radar, tulevat hyvään tarpeeseen. He yhdistävät porukkaa ja kun Quentin ei etene tarinassa eteen eikä taakse, pitävät ystävykset tarinan liikkeessä. Tämä pelastaa osittain tarinan, sillä toisessa osassa Quentin passiivisuus alkaa lähestyä ärsyttäviä piirteitä. Juoni pyörii muutenkin liian pitkään samojen asioiden ympärillä minkään edistymättä. Kirjan keskiosa onkin ehdottomasti kirjan heikoin.
Green kirjoittaa vahvalla otteella, Quentinin ääni on elävä ja aidonoloinen. Teksti on hyvin humoristista ja hahmotkin vääntävät vitsiä aiheesta jos aiheesta. Vaikka osa dialogista onkin puhdasta vitsinheittoa, tuntuu se luontevalta nuorille hahmoille. Vasta lopussa Green erehtyy filosofisoimaan liiaksi hahmoillaan tehden heistä epäuskottavan oloisia.
Paper Towns on hyvä nuortenkirja. Kolmeen sataan sivuun on saatu sisälletettyä paljon vitsejä, draamaa ja erilaisia genrejä. Ihmeellistä kyllä, kaikki pysyy suhteellisen hyvin kasassa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Ei olekaan yhtään huono idea suositella selvittämään, kuka Margo Roth Spiegelman oikein on.
Jälkikeskustelu - sisältää juonipaljastuksia
Itse olen aina ollut kiltti poika. En ole koskaan tehnyt laittomuuksia tai muuta ilkeyksiä. Itse asiassa olen ollut niinkin kiltti, että minusta tosiaan tuntui pahalta, kun Quentin ja Margo kirjan alussa rikkoivat ikkunoita ja spray-maalasivat seiniin ja autoihin. Toki tämä kaikki oli yritetty piilottaa humoristisen koston piikkiin, mutta kun tätä miettii edes hetken pidempään, niin tämähän on oikeasti hyvin kalliiksi tulevaa vandalismia. Yritä siinä sitten saada talon seinästä sprayattua M-kirjainta pois. (Sama koski kun mainittiin siitä, että kovat pojat ovat ajaneet autolla polkupyörien päältä. Mitä hittoa. Miten niin tälle ei voi tehdä mitään?)
En tiedä mikä siinä on, mutta tämä tosiaankin tuntui tarpeettoman ilkeältä touhulta. Murhat ja kidutukset pitävät vain arjen raikkaana, mutta tämä meni liian pitkälle. Vähintään erikoistahan se on. En tiedä johtuuko se siitä, että olen jo niin "vanha" ja ajattelen tämän olevan huono esimerkki (kummastakaan vandalisimista ei tule mitään seurauksia) vai se, että tämä on liiankin realistista. Siinä missä kirjan sivuilla tapahtuvat veriteot ja kauheudet voi laittaa fiktion piikiin, on tämä vähän liian realistista.
Mikä kirjan keskiosassa ärsytti oli se, miten he palasivat aina siihen samaan hylättyyn taloon ja löysivät aina yhtä vähän vihjeitä. Yhtä runoa käytiin kymmeniä ja taas kymmeniä sivuja (siltä se ainakin tuntui) ja Quentin oli sitä mieltä, että Margo Roth Spiegelman on paras asia ja miten kukaan voi unohtaa, älkääkä ystävät rakkaat vain kertoko omista asioistanne vaan keskittykää tähän, koska Margo on ihana.
Oh come on!
Mutta kyllä tämän parissa muuten viihtyi, mikä on sinänsä saavutus, nuorten kirjoista kun en pahemmin perusta. Varsin hyvin viihtyi. Jos siitä olisi leikattu turhat pois, tämä olisi ollut todella vakuuttava teos.
Luin tänään loppuun John Greenin TÄhtiin kirjoitetun virheen ja olin sille ihan myyty. Nyt muutkin Greenin kirjat kiinnostavat, harmi ettei niitä ole suomennettu, niille varmasti olisi kiinnostusta nyt kun TKV on ollut niin iso menestys. Tämä kirja kuulostaa sellaiselta, josta voisin pitää. Täytyy laittaa lukulistalle.
VastaaPoistaTämä toimi mielestäni ihan hyvin, ja jos nuorten kirjoista pitää, niin varmasti vielä enemmänkin :) Tosin olen ymmärtänyt, että Greenillä on hyvin omaleimainen tyyli, tarkoittaen, että kun lukee koko tuotannon vauhdilla, alkaa huomata samoja tekijöitä. Silti, yksittäisinä ne varmasti toimii hyvin.
Poista