Kirja-arvostelu: The Ocean at the End of the Lane - Neil Gaiman

3/5 pistettä - satu, fantasia - 250 sivua - julkaistu vuonna 2013 - kustantanut Headline - EI suomennettu - kirjastolaina

Brittiläinen kirjailija Neil Gaiman on yksi nykyfantasian suurimmista nimistä. Hän on kirjoittanut lukemattomia hittiromaaneja, kuten American Gods (Unohdetut jumalat), The Graveyard Book (Hautausmaanpoika) ja Coralin. Tämän lisäksi hän on tunnettu sarjakuva-alalla, niin Batmanin käsikirjoittajana, kuin ylistetyn Sandman -sarjan luojana. Vuonna 2013 Gaiman julkaisi uusimman romaaninsa, The Ocean at the End of the Lane, joka äänestettiin Britannian National Book Awardsien voittajaksi. Kirjasta on tulossa myös elokuva.

Nimetön kertoja saapuu raskaan päivän päätteeksi maatilalle, jonka muistaa lapsuudestaan. Hän muistelee kuinka pieni tyttö, tuolloin häntä vanhempi, kertoi lammen olevan todellisuudessa valtameri. Ajatus tuntuu yhä edelleen hölmöltä, mutta samaan aikaan lohduttavalta, ja ennen kuin kertoja huomaakaan, hän on astunut muistoihinsa jolloin hän oli seitsemänvuotias. Poika, jonka eristäytyneeseen elämään kuului lähinnä kirjat, tulee suuri muutos kun perheen auto varastetaan. He löytävät auton tien päästä, jolla asuu myös tuo eriskummallinen perhe, ja tyttö, joka luulee lampea valtamereksi. Se ei kuitenkaan ole kuin seikkailun alku.

The Ocean alkaa hitaasti, mutta kasvaa tarinan edessä elämää suuremmaksi. Tarina muistuttaa monella tapaa vanhoja Grimmin satuja, sen kieli on lumoavaa ja tarina tuntuu etenevän omalla hitaalla temmollaan, ja kun sitä vähiten odottaa, tapahtuu todella kummallisia, ja usein pimeitäkin tapahtumia. Kirjassa on myös jännitystä, mikä välittyy hieman satumaisena kauhuna, ja tämä jännittää myös vanhempia lukijoita.

Alun hitaus kostautuu kuitenkin siinä, että kestää pitkän aikaa todella ymmärtää, mistä tarina kertoo ja ennen kuin juoni kahmaisee mukaansa. Ensimmäiset luvut tunnustelevat maailmaa tarinan ympärillä eivätkä tietyllä tapaa liity juoneen muuten kuin ihmisten taustoina. Näihin joko tykästyy kiehtovan kerrontansa takia tai sitten tuntee ikävystyvänsä.

Gaimanin kieli on runollista ja satuun sopivaa, mutta se myös tarkoittaa sitä, ettei englannin kieli ole kaikista helpointa. Hän käyttää toistuvasti mitä epätavallisimpia sanoja kuvatakseen niin tuntemattomia kuin myös tuttuja asioita, joille olisi paljon helpompi synonyymi. Onnistuessaan kieli vie mukanaan tähän aikuisten satuun, mutta jos kielitaito on puutteellinen, voi se etäännyttää itse tarinasta. Onkin suositeltavaa, että kirjan lukijoilla on takanaan useampi englannin kielinen teos, jotta kielestä kykenee nauttimaan kunnolla.

The Ocean at the End of the Lane on kummallinen ja synkkä satukirja. Se ei ole monestakaan syystä kaikille, mutta osuessaan kohdalle, upottaa varmasti syvälle valtameren sisään. Jos alun kummallisen esittelyn ylittää, ei kannata lopettaa. Sen lukeaksesi on herätettävä oma lapsi, mutta pidettävä aikuinen kokoajan läsnä turvaamassa yön kauhuilta.

Jälkikeskustelu - ei sisällä juonipaljastuksia
Tämä oli minulle osittain pettymys, sillä olin odottanut todella pitkään lukeakseni jotain Gaimanilta. Hän on todella kuuluisa kirjailija, jonka nimeen olen törmännyt useamman kerran, ja joka on tarjonnut merkittäviä vinkkejä kirjoittamisesta.

Jostain syystä Ocean ei nyt vain uponnut minuun, tai minä en uponnut siihen. Luulen paljon tulevan kielestä. Itse en kokenut alkua niin vetävänä, ja koska tapahtumat eivät olleet niin hienoja, niin silloin muun olisi korvattava. Minulle kieli ei silti tehnyt mitään erikoista. Olen suhteellisen hyvä englannissa, se perinteinen muutamaa pistettä vaille L-arvosana lukiossa, mutta tässä huomasin olevani tavallista enemmän ymmällään. Lauserakenne oli erikoinen, ei siinä mitään, mutta sanavalinnat hämmästyttivät toisinaan. Eräänkin kerran hahmot söivät jotain herkkua, jonka nimi oli muistaakseni dick, tai ainakin jokin sen tyylinen. Etsin sitä nettisanakirjastakin, mutten todellakaan löytänyt mitään muuta suomennosta, kuin sen ilmiselvän.

Mitä pidemmälle tarina eteni, sitä syvemmälle se minua vei. Lopussa olin jo täysin kirjan pauloissa. Ehkä olin siinä kohti enemmän kiinnittänyt kieleen ta sitten tapahtumat vain toimivat paljon paremmin, mutta pidin siitä huomattavan paljon. Näillä ajatuksilla kirja olisikin luettava jossain kohti uudestaan.

Ensimmäinen Gaimanin kirja ei ollut mikään täysosuma, mutten luovuta. Muut kirjat kiinnostavat yhä ja Sandman, jota on kehuttu maailman parhaaksi ja tärkeimmäksi sarjakuvaksi, on pakko lukea. Ehkä sieltä löytyisi jotain loistavaa?