perjantai 15. elokuuta 2014

Kirja-arvostelu: Tuulen varjo - Carlos Ruiz Zafón

4/5 pistettä - jännitys, draama, romanttinen - noin 640 sivua - Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan ensimmäinen osa - alkuperäinen nimi La Sombra del Viento - julkaistu vuonna 2001, suomennos 2004 - kustantanut Otava - lainakirja

Carlos Ruiz Zafón ja hänen Unohdettujen kirjojen hautausmaa .sarja ovat nostaneet hänet Espanjan menestyneimmäksi kirjailijaksi. Tuulen varjo on myynnyt miljoonia kappaleita ja hänen kirjojaan on käännetty yli 40 kielelle. Unohdettujen kirjojen hautausmaa sarjaan on ilmestynyt kaksi muuta teosta, Enkelipeli ja Taivasten vanki.

Kymmenvuotias Daniel Semper herää keskellä yötä unohdettuaan kuolleen äitinsä kasvot. Hänen isänsä ryntää poikansa luokse ja vie hänet sitten Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Isä vannottaa Danielia olla kertomatta paikasta kenellekään, kun he saapuvat suureen kirjastoon. Uutena jäsenenä Danielin tehtävänä on löytää itselleen kirja, jota hän suojelee ja varjelee loppu elämänsä ajan. Kirja, jonka Daniel löytää, on Julián Caraxin kirjoittama Tuulen varjo. Tuo kirja on kaunein teos, jonka Daniel on koskaan lukenut, ja hän haluaa ottaa selvää kuka kirjan kadonnut kirjailija oikein on.

Tuulen varjo vie mukanaan ensi sivuilta lähtien. Sen lumoava kieli, kauniita metaforat ja viisaudet heittävät lukijan elävästi sumuisen Barcelonan kaduille. Kirja on omalla tavallaan massiivinen, yli kuusisataa sivua, mutta missään kohti kirjan pituutta ei huomaa. Se jatkuu eteenpäin, koska tarina ei ole vielä ohi. Tapahtumista myöskään ei ole pulaa, sillä yksi romaanin erikoisuuksista onkin juuri se, miten paljon se kaikkea sisältää. Mukana on hurjaa jännitystä, kiehtovia mysteerejä, sydämiä murtavia romansseja, hurmaavaa pohdiskelua sekä ääneen naurettavaa huumoria. Kirjaa ei voidakaan asettaa kunnolla tiettyyn genreen, vaan se hyppii näiden kaikkien välillä. Tämä ei kuitenkaan aiheuta ähkyä ja sekaannusta, sillä kaikki pysyy sulavasti kasassa: kaikille tosiaan on jotain.

Zafónin hahmot ovat erinomaisia ja jokainen heistä on erittäin persoonallinen. Hahmoihin ehtii rakastua ja heidän kohtaloitaan surra. Kohtalokkuus näkyy monessa muodossa eikä kellekään ole varattu varmaa paikkaa paratiisissa. Onneksi kirja ei kuitenkaan sorru liialliseen pahaan oloon, vaan aina on löydettävissä kultareunus. Danielin omat ja ympärillä olevat romanssit vievät mennessään myös ne, jotka eivät romanttisessa kirjallisuudesta erityisemmin pidä. Lukija toivoo hahmojen löytävän onnensa.

Romaanin virheet ovat onneksi varsin pieniä. Toisinaan luvut ovat jopa puuduttavan pitkiä ja niinkin pitkä romaani sisältää niin paljon asiaa, että toisinaan jää kaipaamaan aiemmin tapahtunutta, tai ainakin selitystä sille. Tämä tulee esiin varsinkin loppupuolella, jossa korkeimmillaan oleva jännitys katkaistaan täysin uudella tarinalla. Samaan aikaan tuo uusi tarina on äärimmäisen mielenkiintoinen, mutta lukija jää janoamaan vastausta tähän hetkeen. Toisinaan kyseessä oleva mysteeri tuntuu myös hiukan liiankin hankalalta, ja lukijana välillä jäi miettimään, mitä hahmot oikein pyrkivät ratkaisemaan tällä kaikella ja kuka olikaan kuka.

Minäkertoja Danielin kieli on varsinkin romaanin alussa todella kaunista. Mukana on värikästä kuvailua ja kauniita lauseita, jotka kannustavat jatkamaan aina vain eteenpäin. Tarinan edetessä tämä kuitenkin laantuu hieman, johtuuko se tekstiin tottumisesta vai siitä, että se todellakin muuttuu, on vaikea sanoa. Onneksi tätä tuskin ehtii edes huomata, sillä kirja varastaa huomion tuolloin muilla keinoilla.

Tuulen varjo on erinomainen romaani, joka sisältää vähän kaikkea. Sen sijaan, että tuloksena olisi löyhkäävä sillisalaatti, on Zafón saanut aikaan todella hienon romaanin, jonka loppu on nähtävä. Kirjassa on niin paljon, että on edes vaikea suositella sitä minkään yhden asian johdosta. Lukijan onkin parasta vain tarttua kirjaan ja hypättävä Barcelonan kaduille tähän maagiseen maailmaan.

Jälkikeskustelu - sisältää juonipaljastuksia
Olin kuullut paljon Tuulen varjosta ja sen kirjailijasta, mutta alati kasvava luettavien kirjojen pino esti kirjan lukemista. Siinä kohti kun oma lomamatka suuntautui Barcelonaan, oli viimeistään pakko nostaa tämä kirjan muiden edelle, ja onneksi näin teinkin. Arvostelusta selviääkin, että tämä oli todella hieno kirja.

Kirjan "hankalin" puoli on se, ettei tiedä mitä kehua. Jokainen uusi elementti tuntuu omalta osaltaan niin hienolta.  Minulle hienoimpia olivat muun muassa jännitys hetket. Silloin kun Zafón todella väänsi jännityksen päälle, sen tunsi ja kovaa. En usein pysty tällä tavoin uppoutumaan kirjaan, mutta esimerkiksi kohtaus jossa Daniel on Aldyan kartanossa tutkimassa omin päin ja odottamassa Beaa... Hrr. Vieläkinvoi tuntea sen pelon.

Toinen oli mysteerit ylipäätänsä. Siis todellakin wau. Näistä halusi tietää kokoajan lisää ja aina tuli uusia, kiehtovia käänteitä. Esimerkiksi se, jossa muistellaan Juliánin ja muiden kouluvuosia ja lopussa lähes itsestään selvyytenä huomautetaan kuka Javier todella on. Nerokasta. Muutenkin lopussa tulevat käänteet ja selitykset, ja miten tarina vietiin ympäri ja palattiin taas alkuun...

Kyllä, tässä on onnistuttu ja todella kovaa onkin.

(Erikseen voidaan vielä mainita, että itseeni kyllä upposi nämä leikittelyt kirjoittamisen kanssa. Pidin varsinkin tästä kohtalokkuudesta, jossa Juliánin kirjan tapahtumat alkoivat toistua Danielin elämässä. Toki tässä olisi ollut enemmän ennalta-arvattavuutta, jos tätä olisi seurattu vahvemmin, mutta itse olisin pitänyt siitä.)

Lukujen pituuksissa saisi toisinaan vähän petrata. Eivät ne koskaan lakanneet olemasta mielenkiintoisia, mutta kyllä siinä olisi jonkinlainen tauko kaivannut olla, itse kun olen tottunut lukemaan lyhyemmissä pätkissä.

Entä miten oma matka sopi kirjan tapahtumiin? No, vaikken käynytkään kaikissa kirjan paikoissa, ja kirja sijoittuu vuosikymmeniä menneisyyteen, niin kyllä paikan päällä oleminen auttoi. Enemmän kuin, että olisin nähnyt juuri ne paikat missä oltiin, näin ylipäätänsä Barcelonan kaunista arkkitehtuuria ja minkälaista tässä maassa on. Barcelona oli ehdottomasti näkemisen arvoinen ja sain paljon enemmän kirjasta irti. Nyt tiesin todellakin minkälaiseen maailmaan sijoitan Danielien ja muut hahmot.

Onkin itsestään selvää, että tulen lukemaan muut osat.

6 kommenttia:

  1. Ihanaa, että pidit tästä! Tuulen varjo on yksi ehdottomia lempikirjojani <3

    Minäkin huomasin lukujen pituuden kun luin kirjan kesällä uudestaan. Kun tiesi jo loppuratkaisun, jotkut menneisyyden pätkät tuntuivat todella pitkiltä ja toisella kerralla olinkin enemmän kiinnostunut nykyhetkestä. Tuulen varjo on myös minusta välillä todella pelottava! Ei ollut kiva käydä pyykkituvassa tai pyöräkellarissa kirjaa lukiessa.... (Okei, myös lapsuuden traumaattiset peikkokertomukset saattavat vaikuttaa asiaan. Ja se, että olen toisinaan vainoharhaisen säikky :D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämä minullakin nousi yksi vuoden parhaista kirjoista. Siinä oli niin paljon kaikkea, jotka pitivät mielenkiinnon yllä. Erikseen on mainittava, että jos minut saa kiinnostumaan romanttisista suhteista, on jossain onnistunut todella hyvin! On todella ihmeellistä, miten joku voi osata niin hyvin kirjoittaa niin monesta asiasta.

      Lähinnä ärsyttävää.

      Poista
  2. Yritän olla hokematta "oh my gosh"ia, koska Tuulen varjo ansaitsee paljon, paljon enemmän kuin aivotonta fangirlingiä.

    Kirjassa on kaikki, mitä kirjalta voidaan vaatia ja tämä kaikki on toteutettu hyvin. Kieli, teksti... Voi vain ihailla ja katsoa ylös. Niin kaunista.

    Tuulen varjo on parhaita koskaan lukemani kirjoja. Se on upea

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun miljoonat ovat rakastaneet kirjaa, niin siinä on taidettu jos jonkinlaista reaktiota olla :)

      Se ainakin on oma tapauksensa, en ole aiemmin tämänlaiseen kirjaan törmännyt.

      Poista
  3. Minä taidankin olla ainoa, jota kirja ei vakuuttanut... Osalla hahmoista tuntui olevan pikemminkin rooli kuin persoona (ainakin naisten tapauksissa. Siis nehän vain kuljeskelivat siellä himoittavina ja välillä sotkivat pakan ilman omaa panostaan) ja kaikki se draama tuntui välillä vähän turhankin saippuaiselta. Ehkä Zafón ei yksinkertaisesti sovi kaikille, itse pidän enemmän eleettömästä melankoliasta :D

    Sarjassamme vähemmistöjä joihin ei välttämättä haluaisi kuulua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän kyllä näkemyksen, ja onhan siellä niitä "liiankin kohtalokkaita" hetkiä, jos siitä näkökulmasta haluaa katsoa. Eihän mikään sovi kaikille, eikä sitä tarvitse hävetä!

      Poista