Viikkoraportti: 42-43 - Vähän synkempää ja vähän pirteämpää scifiä

Viime viikko meni suhisten ja vastoinkäymisten läpi, tämä viikko kiireisesti puhisten. Nettiä ei saatu mökille (mikä suuri menetys), joten päivityksistä pidettiin väliviikko. Jos jotain hyvää, niin olen käynyt muutaman kerran elokuvissa pitkästä aikaa! Ja voi pojat minkälaisia elokuvia!

Viikon elokuva: Guardians of the Galaxy
Marvelin uusin sarja on herättänyt kehityksensä aikana jos jonkinlaisia tunteita. Ensimmäiset spekulaatiot kohdistuivat siihen, että nyt todellakin on haukattu liian suuri pala kerralla. Eihän kukaan voisi onnistua tekemään hyvää elokuvaa, tai varsinkaan voittamaan yleisöä puolelleen, kun kyse on avaruusseikkailusta, jonka päähenkilöinä on puhuva pesukarhu ja nimeään toistava puuhahmo. Ensi-ilta on nyt takana ja Guardians of the Galaxy on räjäyttänyt pankin ja ollut tuottavin elokuun ensi-ilta koskaan. Jotkut analysoijat ovat jopa laskeneet, että tämä nousisi vuoden tuottavimmaksi elokuvaksi.

Chriss Pratt on Star-lord, pahamainen avaruuskonna, jota kukaan ei tunnu tuntevan. Hänet on palkattu varastamaan kuula, josta hän ei oikeastaan tiedä mitään. Ongelmat alkavat heti kun hänet yritetään pysäyttää ja tappaa, ja vaikka hän onnistuu pakenemaan, odottavat uudet ongelmat heti nurkan takana. Lukuisat tahot osoittavat kiinnostustaan kuulaa kohden ja pian yksinään toimivan Star-lordin on lyöttäydyttävä muiden kanssa selvitäkseen.

Jo ensimmäiset kohtaukset vakuuttavat upeilla visuaaleilla, päätä huimaavalla toiminnalla ja todella omaleimaisella ja kömpelöllä huumorilla. GotG sisältää todellakin kaikkea. Vaikka scifi ei sinänsä kiinnosta, herättää elokuvan tapahtumat pikkupoikamaisen innostuksen. Nähtävyydet ovat kerrassaan upeita, mutta hahmot ovat ne, jotka oikeutetusti vievät voiton. Epätavallisen joukon kemia toimii hurmaavasti ja jokainen on oma persoonansa. Kun nämä lyödään yhteen saadaan aivan loistavia reaktioita, niin yhdessä toimivia supersankari hetkiä kuin humoristista kitkaakin. Varsinkin elokuvan loppupuolella on lukuisia kohtauksia, joissa tekisi mieli vain nousta katsomossa seisomaan ja taputtaa ja hurrata tapahtumille.

Elokuvan suurimmat kompastuskivet koskevat sekavaa juonta. Alussa esitellään niin paljon hahmoja, juonia ja salaisia motiiveja, että mukana on vaikea pysyä. Kuka on kuka ja miksi näin tehdään hämmentää pitkän aikaa. Hahmojen lyöttäytyminenkin tuntuu hieman liian kohtalokkaalta, mutta kun tarina etenee vähän matkaa, on näille kompastuksille helppo antaa anteeksi. Jos toiminta ei ole oma juttu, saattaa loppu tuntua hieman turruttavalta.

Guardians of the Galaxy on oikeutetusti saanut kaiken kehunsa. Elokuva on upea kaikin tavoin ja sen virheetkin ovat vain marginaalisia. Ennen kaikkea elokuva on viihdyttävä. Jos sen parissa ei nauti, niin jotain on vikana. Nyt ei kannatakaan tuhlata aikaa, vaan suunnata suoraan lähimpään elokuvateatteriin.

Viikon elokuva: Snowpiercer
Kuuman kesän viileä elokuva tuulahdus on ollut Snowpiercer. Elokuva koki itse asiassa alkuun hieman vastoinkäymisiä, eikä sitä ollut tarkoitus esittää näin laajasti maailmalla. Elokuvan puolesta kuitenkin kampanjoitiin sen verran laajasti, että elokuvalle tarjottiin suuremmat esitysmahdollisuudet. Tämä ei olekaan ihme, sillä elokuvaa on ylistetty lukuisilla sivuilla yhdeksi parhaaksi scifielokuvaksi vuosiin.

Ranskalaiseen sarjakuvaan perustuva Snowpiercer sijoittuu tulevaisuuteen jossa epäonnistunut ilmastonmuutos kokeilu tuhoaa maailman. Sen sijaa, että lämpötila laskisi siedettäväksi, saa se aikaan ylimääräisen jääkauden. Maailma tuhoutuu hetkessä ja ainoat pelastuneet ovat he, jotka nousevat koko maailmaa kiertävään junaan. Kolisevaksi arkiksi kutsuttu juna sisältää viimeiset ihmiset, mutta sen sisällä ei ole paratiisi vaan synkkä ja armoton luokkajako, ja junan perällä olevat köyhät haluavat vallan itselleen.

Elokuvan pääasetelma ei ole mikään mieltä mullistava, mutta se ei juurikaan menoa haittaa. Chris Evansin, Kapteeni Amerikan, esittämä Curtis johtaa epätoivoista kapinaansa eteenpäin kohti junan etuosaa. Matkalla kohdataan vastarintaa ja mitä erikoisempia junanosia. Juna luo kiehtovat puitteet tapahtumille, olivat ne sitten dramaattisia tai väkivaltaisia. Katsoja tosiaankin haluaa tietää, pääsevätkö he päähän asti ja jos, niin mitä he siellä kohtaavat. Elokuva ei sorru täysin aivottomaksi, vaan se jakaa niin mysteerejä kuin ajatuksiakin luokkajaosta ja mitä se tarkoittaa. Taistelukohtaukset ovat loistavan ahdistavia ahtaissa käytävillä ja onnistuvat luomaan todellista kauhua. Jännitys kasvaa loppua kohden jossa lopulta selviää mitä kaiken takana todella on.

Snowpierceriä vaivaa kuitenkin ajoittainen epätasaisuus. Tuntuu kuin kolmasosa elokuvan kohtauksista olisivat ok tasoa, kolmasosa nerokkaita ja viimeinen osa kömpelöä hölmöilyä. Katsoessa tunteet vaihtelevat elokuvan nerokkuuden ylistämiseen ja hampaiden kiristelyyn kun muutama huono kuvakulma tai kohtaus pilaa tunteen. Loppu on yllättävä, mutta se on sitä siinä määrin, ettei ole edes varma mitä tästä nyt pitäisi ajatella. Erikseen on vielä mainittava, että elokuva herätti vahvoja tunteita siitä, kuin katsoisi animea (vaikka kokemukseni rajoittuvatkin Dragonballiin nuorena). Varsinkin Tilda Swintonin vahva, mutta entistä sekopäisempi roolisuoritus saa ajattelemaan näin.

Internet on tapansa mukaan liioitellut, sillä ei Snowpierceristä vuosikymmenen scifielokuvaksi ole, mutta hyvä elokuva se silti on. Se pohtii aihettaan mielenkiintoisesti, mutta rakentaa myös kohtauksia joita on hienoa katsoa. Ei ole yhtään huono idea viilentää kuumia kesäiltoja tämän elokuvan parissa.

Tulevaa materiaalia
Ensi viikon Kirjoittamisesta juttu jatkaa tämän viikon aihetta, jossa pohdittiin Ensimmäistä ja tärkeintä virkettä. Nyt keskitytään sitten käytännön asioihin ja paneudutaan siihen, Minkälainen on hyvä ensimmäinen virke. Esimerkkien kautta sukelletaan yleisiin kompastuskiviin ja reittejä voitokkaaseen aloitukseen.

Maanantaina arvostellaan taas sarjakuvia, nyt Batmanin arkkivihollisen Jokerin nimikkoalbumia. Brian Azzarellon käsikirjoittama kirjanen on synkkä kuin psykopaatinmieli, mutta minkälaista tarinaa se tarjoaa?

Perjantaina on aika arvostella oikein mainio kirja, nimittäin Carlos Ruiz Zafonin Tuulen varjo. Barcelonaan sijoittuva kirja tuli luettua Barcelonan matkalla, ja minkälaisen matkan teinkään tuon kaupungin kiehtovassa menneessä! Tässä kirjassa todellakin on kaikkea.

Tällä hetkellä luen Chuck Palahniukin lähes nihilististä Fight Clubia, ja täytyy sanoa, että onhan tämä kokemus vaikka elokuvan olen lukenut. Hämmentävän rajua menoa.

Omaa kirjoittamista
(Tällä hetkellä) kalenteri näyttää sellaista, että työt vähenevät, ja se on muuten ihan hyvä juttu. Tämä viikko on mennyt hujauksessa läpi eikä aikaa millekään "ylimääräiselle" ole ollut. Olen saanut taas kirjoitusmotivaatiota kunnolla heräteltyä ja olen myös päässyt osittain siitä eroon, että käytän aikani kaikkeen muuhun turhaan kuin kirjoittamiseen. Ironista kyllä, heti kun tätä kehitystä on esiintynyt, en ole ehtinyt mitään tehdä.

Haastattelin kesällä Jussi Katajalaa ja hän suositteli kirjoittajia verkostumaan toisten kaltaisten kanssa. Yksi suuri syy miksi olen jälleen innostunut (nyt ollaan menty pientä vuoristorataa fiilisten kanssa), on se, että olen ollut läheisissä tekemisissä toisen kirjoittajan kanssa. Olemme lähetelleet tekstejä toisille ja arvostelleet niitä. Kun itse ei tee mieli kirjoittaa, niin siihen auttaa aika paljon se, että toinen odottaa tekstiä saatavaksi.

Olen onneksi saanut puristettua niistä vähäisistä hetkistä jotain irti, mutta se ei tunnu riittävän. Enemmän pitäisi saada tehtyä ja sitä varten tarvittaisiin aikaa.

Ensimmäiset mahdollisuudet pitäisi olla jo muutaman päivän päästä ja niitä odotellaankin innolla.

Sen suurempaa edistystä ei siis ole ollut. Tämä on tätä "esityötä", jonka arvo mitataan vasta kun päästään kunnolla asiaan. Aina voi suunnitella, haluta ja miettiä miten paljon vaan, mutta se ei sitten merkitse mitään, jos itse työtä ei tapahdu. Tämä koskee varsinkin kirjoittamista.