keskiviikko 27. elokuuta 2014

Kirjoittamisesta: Kun toiminta muuttuu henkilökohtaiseksi

Henkilökohtaisuuksia päähenkilösi taisteluissa

Toimintasankarin alhaisin lausahdus on myös legendaarisin: takana auringonlasku, tyyntä ennen viimeistä myrskyä, sitten, se tulee: "Nyt se on henkilökohtaista." Tuhannet heittävät kätensä kasvoille ja kiroavat, miksi se piti mennä pilaamaan tällä siirapilla?

Miksi tosiaan, eihän kukaan voi enää ottaa tuollaista lausetta tosissaan. Se on lattea, tylsä, ennalta arvattava ja yksinkertaisesti urpo. Silti siihen törmätään niin usein, koska se on yksi tärkeimmistä tarinallisista keinoista.

Tarinan anatomiaa
Tarina tarvitsee konfliktin, jos sitä ei ole, niin ei ole myöskään tarinaa. Konfliktilla on oltava merkitystä. Mitä enemmän, sen parempi.

Tämä on kaiken perusta.

Joten luodaan tarina: Meillä on sankari ja meillä on terroristi, joka uhkaa kaupunkia. Sankarimme käy taistelemaan vastaan, joten meillä on kaksi vastakkaista voimaa, eli konflikti. Tämä on kuitenkin vasta löyhä alku eikä yksinään kannattele hirveän pitkälle. Se, että sankarimme taistelee vain koska on sielultaan kovin puhdas tai koska se on hänen työtään, ei houkuta lukijaa loputtomasti.

Tarinaan tarvitaan jonkinlainen uhka. Terroristien tapauksessa se voi hyvinkin olla vaikkapa panttivangit. Nyt meillä alkaa olla jo jännitettä mukana: jos sankarimme ei voita, niin koemme rangaistuksen.

Tämä alkaa jo kelvata yksinkertaisesta juonesta, mutta miten me parannamme sitä vielä lisää?

Heittämällä panttivankien sekaan sankarimme vaimon.

Tämä sinänsä pieni muutos muuttaa kauttaaltaan. Sen sijaan, että kyse olisi vain siitä yhdestä tehtävästä, on hahmollamme oma panos pelissä. Hän ei pelaa vain muiden hengistä, vaan rakastamansa ihmisen hengestä. Jos hänen vaimonsa kuolee, hän ei selviä siitä itse. Hänellä ei ole enää vaihtoehtoa hävitä. Pahviset panttivangit saavat yhtäkkiä todellisen muodon, jonka vuoksi niin lukijat kuin päähenkilökin jännittää.

Tarinalla on oltava niin jännityksellinen kuin myös tunteellinen merkitys. Tunnepuoli tuo huomaamatta mukaan jännitystä, mutta myös syventää muita puolia. Se tekee hahmoista aitoja ja kolmiulotteisia. Hahmo, joka jahtaa vihollista päämäärättömästi vain koska, ei oikein sytytä kun suurin toiminnan nälkä on saatu tyydytettyä. Tätä on täydennettävä jollain ja kun hahmolle annetaan jotain ajateltavaa, jonka vuoksi pelätä ja taistella, tässä tapauksessa rakas vaimo, niin meillä on jo paljon parempi tarina valmiina.

Tämä on helppo keino, mutta oikein tehtynä hyvin voimakas sellainen. Se tuo tarinaan syvyyttä ja voimakkuutta: hahmot ovat aitoja ja he välittävät toisistaan, häviö on paljon raskaampi. Tämän tempun voi tehdä mihin tarinaan tahansa ja se pitäisikin tehdä. Jokaisen tarinan on oltava henkilökohtainen. Ei aina siten, että rakasta uhataan kuolemalla. Sitä on olemassa paljon muitakin vaaroja kuin vain kuolema, mutta henkilökohtaisuus voi tulla omasta itsestäkin.

Päähenkilölläsi on aina oltava jokin henkilökohtainen panos tarinassa, tai siinä ei ole minkäänlaista voimaa. Jos hahmosi ei välitä siitä, miksi sinunkaan pitäisi?

Sattumaako, että se on juuri sankarisi tytär, joka kidnapattiin?
Tämä voi olla joko tarinasi käännekohta tai sitten perusasetelma, mutta näin käy joka tapauksessa: joku päähenkilölle tärkeä henkilö vedetään tapahtumien keskellä. Enää ei taistella vain pelkästä palkkakuitista tai kunniasta. Mikään ei ole voimakkaampi ajavavoima kuin rakkaan mahdollinen menetys.

Tästä voidaan ottaa muutama esimerkki:

Liam Neesonin tähdittämä Taken perustuu yksinään sille, että miehen tytär kidnapataan. Neesonin hahmo on henkivartija kuuluisalle tähdelle, mutta tämä unohdetaan täysin kun oma tytär katoaa. Ja totta kai unohdetaan. Vaikka aluksi voisi ajatella toisin, on tyttären menetys paljon mehukkaampi tarina. Tyttären kanssa meillä on uhka siitä, että hänelle jotain todella rakasta menetetään. Se, että toinen on kuuluisuus, ei tee siitä säihkyvämpää vaihtoehtoa.

Mutta entäpä jos kuitenkin haluaa jotain ylellisempää? Vaikkapa presidentin kidnappauksen? Harva nyt sattuu olemaan presidentin lähisukulainen ja toimintasankari.

Tähänkin löytyy helppo vastaus: Oletteko huomanneet, miten monet elokuvat perustuvat uhrin ja hänen pelastajansa äärimmäisen läheiselle ja lämpimälle suhteelle? Esimerkiksi Olympus Has Fallen elokuvassa esitellään presidentti ja hänen henkivartijansa käytännössä perhetuttuina. He tuntevat ja välittävät toisistaan myös ammattiensa ulkopuolella. Periaatteessa Taken olisi myös voinut toimia tämän kuuluisuuden kidnappauksella, jos heidän suhdettaan olisi lämmitetty. Ehkä tämä tähti oli Neesonin hahmolle se tytär, jota hänellä ei koskaan ollut.

Oikeastaan kuka ja mikä tahansa sopii siihen rooliin, jolla tarinasta tehdään henkilökohtainen. Se vain vaatii aina hieman erilaisen pohjatyön jolla alustetaan näiden suhdetta. Omalla tavallaan veri on aina vettä sakeampaa, sillä kuka tahansa voi heittäytyä tilanteeseen jossa oman perheen vuoksi on taisteltava. Toisaalta, kuka ei tuntenut hyvää mieltä siinä kohti kun Samwaise nappasi Frodon olkapäilleen ja kantoi hänet perille?

Miksi se ei toimi?
Niin, miksi meillä on tapana kiristellä hampaita kun kaikki onkin yhtäkkisen henkilökohtaista?

Kyse ei ole missään nimessä itse keinossa, vaan tässä palataan lähtökohtiin, eli toteutukseen. Perinteisissä toiminta elokuvissa ongelmaksi muodostuu kohtalokkuus, joka vedetään yli sekä ympäri niin moneen kertaan, että katsoja saa tukehtuu penkillensä. Sillä, tehtävän henkilökohtaistamisella, pyritään vain nostamaan panoksia viimeisen kerran ennen kuin viholliset räjäytetään pieniksi palasiksi. Sillä ei toisin sanoen ole mitään muuta merkitystä, eikä tämän tunnepuolta juurikaan käsitellä. Hahmot eivät koe suurta kauhua ja surua siitä, että heille tärkeä henkilö on nyt pulassa (mahdollisesti) heidän takia.

Toinen syy epäonnistumiselle on se, ettei käänne ole uskottava. Toisinaan lukija saa raapia hiuksensa irti keksiäkseen yhdenkin hyvän syyn, miksi rikolliset löysivät vahingossa juuri hänelle rakkaan ihmisen. Ja niin, tämäkin on toteutus kysymys. Jos se on hienosti käsitelty niin, että sattuma on vain oma inhottava itsensä, hienoa, mutta jos lukija ei voi uskoa karkurin törmäävän juuri sinun hahmosi rakkaaseen, kannattaa se jättää suosiolla pois. Ei niitä kultamussukoita aina kannata repiä kaikkeen mukaan. Hekään eivät voi olla joka kerta vaarassa.

Muistakaa siis se, että jos sen on tarkoitus olla henkilökohtaista, niin näyttäkää se. Ei kukaan sano jonkin olevan henkilökohtaista, he tuntevat sen. Jos joku tekisi vanhemmillesi nyt jotain, kuiskisitko latteuksia kameralle, vai kärsisitkö, pelkäisit, tuntisit tuskaa, surua, häpeää, kauhua? Mitä silloin oikeasti tapahtuisi? Jäänkylmä toimintasankari ehkä voi selvitä tästä ilman mitään tunnetta, mutta hänenkään ei pitäisi. Tämänlainen juonenkäänne on niin mehukas, että siitä on otettava kaikki irti eikä vain pidettävä sitä yhtenä ylimääräisenä käänteenä. Tunteista saa kaikkein eniten irti ja niitä on hyödynnettävä.

Ennen kuin muutat asiat henkilökohtaiseksi, on kuitenkin tehtävä eräs äärimmäisen tärkeä asia: henkilöiden suhde on pohjustettava.

Sinä et voi ottaa tarinasi viimeisellä neljänneksellä hahmon vaimon mukaan ja yrittää järkyttää kaikkia, jos et ole esitellyt tätä vaimoa kertaakaan. Sivulause tai yksi lyhyt kohtaus ei riitä esittelemään hahmo. Pointtina on se, että lukija näkee näillä kahdella, päähenkilöllä ja hahmolla josta hän välittää, olevan lämmin suhde. Se on ensisijainen tehtävä, jotta lukija voi uskoa, että tämä on päähenkilölle tärkeää. Jos hahmosi alkaa tuntea suurta kaipuuta jota kuta lukijalle täysin tuntematonta kohtaan, ei se tunnu muulta kuin huijaukselta. Meidän on tunnettava ja tiedettävä, että nämä hahmot ovat toisilleen tärkeitä.

Toinen asia ei ole "täysin välttämätön", mutta on sitäkin suositeltavampaa: hahmosta on tehtävä myös lukijalle tärkeä. Jos lukija itse voi tuntea tätä päähenkilön rakastamaa henkilöä kohtaan lämpimästi, niin aina vain parempi! Silloin myös lukija voi tuntea olevansa syvästi tässä mukana, ja hänkin haluaa tämän selviytyvän.

On myös hyvä miettiä niitä elokuvia, joissa tarina muuttuu henkilökohtaiseksi, miksei se ole sitä heti alusta lähtien? Jos mukaan on saatu hieno juonen käänne ja arvaamatta päähenkilösi läheinen on saatu napattua mukaan, niin hienoa. Toisaalta voit miettiä sitä, miksei niin ole ollut jo aiemmin.

Yksinkertaista ja kömpelöä
Mitä tästä kannattaa ottaa kiinni on se, miten simppelistä ja voimakkaasta keinosta on kyse, mutta miten helpost siitä saa tehtyä kömpelön ja kiusallisen. Hieno tarina tekee sen niin, ettei lukija edes ymmärrä kyseenalaistaa mitään. Hyvässä tarinassa ei ole mitään kyseenalaistettavaa. Kyse nyt vain on kauheasta uhasta jossa meidän sankarillamme on kaikki pelissä. Sitä me haemme takaa.

Viekää sankarinne mahdollisimman lähelle reunaa ja katsokaa kuinka kaikki hänelle tärkeä vetää häntä alaspäin. On teidän tehtävänne tasapainotella kumpi vetää mukana: putoaako sankari, vetääkö hän tärkeät asiat ylös suojaan vai katkeaako köysi heidän välillään?


***

Ensi viikolla jatketaan henkilökohtaisuuksilla ja tuodaan esille esimerkkejä joissa kauhu on tiivistetty yhdeksi hahmoksi!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti