Tällä viikolla arvostellaan kaksi trillerielokuvaa. Erinomainen genre, joka voittaa onnistuessaan lähes minkä vaan. Omien kokemuksien mukaan trilleri on myös se genre, jossa on niin helppo mennä mönkään. Miksei hyviä trillereitä löydy sen enempää? Ja nyt jos joskus saa suositella, jos tietää erinomaisia elokuvia!
Viikon elokuva: Prisoners - Vangitut
Hyvä trillerit tuntuvat olevan harvassa eikä niistä paljoakaan kohista. Prisoners ainakin koki tämän kohtalon, ja vaikka se pyöri elokuvateattereissa, ei siitä sen enempää ole kuulunut. Lisäihmetystä aiheuttaa se, että päärooleissa on Hugh Jackman ja Jake Gyllenhaal. Tämä on suuri vääryys, sillä kerrankin on saatu ulos todella hyvä jännitys elokuva.
Jackmanin esittämä Keller Dover suuntaa perheensä kanssa naapuriin viettämään kiitospäivää. Päivä on hiljainen, nuoremmat lapset haluavat leikkiä, teini-ikäiset olla rauhassa ja vanhemmat istahtaa hetkeksi alas. Lapset pyytävät päästä ulos ja vanhemmat lupaavat näiden pääsevän, kunhan vanhemmat sisarukset tulevat mukaan. Kun kotiin lähtö lähestyy, huomaavat vanhemmat nuorempien lapsiensa kadonneen.
Itse en tiennyt juonesta elokuvan alkaessa mitään, eikä kirjoittamani selostuksen lisäksi muuta tarvitsekaan tietää. Nämä traagiset tapahtumat aloittavat kauhean tapahtumienketjun, jota kukaan ei voi pysäyttää. Poliisi vannoo tekevänsä kaiken, mutta vanhemmista se ei ole tarpeeksi. Kello käy vähiin sillä kukaan ei tiedä, missä lapset ovat ja saavatko he ruokaa tai vettä.
Lopputulos on todella kiehtova, josta huomaa nauttivansa kirjaimellisesti reunalla (kiljahdimme ystäväni kanssa hänen puhelimensa välähtäessään viestin merkiksi, vaikkei elokuvassa mitään tapahtunut sillä hetkellä). Väkivallalla ja raakuudella ei mässäillä, vaikka tapahtumat ovatkin todella kauheita. Kaikki tulee juonesta ja kiehtovasta toteutuksesta. Elokuvan suurin "miinus" on se, miten kaikista kiinnostavimmat kohtaukset katkeavat aivan liian aikaisin jättäen katsojan ihmettelemään ja odottamaan, mitä oikein tapahtui.
Hitaahkon alun jälkeen juoni nappaa hengästyttävällä kuristusotteella eikä päästä enää ennen lopputekstejä irti. Tätä jännitysnäytelmää suosittelen suurella sydämellä.
Stieg Larssonin huippu menestynyt Millenium-trilogia on vakuuttanut ihmiset niin kirjan sivuilla kuin ruotsalaisena elokuvana. Amerikka on samalla tavalla vakuuttunut kirjasta, mutta haluaa tapansa mukaan amerikkalaisen elokuvan. Miehet jotka vihaavat naisia kääntyi The Girl with the Dragon Tattooksi kuuluisan ohjaajan David Fincherin käsissä. Fincer on nimenä vakuuttava, onhan hänen teoksiaan muun muassa Fight Club, Seven ja Social Network. Harmillisesti nyt on kyllä lyöty kirves kiveen.
Toimittaja Mikael Blomkvist häviää oikeusjutun, jossa hän on väittänyt erästä suurta yritysjohtajaa rikolliseksi. Hän ajautuu itse rahallisiin vaikeuksiin ja raahaa mukanaan koko lehden, jossa on töissä. Hän joutuu vetäytymään töistään, jolloin kuin taikaiskusta astuu esiin eräs hyvin vanha liikemies, jolla on erikoinen pyyntö: hän haluaa palkata Mikaelin selvittämään mitä eräälle tytölle tapahtui vuosikymmeniä sitten. Kuolleeksi uskottua tyttöä ei koskaan löydetty suljetulta saarelta ja mysteeri on vaivannut siitä lähtien. Suuren rahasumman lisäksi Mikaelille luvataan todisteita oikeudessa voittanutta yritysjohtajaa vastaan.
Ottaen huomioon, että kyse on trilleristä, on elokuvan suurin ongelma siinä, ettei tarinassa ole juuri lainkaan jännitystä. Itse juonen alkamisessa kestää todella pitkään ja silloinkin on hieman epävarmaa, mihin oikein tulisi keskittyä ja mikä on tärkeää. Elokuvassa on muutama huippukohtaus, jotka onnistuvat viemään huomion, mutta nämä ovat valitettavan lyhyitä hetkiä kahden ja puolen tunnin elokuvassa. Sekava ja liian monesti jopa merkityksettömältä tuntuva juoni tuntuu puuduttavalta. Yksittäiset kohtaukset hoitavat tehtävänsä, mutta ne eivät luo selvää kokonaisuutta. On tässä joitain mielenkiintoisia kohtauksia, joissa selvitellään perinteisin salapoliisi menetelmin mitä on tapahtunut, mutta nämäkin ovat harvassa, eivätkä oikeastaan edes niin merkityksellisiä.
Elokuvan ensi minuuteilta hämmentää se, miten Fincher on halunnut olla uskollinen alkuperäismateriaalille. Hän on tehnyt elokuvasta nimittäin ruotsalaisen. Tai sen tyyppisen. Mitä tämä tarkoittaa, on se, että elokuva on kuvattu ruotsissa, mutta myös sitä, että hahmot puhuvat ruotsalaisella englanti aksentilla, huudahtavat ruotsalaisia sanoja (skol) ja toisinaan lehdissäkin on ruotsia. Tarkoitus on voinut olla hyvä, mutta pidemmän päälle tämä vain naurattaa. Tämän olisi voinut suosiolla unohtaa.
Muistikuvat ruotsalaisista elokuvaversioista ovat hämärtyneet, mutta siitä ollaan varmoja, että paremman vaikutuksen ne tekivät. Tässä ei loppuun mennessäkään oikein osannut sanoa mitään, mitään suhdetta hahmoihin kuin ei kyennyt tekemään ja jännitystäkään ei löytynyt. Varsin keskinkertainen ja unohdettava, jatkoakaan kun ei näytä olevan luvassa.
Tulevaa materiaalia
Perinteisen kirjoittamisartikkelin sijaan arvostellaan kirja kirjoittamisesta, nimittäin Chuck Wendigin 500 Ways to Tell a Better Story. Tämä on ensimmäinen kirjoitusopaskirja, jonka olen lukenut, ja erikoinenhan se oli, mutta niin on kaikki mitä mieheltä on julkaistu.
Ensi viikolla julkaistaan kolme muutakin kirja-arvostelua yrityksenäni päästä eroon kymmenistä luonnoksistani. Maanantaina tulee Charlie Hustonin Kuolleena palannut vampyyrinoiria, joka on ollut jo reilun kuukauden luettavissa Risingshadown sivuilla. Torstaina laitetaan Neil Gaimanin huippusuosion saanut The Ocean at the End of the Lane ja perjantai päätetään Tiina Raevaaran perhesurmia käsittelevän lyhyt romaanin Laukaisun arvostelulla.
Omaa kirjoittamista
Kuten aiemminkin, meni tämäkin viikko hujauksessa ohi. Rauhallista hetkeä ei vain tunnu löytyvän. Onneksi sain novellini oikoluettua ja lähetettyä eteenpäin. Tuntui vapauttavalta työntää se hetkeksi pois omista käsistä ja tarjota jollekin toiselle luettavaksi. Niinä hetkinä todellakin huomaa sen, että tauot ovat vain hyväksi. Vaikka tekstistä miten pitäisi, niin todella pitkät työstämishetket saavat sen tuntumaan pahvinmakuiselta pullalta. Olin lopulta niin turtunut tekstiin, etten osannut sanoa siitä yhtään mitään, kunhan arvailin oliko siinä mitään hyvää tai huonoa. Ulkopuolinen mielipide onkin erittäin tärkeä.
Muuta kirjoittamista en ole ehtinyt aloittaa. Viikon nopeaan kulumiseen saattoi vaikuttaa myös se, että opiskelujuttujen selvittäminen vaati varsin paljon aikaa ja vaivaa. Avoin yliopisto kutsuu minua ja minä olen ajoissa liikkeellä. No joo.
Itse olen tehnyt jo selvät suunnitelmat ja haluan aloittaa koulun käynnin kunnolla, mutta nyt kun odotellaan ilmoittautumishetkeä, huomaan jännittäväni todella paljon. Tiedän vain sen, että jos en saa haluamaani paikkaa, tulen olemaan hyvin pettynyt. Toivottavasti kaikki menee putkeen. Tästä varmasti jatketaankin viikon päästä kun enemmän on selvinnyt.
Seuraavaksi tehtäväkseni otan jonkun vanhoista novelleistani. Olen jo useamman viikon työstänyt Legenda Tähtivaeltaja -työnimellä kulkevaa novellia, jonka ideasta pidän paljon. Kaiken oikolukemisen jälkeen minua alkaa vain väsyttää vanhan tekstin työstäminen. En ole koskaan ollut hyvä, enkä ainakaan innokas, oikolukija, ja vaikka se oikea oikolukuprojekti on ohi, tuntuu vanhan novellin työstäminen toisinaan liian samanlaiselta. Kun kyse on raakaversiosta paljon muuttuu vielä, mutta suuri osa pysyy samana eikä siinä tulee tehtyä varsinaista kirjoittamista. Toisinaan tämä harmittaa ja tekisi mieli ottaa toiset, täysin tuoreet tekstit käsiteltäviksi. Tiedän, että kaikkia tekstejä joutuu työstämään moneen kertaan, mutta ei se ole koskaan sama kuin täysin uuden tekstin kirjoittaminen.
Tämän takia saakin nyt nähdä, minkä tekstin pariin ryhdyn. Otan tulevat päivät vastaan innoissaan ja toivon, että niistä saisi paljon irti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti